I.

Roubaud astui huoneeseen ja laski pöydälle leipäkakun, piirakkaan ja

pullon valkoista viiniä. Mutta Victoire eukko lienee aamulla, ennen

kun läksi vartiopaikalleen, pannut liian paljon hiiliä kamiiniin,

sillä täällä oli tukahduttavan kuuma, minkä vuoksi hän avasi akkunan,

nojausi akkunanpuitteeseen ja kurkisti ulos.

Se oli Amsterdaminkadun varrella, viimeinen talo oikealla, johon

Länsiradan yhtiö oli majoittanut osan henkilökunnastaan. Akkuna,

jonka ääressä hän seisoi, oli kulma-akkuna kolmannessa kerroksessa,

ja kun se oli ratapihalle päin, mikä muodosti suuren koverruksen

Quartier de l'Europeen, oli siitä lavea näköala yli näköpiirin, joka

tänä iltapäivänä kosteine ja haaleine, auringonsäteiden lävistämine

harmaine helmikuuntaivaineen näytti vielä tavallista suuremmalta.

Hänen edessään häämöitti hämäränä ja epäselvänä Rue de Romen

varrella oleva huonerivi. Vasemmalla avautuivat rautatiehallit

jättiläismäisine pylväineen ja savun mustaamine ruutuineen.

Roubaud seurasi hetkisen mielenkiinnolla elämää ja liikettä tuolla

alhaalla olevalla ratapihalla ja vertasi sitä ratapihaansa Havressa,

jossa hän oli ollut alipäällikkönä. Joka kerta, kun hän täten

joutui viettämään päivän Pariisissa ja meni majailemaan Victoire

eukon luo, vaati virkansa hänet jälleen työhön. Hän oli juuri

lähtemäisillään akkunan luota, kun ääni huusi häntä, minkä vuoksi

hän astui balkongille. Neljännen kerroksen akkunassa hän äkkäsi

nuoren, kolmannellakymmenennellä ikävuodellaan olevan miehen, Henri

Danvergnen, joka oli ylikonduktööri ja asui siellä isänsä, joka oli

yliapulaisena kaukoliikenteessä, ja molempien sisartensa, Clairen ja

Sophien kanssa. Nämä, jotka olivat kaksi ihastuttavaa valkoverikkiä,

ijältään kahdeksantoista ja kaksikymmentä vuotta, ja jotka aina

olivat iloiset ja hyvällä tuulella, hoitivat taloutta isälle ja

veljelle, jotka ansaitsivat yhteensä kuusituhatta frangia vuodessa.

-- Kas, herra Roubaud, oletteko te Pariisissa? Vai niin minä

ymmärrän, se on tuon aliprefektiä koskevan asian takia!

Roubaud selitti, että hänen oli täytynyt matkustaa Havreen samana

aamuna pikajunalla kuusi ja neljäkymmentä. Hänet oli kutsuttu

liikennepäällikön määräyksellä ja oli hän saanut kelpo läksytyksen.

Oli onni, ett'ei häntä oltu pantu viralta.

-- Entäs missä on rouva? kysyi Henri.

Hänkin oli matkustanut mukana, tehdäkseen muutamia ostoksia, ja mies

odotti häntä tässä huoneessa. Nyt eivät he enään voineet kuulla

toistensa puhetta, sillä molemmat sisarukset sisähuoneessa olivat

alkaneet takoa piaanoa ja nauroivat vielä äänekkäämmin, saadakseen

vieläkin enemmän eloa lintuihin, jotka lauloivat häkissä. Tätä piti

nuori mies hauskana, minkä vuoksi hän lausui hyvästi ja vetäysi

jälleen asuntoonsa. Hetkistä myöhemmin Roubaudkin läksi balkongilta.

Kun Roubaud näki kukkuvasta kellosta, että se oli kaksikymmentä

minuuttia yli kolmen, teki hän epätoivoisen eleen. Minkä lemmon

vuoksi viipyi Séverine niin kauvan? Jos hän oli jossakin myymälässä,

niin eikö hän siis milloinkaan voinut tulla sieltä pois?

Kello löi puoli neljä. Roubaud käveli edestakaisin, kuunnellen

pienintäkin melua rappusista. Kulkiessaan näin toimetonna ja odottaen

pysähtyi hän peilin eteen ja katseli itseänsä siitä. Hän ei ollut

vanhentunut ja hän oli lähempänä neljääkymmentä, ilman että hänen

tulipunaiset, kiharat hiuksensa olivat alkaneet vaaleta. Hänen

täysipartansa oli edelleen yhtä tuuhea ja vaalea.

Hän oli keskikokoinen, mutta tavattoman väkevä; pää oli litteähkö,

otsa oli matala ja niska jykevä; ja noita pyöreitä, vereviä kasvoja

valaisi kaksi vilkasta silmää, joiden pörheät kulmakarvat olivat

kasvaneet yhteen.

Hänen vaimonsa oli häntä viisitoista vuotta nuorempi, mutta hänen

ahkerat silmäyksensä peiliin rauhoittivat häntä ja saivat hänet

sangen tyytyväiseksi itseensä.

Syntyneenä Plassansissa Etelä-Ranskassa, missä isä oli ajurina,

oli hänestä vihdoin tullut asemamestari Barentinin asemalle, ja

siellä oli hän tehnyt tuttavuutta rakkaan vaimonsa kanssa, -- jonka

kanssa hän nyt oli ollut naimisissa kolme vuotta --, kun tämä tuli

Doinvillestä ja matkusti junassa presidentti Grandmorinin tyttären,

Berthe neidin, seurassa.

Séverine Aubry oli erään Grandmorinin palveluksessa kuolleen

puutarhurin nuorin tytär. Mutta presidentti, joka oli hänen kumminsa

ja holhoojansa, oli hemmotellut häntä aika tavalla, antanut hänen

olla tyttärensä seurana ja he olivat molemmat käyneet samassa

kasvatuslaitoksessa Rouenissa. Hän oli luonnostaan niin hieno, että

Roubaud kauvan aikaa oli tyytynyt etäältä ihailemaan ja ikävöimään

häntä intohimolla, jota hiukkasen sivistystä saanut työmies tuntee

hienoa ja hänen luullakseen kallisarvoista koristetta kohtaan.

Se oli ainoa romaani hänen elämässänsä. Hän olisi voinut naida

hänet siinäkin tapauksessa, ett'ei hänellä olisi ollut soutakaan,

pelkästään ihastuksesta omistaa hänet, ja kun hän vihdoinkin siksi

rohkaistui, että uskalsi kosia, voitti todellisuus hänen unelmansa.

Hän ei ainoastaan saanut Séverinen mukana kymmenentuhatta frangia

myötäjäisiä, vaan olipa presidentti, joka nyttemmin oli ottanut

eronsa, mutta pysyi Länsiradan yhtiön johtokunnan jäsenenä, vielä

lisäksi ottanut hänet suojelukseensa, ja jo häidensä jälkeisenä

päivänä oli hänet ylennetty alipäälliköksi Havren asemalla.

Nyt oli Roubaudin kärsivällisyys tykkänään lopussa. He olivat

sopineet kohdataksensa toisensa kello kolmelta. Missä saattoi hän

olla? Ei hän voisi uskotella häntä, että kokonainen päivä kuluisi

kenkäparin ja kuuden paidan ostamiseen. Kulkiessaan uudelleen peilin

ohi, huomasi hän, että hän rypisteli kulmiansa, ja että syvä ryppy

näkyi hänen otsallaan. Havressa ei hän koskaan epäillyt häntä. Mutta

Pariisissa hän kuvitteli mielessään kaikkia mahdollisia vaaroja,

vehkeitä ja hairahduksia. Veri nousi hänen päähänsä. Hänestä tuli

jälleen voimastaan tietämätön eläin ja hän olisi voinut kuristaa

hänet sokean raivon vimmassa.

Ovi aukeni ja Séverine tuli näkyviin iloisena ja reippaana.

-- Tässä olen... Luulit kai minun kadonneen?

Säteillen kahdenkymmenen viiden vuoden nuoruudesta näytti hän

pitkältä, hoikalta ja hyvin notkealta. Ensi silmäyksellä ei hän ollut

kaunis, sillä hänellä oli pitkulaiset kasvot ja voimakaspiirteinen

suu, mutta hampaat olivat ihastuttavat. Mutta kun katseli häntä

lähemmin, mieltyi hänen omituisiin, suuriin sinisilmiinsä tuon

runsaan, mustan tukan alla.

Kun hänen miehensä vastaamatta edelleen tarkasteli häntä, silmissä

tuo neuvoton ilme, jonka hän niin hyvin tunsi, lisäsi hän:

-- Oi, kuinka olen juossut... Voitko ajatella, oli aivan mahdoton

löytää raitiotievaunua. En tahtonut kustantaa itselleni vaunuja ja

juoksin sen vuoksi! Katso, kuinka minun on kuuma.

-- Oh, minua et uskotakaan, vastasi hän kiivaasti, tulevasi

suorapäätä Bon Marchésta.

Hän heittäytyi heti kuin sievä lapsi hänen kaulaansa ja asetti pienen

soman, pyylevän kätensä hänen suulleen.

-- Vaiti, ilkimys, vaiti...! Tiedäthän, että pidän sinusta.

Koko hänen persoonansa todisti sellaista vilpittömyyttä, että

mies tunsi hänen pysyneen siveänä ja kunniallisena, ja hurjasti

rakastuneena sulki hän hänet syliinsä. Siten kävi aina hänen

epäluuloisuutensa lopuksi. Vaimo antautui hänelle, koska hän piti

hyväilyistä. Hän antoi hänelle suuteloja, joihin hän ei vastannut.

Mutta tämäkin, tämä toimeton, melkein tyttärellinen mieltymys kuin

suuressa lapsessa, jossa rakastajatar ei vielä ole herännyt, jätti

kuitenkin häneen epämääräisen levottomuuden.

-- Siinä tapauksessa olet kai pannut paljaaksi koko Bon Marchén?

-- Kylläpä. Sinä saat kuulla... Mutta syökäämme ensin... Voi, kuinka

olen nälissäni! Niin, se oli totta. Minulla on mukanani pieni lahja

sinulle. Mutta pyydä ensin: Saanko minä pienen lahjan.

Hän nauroi hänelle päin silmiä ja piti oikeata kättään taskussa,

jossa hän salasi jotakin.

-- Pyydä kiltisti: Saanko minä lahjan.

Mies nauroi hyväntahtoisesti ja totteli.

Séverine oli ostanut hänelle veitsen sen sijaan, joka oli kadonnut

neljätoista päivää sitten, ja jota hän kaipasi. Hän ihastui tuohon

uuteen kauniiseen ja hyvään veitseen, jossa oli elehvantinluinen

varsi ja välkkyvä terä. Hänen täytyi heti koetella sitä. Vaimo oli

onnellinen hänen ilonsa vuoksi ja pyysi pilanpäiten souta, jott'ei

heidän ystävyytensä loppuisi.

Hän oli mennyt miehensä luo akkunan ääreen, nojautui hänen

olkapäähänsä ja seisoi siinä muutamia sekunteja, katsellen ulos tuon

laajan asema-alueen yli.

-- Ne ovat iloisia tyttöjä nuo Dauvergnen tytöt, sanoi Roubaud ja

meni pois akkunan luota. Kuuletko, kuinka he takovat pianoa? Puhuin

hetki sitten Henrin kanssa ja hän pyysi sanomaan terveisiä.

-- Ruokaa, ruokaa! huusi Séverine.

Hän hyökkäsi muutamain sardiinien kimppuun ja hotkasi ne suuhunsa.

Oli niin kauvan siitä kun he olivat saaneet vähäisen ruo'an murun

Mantesissa. Hän oli vallan hulluuntunut Pariisista, onnesta

kulkea sen katukäytävillä ja hänessä oli oikea kuume asioihinsa

Bon Marchén luona. Joka kevät tuhlasi hän siellä kaikki talvella

tekemänsä säästöönpanot. Hän osti mieluimmin kaikki sieltä, ja

väitti säästävänsä, mitä koko matka tuli maksamaan. Minuutiksikaan

herkeämättä syömästä, ei hän kyllästynyt siitä puhumaan. Hiukan

vastahakoisesti tunnusti hän vihdoin punastuen, kuinka paljon hän oli

pannut menemään; se nousi yli kolmensadan frangin.

-- Kas hittoa, sanoi Roubaud ällistyneenä, sinäpä pukeudut hienosti,

ollaksesi alipäälikön vaimo. Mutta sinunhan piti vain ostaa kuusi

paitaa ja kengät.

-- Voi, ystäväni, se oli niin tavattoman halpaa!... Palanen

ihastuttavaa, juovikasta silkkiä! Tuollainen ihmeen aistikas pikku

hattu; valmiita hameita koruommeltuine lenkuttimineen! Ja kaiken

tämän sain ilman niin mitään. Havressa olisi saanut maksaa kaksi

kertaa niin paljon... Saatpa nähdä, jahka tavarat tulevat kotiin!

Roubaud nauroi vihdoin, hän oli niin sievä tyytyväisyydessään ja

rukoilevine, pelokkaine kasvojenilmeineen. Olihan sitäpaitsi jotakin

ihastuttavaa tässä valmistamattomassa ateriassa näin kahden kesken

ja se maistui niin hyvältä, paljon paremmalta, kuin jos he olisivat

syöneet ravintolassa. Séverine, joka tavallisesti ei juonut muuta

kuin vettä, poikkesi kerran tavastaan ja tyhjensi viinilasinsa sitä

ajattelematta. Kun sardiinilaatikko oli syöty tyhjäksi, iskivät he

piirakkaaseen tuolla kauniilla, uudella veitsellä. Se leikkasi niin

hyvin, että oikein oli hauska sitä katsella.

-- No miten kävi sinun asiasi? kysyi hän vihdoin. Tässä minä istun

lörpöttelemässä, etkä sinä kerro, miten sinun on käynyt.

Hän toki seikkaperäisesti selkoa vastaanotosta liikennepäällikön

luona. Voi, hän oli saanut aika lailla nuhteita. Hän oli

puolustautunut: kertonut, miten se oli tapahtunut, ja että tuo pieni,

herrasteleva aliprefekti oli itsepintaisesti tahtonut ottaa koiransa

ensi luokan vaunuun, vaikka eräs toisen luokan vaunu oli varattu

metsästäjiä ja heidän koiriansa varten, ja siitä aiheutuneesta

sananvaihdosta. Päällikkö myönsi hänen ylipäänsä olevan oikeassa.

Mutta varmaankin olisi hänet siirretty, ellei presidentti Grandmorin

olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.

Séverine keskeytti hänet silloin:

-- Katsohan, teinpä oikein viisaasti siinä, että kirjoitin hänelle

ja otin sinut mukaani käydessäni hänen luonaan tänä aamuna, ennen

kuin sinun oli lähdettävä saamaan nuhteita... Tiesin kyllä, että hän

päästäisi meidät pulasta.

-- Niin, hän pitää sinusta paljon, jatkoi Roubaud, ja hänellä on

pitkät käsivarret yhtiössä. Siitä näkee, mitä hyötyä siitä saa, että

on kunnollinen virkamies! Kiitossanoja ei ole säästetty: minulla

tosin ei ollut suurtakaan kykyä alunpitäen, mutta käyttäydyin hyvin,

osoitin kuuliaisuutta ja päättäväisyyttä! Mutta ellet sinä olisi

ollut vaimonani ja ellei Grandmorin sinun takiasi olisi käynyt

puolelleni, olisi minun nyt käynyt nolosti ja minut olisi karkotettu

jollekin pikkuasemalle.

Séverine tuijotti avaruuteen ja mutisi kuin itseksensä puhuen:

-- Niin, niin, hänellä on pitkät käsivarret. Äänettömyys seurasi ja

Séverine jatkoi tuijottamistaan, eikä syönyt enään. Hän palautti

muistiinsa epäilemättä lapsuudenpäivänsä tuolla kaukana Doinvillen

tilalla, neljä lieutä Rouenin ulkopuolella. Hän ei ollut milloinkaan

nähnyt äitiänsä. Hänen isänsä, puutarhuri Aubry, kuoli, kun hän

täytti kolmetoista vuotta, ja presidentti, joka jo oli leski, oli

silloin ottanut hänet Berthe tyttärensä seuralaiseksi. Berthe, joka

oli häntä kaksi vuotta vanhempi oli puolta vuotta myöhemmin, kuin

hän, mennyt naimisiin pienen, kuivan ja keltaisen de Lachesnayen

kanssa.

Mikäli hän saattoi muistaa presidenttiä, oli hän aina ollut

kaltaisensa: tanakka ja vahvarakenteinen, varhain harmaantunut,

säilyttäen jälkiä karhean tukkansa alkuperäisestä vaaleasta väristä,

lyhyeksi leikattu parta leuvassa, mutta vailla viiksiä. Tuimat,

siniset silmät ja suuri nenä antoivat noille neliskulmaisille

kasvoille ankaran ilmeen, joka soveltui hyvin hänen töykeään

olintapaansa ja siihen peljästykseen, minkä hän sai aikaan kaikissa,

jotka tulivat hänen läheisyyteensä.

Roubaudin täytyi korottaa ääntänsä ja uudistaa kysymyksensä kahdesti.

-- No, mitä sinä ajattelet?

Hän säpsähti ja näytti sekä hämmästyneeltä, että pelästyneeltä.

-- En mitään erityistä.

-- Sinä et syö mitään, eikö sinun enään ole nälkä?

-- On kyllä ... saatpa nähdä.

Séverine joi viinilasistansa ja söi sen piirakkaanpalasen, joka

hänellä oli jäljellä lautasellaan. Mutta nyt tuli aika hälinä; he

olivat syöneet kaikki leivät, eikä heillä ollut palastakaan jäljellä

juuston kanssa syödäksensä. He kirkuivat ja nauroivat ja käänsivät

kaikki mullin mallin, kunnes vihdoin Victoire eukon ruokakaapista

löysivät kuivan leipäpalasen.

Heidän pahin nälkänsä oli tyydytetty ja he söivät nyt hyvin hitaasti

ja verkallensa ja leikkasivat juuston pieniksi palasiksi jatkaakseen

aikaa. Heidän keskustelunsakin oli keskeytymäisillään.

-- Sepä totta; huudahti Roubaud, unhoitin kysyä sinulta... Miksi

vastasit kieltävästi presidentin kutsuun tulla Doinvilleen?

Vaimo ei vastannut.

-- Kuten tiedät, jatkoi Roubaud, en minä voinut nähdä mitään

pahaa siinä matkassa. Olisin voinut järjestää asiani niin, että

sinä olisit voinut viipyä siellä aina torstaihin asti. Meidän

asemassamme ovat he meille tarpeen. Ei ole viisasta kieltäytyä heidän

kohteliaisuuksistansa, sitäkin vähemmin, kun epäämisesi näytti

todella saattavan hänet pahoilensa... Miksi siis et tahtonut?

Séverine teki kärsimättömän eleen.

-- En voi jättää sinua vallan yksinäsi.

-- Se ei ole mikään syy... Niinä kolmena vuotena, mitkä olemme olleet

naimisissa, olet kahdesti ollut Doinvillessa, viikon kummallakin

kertaa. Eihän sinua mikään olisi estänyt matkustamasta sinne vieläkin

kerran.

Hän käänsi päänsä poispäin ja tuli yhä enemmän hämilleen.

-- Ethän voine pakottaa minua tekemään sellaista, mikä tuntuu

vastenmieliseltä.

Roubaud ojensi käsivartensa juuri kuin selittääkseen, ett'ei hän

tahtonut pakottaa häntä mihinkään, mutta jatkoi kuitenkin:

-- Sinä salaat minulta jotakin... Etkö pidä presidentistä, kun hän on

siellä?

Séverine, joka tähän asti oli vastaillut hitaasti ja yksikantaan,

tuli nyt kärsimättömäksi.

-- Hän! Mikä sinuun nyt on mennyt?

Ja hän jatkoi lyhyin, hermostunein lausein. Häntä tuskin näkyikään.

Hänellä oli yksikseen rakennus puistossa, jonka portti oli

yksinäiselle tielle päin ja hän tuli ja meni, ilman että edes

tiedettiin koska. Ei hänen oma sisarensakaan tietänyt milloinkaan

varmaan, koska hän oli odotettavissa. Hän vuokrasi vaunut

Barentinista ja ajoi illalla Doinvilleen ja saattoi siten kaikkien

huomaamatta oleskella useampia päiviä rakennuksessaan. Eikä suinkaan

hän siellä ketään häirinyt.

-- Tulin ajatelleeksi häntä sen vuoksi, että sinä monta monituista

kertaa olet maininnut, että te lapset pelkäsitte häntä vallan

mielettömästi.

-- Minä muistan sen niin hyvin. Kun olin pieni tyttö ja me leikimme

lehtokujissa, niin menivät kaikki muut piiloon hänen tullessansa,

yksinpä hänen tyttärensä Berthekin, joka alituisesti pelkäsi saavansa

toria. Mutta minä jäin tyynenä paikolleni, ja kun hän näki minun

seisovan siinä nenä pystyssä ja hymyilevänä, taputti hän minua

poskelle... Ja jälkeenpäin, kun olimme kuusitoistavuotiaita ja Berthe

tahtoi saada jotakin, lähetti hän aina minut sitä pyytämään. Minä

tein sen, enkä luonut katsettani maahan, vaikka kyllä tunsin, miten

hän lävisti minut silmillään. Se ei minua vähäkään pelottanut, sillä

minä olin niin varma siitä, että hän myöntäisi minulle kaikki, mitä

toivoin!

Hän vaikeni ja sulki silmänsä. Hänen lämpimäin, paisuneiden

kasvojensa yli näytti kulkevan pöyristys, kun hän itsekseen muisteli

näitä menneitä päiviä.

-- Niin, hän on kyllä ollut sangen kiltti sinua kohtaan, alkoi

uudelleen Roubaud, joka oli sytyttänyt piippunsa. Hän ei ole

ainoastaan kasvattanut sinua kuin hienoa neitiä, vaan myöskin

viisaalla tavalla hoitanut sitä vähää, mikä sinulla oli, ja lisännyt

sitä, kun menimme naimisiin... Puhumattakaan siitä, että hän on

luvannut jättää jälkeensä jotakin sinulle.

-- Niin, mutisi Séverine, Droix-de-Maufrasin varrella olevan talon,

tuon paikan, missä rautatie kulkee tilusten halki. Mutta siihen ei

ole luottamista, sillä Lachesnayelaiset kyllä koettavat vaikuttaa

häneen, ett'ei hän antaisi minulle mitään. Ja minä olen yhtä

tyytyväinen siihen.

Hän oli lausunut viimeiset sanansa niin vilkkaasti, että mies

hämmästyi, otti piipun suustaan ja katsoi hänen suurein, pyörein

silmin.

-- Sinäpä olet hauska. Sanotaan presidentillä olevan useampia

miljooneja, ja mitäpä pahaa siinä olisi, jos hän testamentissaan

muistaisi ristitytärtänsä? Se ei voisi hämmästyttää ketään ja silloin

me saisimme asiamme hyvin järjestettyä.

Silloin pälkähti hänen päähänsä asia, joka sai hänen nauramaan.

-- Sinä ehkä pelkäät, että ihmiset uskovat sinun olevan hänen

tyttärensä? Kuten tiedät kerrotaan presidentistä kylläkin kauniita

asioita, vaikka hän näyttää niin jäykältä ja ankaralta.

Séverine syöksähti ylös aivan hurjana ja kasvoiltaan tulipunaisena,

sinisissä silmissään peljästyksen ja hämmingin ilme.

-- Hänen tyttärensä, hänen tyttärensä!... Et saa laskea leikkiä

tuolla tapaa! Voinko minä olla hänen tyttärensä? Olenko hänen

näköisensä?... Olkoon tämä kylliksi, puhukaamme jostakin muusta. En

tahdo matkustaa Doinvilleen, koska en tahdo; tahdon mieluummin palata

sinun kanssasi Havreen.

Juuri kuin rauhoittuakseen täydellisesti, ennen kun alkaisi hiukan

siivota jälkiänsä huoneessa, meni hän takaisin akkunan luo. Mies pani

pois veitsen ja piipun ja seurasi perässä sinne. Hän sulki vaimonsa

syliinsä, nojasi leukaansa hänen olkapäähänsä ja kallisti päätänsä

hänen päätään vastaan. Liikkumattomina katselivat he ratapihalle.

Vähitellen, sanomatta mitään, tuli Roubaud hänen lämpimän, nuoren

ruumiinsa hurmaamana yhä lähemmäksi ja hyväilevämmäksi. Hän vei hänet

pois akkunan luota ja alkoi intohimoisesti suudella häntä.

-- Ei, ei, päästä minut, mutisi Séverine.

Hänen verensä kiehui, tuntui siltä kuin kaikki olisi häntä

juovuttanut: ruoka ja viini, kuumeiset kävelyt Pariisin kaduilla,

liiallinen kuumuus huoneessa. Ja kuitenkin osoittautui hän

vastahakoiseksi, asettui vastarintaan, liikutettuna ja peljästyneenä

syystä, jota hän ei olisi voinut selittää.

-- Ei, ei, minä en tahdo.

Tulipunaisena kasvoiltaan piteli mies häntä kiinni karkeilla,

voimakkailla käsillään. Hän olisi voinut murskata hänet. Hän voisi

tulla hulluksi, ei milloinkaan ollut hän tuntenut vaimoansa niin

hehkuvaksi, niin lihallisen himoittavaksi. Séverinen mustat hiukset

tummina heijastuivat hänen muuten niin tyynistä, tummansinisistä

silmistään ja uhkea, veripunainen suu erosi silminnähtävästi noista

suloisista, pyöreistä kasvoista. Hän ei enään tuntenut tätä naista.

Miksi kieltäytyi hän?

-- Ei, ei. Minä pyydän sinua, anna minun olla!... Minä en tiedä, mitä

se on, mutta pelkkä ajatuskin tukahuttaa minut. Se ei olisi onneksi.

Molemmat istuivat nyt sängyn reunalla. Roubaud pyyhki kädellä

kasvojaan, kuin olisi hän tahtonut karkoittaa tuon tuiman polton.

Nähdessään hänet jälleen tyynenä, nojausi Séverine ystävällisesti

häntä vastaan, painoi suudelman hänen poskelleen; hän tahtoi näyttää

joka tapauksessa pitävänsä hänestä paljon. He olivat tointuaksensa

hetkisen puhumatta. Mies oli jälleen tarttunut hänen vasempaan

käteensä ja leikki vanhalla kultasormuksella, kultaisella käärmeellä

pienine, punatimanteista valmistettuine päineen, jota hän kantoi

samassa sormessa, kuin vihkisormustakin. Mies muisti hänen aina

kantaneen sitä siinä.

-- Pikku käärmeeni, sanoi Séverine tahtomattansa ja uneksien, luullen

hänen katselevan sormusta ja tuntien vastustamatonta puhumisen

tarvetta.

-- Hän antoi sen minulle Croix-de-Maufrasissa, kun täytin kuusitoista

vuotta.

Roubaud kohotti hämmästyneenä päätään.

-- Kuka antoi? Presidenttikö?

Miehensä katsoessa häneen hän säpsähti ja heräsi äkisti. Hän tunsi

poskiansa jäätävän. Hän koetti vastata jotakin, mutt'ei keksinyt

mitään; hän oli kuin halvattu.

-- Mutta, jatkoi Roubaud, sinä olet aina sanonut saaneesi sormuksen

äitisi jälkeen.

Séverine olisi vielä voinut ottaa takaisin, mitä hän huomaamattaan

oli päästänyt suustaan. Hänen olisi tarvinnut vain nauraa tai

näytellä hajamielistä. Mutta hän oli ajattelemattoman itsepintainen.

-- Hyvä ystäväiseni, en milloinkaan ole sanonut, että olen saanut

sormuksen äitini jälkeen.

Roubaud katsoi häneen tuimasti ja kalpeni samassa.

-- Mitä? Etkö ole milloinkaan sanonut niin? Olethan sanonut sen

vähintäänkin kaksikymmentä kertaa... Ei siinä ole mitään pahaa, että

presidentti on antanut sinulle sormuksen. Hän on antanut sinulle

paljon muuta. Mutta minkä vuoksi olet pitänyt sen salassa? Miksi olet

valehdellut ja sen sijaan puhunut äidistäsi?

-- En ole maininnut äitiäni; rakas ystävä, sinä erehdyt!

Hän teki tyhmästi, ollessaan niin itsepäinen. Hän ymmärsi olevansa

hukassa, että mies luki selvästi hänen sisimmästään, ja hän olisi

tahtonut peruuttaa, mitä oli sanonut, mutta nyt se oli liian

myöhäistä, hän tunsi kasvojensa vääristyvän ja että koko hänen

persoonansa ilmaisi vasten hänen tahtoaan rikoksen tunnustamista.

Poskien kylmyys oli levinnyt yli koko kasvojen ja hänen huulensa

värähteli hermostuneesti. Roubaud sitävastoin oli hirvittävän

näköinen, hän oli äkisti tullut niin punaiseksi, että olisi voinut

luulla veren halkaisevan suonet; hän tarttui vaimonsa ranteeseen,

tuijotti häntä läheltä, paremmin voidakseen hänen hämmästyneistä ja

peljästyneistä silmistään lukea sen, mitä hän ei ääneensä lausunut.

-- Kuolema ja helvetti, änkytti hän.

Séverine rupesi pelkäämään, pani kätensä kasvojen eteen, aavistaen,

että mies löisi häntä. Vähäinen, merkityksetön pikkuasia, erään

sormusta koskevan valheen unhoittaminen oli pari sanaa vaihdettua

täydellisesti paljastanut hänet. Minuutin kuluttua heitti Roubaud

hänet työntämällä poikkipuolin sänkyyn ja alkoi lyödä häntä. Niiden

kolmen vuoden kuluessa, mitkä he olivat olleet naimisissa, ei hän

ollut antanut hänelle pienintäkään lyöntiä, mutta nyt ruhjoi hän

häntä sokeassa, törkeässä katkeruudessaan.

-- Kirottu lutka; sinä olet ollut ... sinä olet ollut ... vanhan,

elähtäneen ukon -- rakastajattarena.

Hän sähisi suustaan nuo sanat, käheänä katkeroitumisesta. Hän kuuli

vain, kuinka vaimo vastasi: ei! Se oli ainoa, mitä hän osasi sanoa

puolustuksekseen; hän kielsi, jott'ei mies ottaisi häntä hengiltä.

Tämä itsepintainen pysytteleminen valheessa teki Roubaudin vihdoin

aivan mielettömäksi.

-- Tunnusta!

-- En, en!

Hän tempasi Séverinen ylös ja tuki häntä käsivarsillansa, jott'ei hän

vaipuisi alas ja koettaisi suojella kasvojaan peitolla. Hän pakotti

vaimonsa katsomaan häntä suoraan silmiin.

-- Tunnusta!

Mutta Séverine liukui pois, pääsi irti ja aikoi juosta ovelle.

Mutta yhdellä hyppäyksellä oli hän jälleen hänen kimpussaan ja

löi hänet kumoon, niin että hän kaatui pöydän viereen. Roubaud

heittäytyi hänen viereensä ja tarttui hänen tukkaansa. He olivat niin

liikkumattomina silmänräpäyksen, ja tämän kamalan vaitiolon aikana

kuului Dauvergne-neitien soitto ja laulu. Näiden meluava pianonsoitto

oli onneksi häivyttänyt heidän kamppailustaan lähteneen äänen

kuulumattomiin.

-- Tunnusta, että olet ollut hänen rakastajattarenaan.

Hän ei enään uskaltanut kieltää, eikä sen vuoksi vastannut mitään.

-- Tunnusta, taikka lyön sinut kuoliaaksi!

Séverine luki selvästi hänen silmistään, että hän voisi tappaa hänet.

Kaatuessaan oli hän nähnyt veitsen avoimena pöydällä; ja hän näki

vieläkin edessään tuon välkkyvän terän ja luuli Roubaudin ojentavan

kätensä ottaaksen veitsen. Hän tunsi pelon itseään herpaisevan ja oli

valmis tyytymään kaikkeen, kunhan tästä vaan tulisi loppu.

-- No niin, se on totta, anna minun nyt mennä.

Tämä tunnustus, jota mies oli niin kiivaasti vaatinut, vaikutti

kuin lyönti vasten hänen kasvojaan; se oli hänen mielestään jotakin

niin mahdotonta, niin ennen kuulumatonta. Hän ei ikinä olisi voinut

ajatellakaan tuollaista riettautta. Hän tarttui hänen päähänsä ja

kolhi sitä pöydänjalkaan. Séverine ponnisteli vastaan ja hän laahasi

häntä tukasta huoneen poikki tuoleja ja kaikkia vastaan. Läähättäen

ja hammasta purren raivosi hän hurjasti ja mielettömästi. Hän oli

työntänyt pöytää, niin että kamiini oli ollut kaatumaisillaan. Kun he

hengähtivät, tylstyneinä ja hengästyneinä tämän hirveän kohtauksen

jälkeen olivat he jälleen lähellä sänkyä, vaimo nurinniskoin

permannolla, mies alaspäin kumartuneena ja pitäen häntä kiinni

olkapäistä; molemmat ähkien. Mutta heidän yläpuolellaan jatkui soitto

ja kuului tuo nuorekkaan selkeä nauru.

Äkisti Roubaud tempasi Séverinen ylös ja pukkasi hänet sängynlaitaa

vastaan. Ollen yhä polvillaan ja kumarassa hänen ylitsensä, sai hän

vihdoin puhelahjansa takaisin. Hän ei enään lyönyt häntä, hän kiusasi

häntä kysymyksillään, johon häntä kannusti sammumaton tarve saada

tietää kaikki.

-- Lutka! Sinä olet ollut hänen rakastajattarenaan... Sano se

uudelleen, sano uudelleen... Kuinka vanha olit silloin?

Séverine oli aivan äkisti tyrskähtänyt itkuun, eikä voinut

nyyhkytyksiltä vastata.

-- No, perkele soikoon, tahdotko vastata!...

Mitäpä hyödyttikään enään tenätä vastaan? Mies olisi karkeilla

käsillään voinut repiä sydämen hänen ruumiistaan. Kuulustelun

jatkuessa kertoi hän kaikki, niin masentuneena häpeästä ja

pelosta, että hänen hiljaa kuiskatut sanansa tuskin kuuluivat.

Mustasukkaisuuden julmien tuskien ärsyttämänä tunsi hän katkeruuden

ja kärsimyksen itseään repelevän, kuullessaan näitä pakollisia

tunnustuksia. Hän ei luullut koskaan saavansa tietää tarpeeksi ja

pakoitti hänen puuttumaan vielä enemmän yksityiskohtiin, lausumaan

sanottavansa vieläkin selvemmin. Nyrkki uhkaavasti kohotettuna

lyömään uudelleen, jos hän vaikenisi, kuunteli hän tuskaisena, pitäen

korvansa aivan lähellä tuon onnettoman naisen huulia.

Koko Doinvillessa kulunut aika, lapsuus, nuoruus tarkasteltiin.

Ajatteliko presidentti häntä jo ottaessaan hänet puutarhurin kuoltua

huostaansa ja kasvatuttaessaan hänet yhdessä tyttärensä kanssa? Ihan

varmaan oli se jo alkanut siihen aikaan, kun muut tytöt pakenivat

leikeistään, milloin hän tuli näkyviin, jota vastoin hän hymyillen ja

pää kenossa odotti, että presidentti ohitse kulkiessaan taputtaisi

häntä poskelle. Ja myöhemmin, kun hän rohkeni katsoa presidenttiä

suoraan kasvoihin, milloin hänellä oli jotakin sanomista, ja kun

hän sai toimeen kaikki mitä halusi, eikö hän silloin ollut tuntenut

valtaansa ja eikö hän silloin ollut halukas kohteliaisuuksille, joita

hänelle lateli tämä muuten niin arvokas ja ankara tytöstelijä?

Läähättäen kysyi Roubaud:

-- No, kuinka vanha olit silloin? Vastaa!

-- Puolen seitsemättätoista vuotias.

-- Valehtelet.

Séverine kohautti olkapäitänsä, lopen uupuneena ja masentuneena.

Herra paratkoon, miksipä hän valehtelisikaan!

-- No, missä tapahtui se ensi kerran?

-- Croix-de-Maufrasissa.

Roubaud epäröi hetkisen, hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä

iskivät tulta.

-- Minä tahdon, että kerrot kaikki.

Hän pysyi vaiti. Mutta kun mies kohotti nyrkkinsä, sanoi hän:

-- Sinä et usko minua.

-- Sano kuitenkin.

Hän tahtoi tietää kaikki, hän alentui lausumaan mitä raa'impia

sanoja ja kysymyksiä. Séverine ei avannut huuliansa, vaan vastasi

myöntävillä ja kieltävillä eleillä. Kentiesi he molemmat tuntisivat

lohdutusta, sittenkun hän olisi tunnustanut kaikki. Mutta

yksityiskohdat, joiden hän luuli tekevän asian viattomammaksi,

kiusasivat miestä vielä enemmän. Tämä hänen yhteytensä vanhan,

elähtäneen maailmanmiehen kanssa tuntui Roubaudista pelkältä

mädännäisyydeltä ja haavoitti hänen sisintä olemustansa

mustasukkaisuuden myrkytetyillä tikareilla. Nyt oli kaikki ohitse,

nyt oli elämä hänestä mahdotonta, aina tulisi hän muistamaan tämän

riettauden.

Nyyhkytykset repelivät hänen rintaansa.

-- Se on liian paljon ... se on mahdotonta!

Mutta äkisti tarttui hän vaimoonsa ja ravisti häntä kiivaasti.

-- Herran nimessä sitten, minkä vuoksi tulit kanssani naimisiin? Etkö

ymmärrä kuinka halpamaisesti olet minua pettänyt? Moni nainen istuu

vankilassa paljoa vähemmästä... Sinä halveksit minua silloin... Miksi

tulit kanssani naimisiin?

Séverine teki epämääräisen eleen. Tiesikö hän sen nyt niin tarkoin?

Avioliitto Roubaudin kanssa teki hänet onnelliseksi, koska hän

toivoi sen kautta pääsevän tuosta toisesta. On olemassa niin paljon

sellaista, jota ei tahdottaisi tehdä ja kuitenkin tehdään, koska

se on viisainta. Ei, hän ei rakastanut miestään, mutta karttoi

sanoa hänelle, että ellei tuota juttua olisi ollut olemassa, ei hän

milloinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimokseen.

-- Hän tahtoi kai saada sinut sijoitetuksi johonkin? Ja hän

sai käsiinsä, hyvänlaitaisen naudan... Hän tahtoi saada sinut

sijoitetuksi johonkin, voidakseen jatkaa. No, sen te luonnollisesti

molemmat teitte kernaasti, kun olit siellä vierailemassa? Senkö

vuoksi hän otti sinut mukaansa?

Hän tunnusti jälleen elkeellä.

-- Ja senkö vuoksi hän pyysi sinua mukaansa tälläkin kertaa? Ja tämä

sikamaisuus olisi alkanut uudelleen. Eikä siitä tule loppua, ellen

minä väännä niskojasi nurin.

Hän ojensi vapisevat kätensä hänen kaulaansa kohden. Mutta tällä

kertaa Séverine teki kapinan.

-- Nyt olet väärässä. Minähän kieltäydyin sinne menemästä. Muista,

että sinä tahdoit lähettää minut sinne, ja että se harmitti minua...

Näethän, ett'en tahdo jatkaa. Se oli loppunut, loppunut ainiaaksi.

Roubaud tunsi itsessään, että vaimo puhui totta, mutta se ei

tuottanut hänelle mitään lohdutusta. Se, mikä Séverinen ja tuon

ihmisen välillä oli tapahtunut, oli auttamatonta, ja hän kärsi

kauheasti, kun ei kyennyt tekemään sitä tekemättömäksi. Hellittämättä

käsiänsä lähensi hän kasvojansa hänen kasvoihinsa; oli, kuin olisi

hän tahtonut vaimonsa pienistä, sinisistä silmistä löytää kaiken,

mitä tämä oli tunnustanut.

-- Punaisessa huoneessa Croix-de-Maufrasissa, mutisi hän, juuri

kuin tuskallisen näyn valtaamana... Minä tunnen sen, akkuna

rautatielle päin, sänky sen kohdalla. Se tapahtui siis siinä

huoneessa... Nyt ymmärrän hänen puheensa siitä, että hän antaisi

talon sinulle perinnöksi. Olet sen ansainnut. Ei ollut liikaa, että

hän vartioitsi sinun rahojasi ja antoi sinulle myötäjäiset. Tuomari,

miljoonainomistaja, niin arvossa pidetty, niin sivistynyt, niin

korkeassa asemassa oleva. Siitä voi ihan tulla hulluksi. Oliko hän

sinun isäsi?

Séverine nousi nyt vaivalloisesti seisoalleen. Hän työnsi Roubaudin

syrjään tavattomalla voimalla siihen nähden, että hän oli niin heikko

ja masentunut.

-- Ei, ei, kaikkea näitä tahdot, vaan ei sitä, vastusti hän

kiivaasti!... Lyö minua, tapa minut... Mutta sinä valehtelet, jos

sanot niin.

Roubaud piti yhä hänen kättään omiensa välissä.

-- Tiedätkö jotakin siitä? Sinä epäilet sitä itse ja sentähden tulet

niin liikutetuksi.

Kun Séverine irroitti kätensä, tunsi mies sormuksen, tuon

pienen, punatimanttipäällä varustetun kultakäärmeen, joka oli

hänen sormessaan. -- Roubaud tempasi sen irti ja astui uudessa

raivonpuuskassa korollaan sen päälle. Sitten käveli hän ääneti

liikutettuna edestakaisin huoneessa. Vaimo oli vaipunut vuoteen

laidalle ja tuijotti häneen suurilla silmillään. Syntyi pitkä, kauhea

äänettömyys.

Roubaudin raivo ei tahtonut talttua. Heti kun se näytti alkavan

hiukan vähentyä, palasi se suurin, vielä hillitsemättömin lainein,

jotka tempasivat hänet huimaten mukaansa, juuri kuin juopumuksessa.

Kadottaen kaiken itsensähillitsemiskykynsä, syöksyi hän edestakaisin

huoneessa, hurjan intohimon, kaikkien pieksevien tuulenpuuskien

heiteltävänä ja ainoastaan tuntien tarvetta saattaa se villipeto

rauhoittumaan, joka ulvoi hänen sisimmässään. Tämä oli puhtaasti

ruumiillinen, välitön tarve, kostonhimo, joka raivosi hänessä, eikä

tulisi jättämään häntä rauhaan, ennen kun hän olisi tyydyttänyt sen.

Keskeyttämättä kävelemistään, löi hän ohimoonsa ja änkytti

tuskaisesti:

-- Mitä pitää minun tekemän?

Koska hän ei ollut tappanut vaimoansa heti, ei hän sitä nytkään

tulisi tekemään. Pelkuruutensa, että antoi hänen elää, katkeroitti

häntä vielä enemmän, sillä se oli pelkurimaista. Hän oli jättänyt

hänet kuristamatta sen vuoksi, että vielä oli heikko tuon lutkan

suhteen. Mutta siihen hän ei voinut mukautua, että pitäisi hänet

edelleen luonansa. Ajaisiko hän siis Séverinen pois, heittäisikö

hänet kadulle, olisiko milloinkaan enään tapaamatta häntä? Hänet

valtasi jälleen tuska ja inho, kun hän tunsi, ett'ei tulisi tekemään

edes sitä. Mitä oli siis tehtävissä? Hän ei siis voinut muuta, kuin

tyytyä inhoonsa ja ottaa hänet mukaansa kotiin Havreen ja jatkaa

tyyntä yhdyselämäänsä hänen kanssaan, niin kuin ei mitään olisi

tapahtunut. Ei, ei! Mieluummin kuolema, kuolema molemmille, nyt heti!

Viheliäisyytensä valtasi hänet niin syvästi, että hän raivoissaan

huusi vieläkin äänekkäämmin:

-- Mitä pitää minun tekemän?

Séverine, joka yhä istui vuoteella, seurasi häntä suurin,

ihmettelevin silmin. Tuolla tyynellä, toverillisella mieltymyksellä,

jota hän tunsi miestään kohtaan, hän jo tunsi säälivänsä hänen

määrätöntä tuskaansa. Hän olisi antanut anteeksi hänen raakuutensa

ja lyöntinsä, ellei häntä olisi niin hämmästyttänyt tämä miehen

hurja tunteidenpurkaus, eikä hän ollut vielä tointunut tästä

hämmästyksestä. Hän, joka vastustelematta ja oppivaisna oli

varsin nuorena mukautunut ukon mielitekoon ja myöhemmin antanut

sioittaa itsensä, ainoastaan saadakseen asiat järjestykseen, ei

voinut käsittää tuollaisia mustasukkaisuuden purkauksia vanhojen

hairahdusten takia, joita hän vielä lisäksi katui. Hänessä oli

aistillisuus tuskin herännyt ja puoleksi asioita tietämättä sekä

kaikesta huolimatta viattomana ja kilttinä tyttönä katsoi hän

mieheensä, kun tämä raivoissaan kulki edestakaisin, samalla tapaa

kuin olisi hän katsellut sutta ja jonkin muun laatuista eläintä.

Mikä häntä vaivasi? Eivätpä monet olisi noin kovin suuttuneet niin

vähästä. Eniten häntä peljästytti tunne siitä, että villipeto, jonka

olemassaoloa hän kuluneiden kolmen vuoden aikana oli epäillyt sen

kumean karjunnan perusteella, nyt oli päässyt valloilleen, raivoisana

ja puremaan valmiina. Mitä olisi hänen sanottava onnettomuuden

ehkäisemiseksi?

Joka kerta kun Roubaud kääntyi ympäri, tuli hän lähelle vaimoansa.

Kun hän nyt tuli jälleen, rohkaisi Séverine mielensä ja puhutteli

häntä.

-- Ystäväni, kuulehan...

Mutta hän ei kuunnellut hänen puhettansa, vaan läksi huoneen toiseen

päähän, kuin myrskyn ajelema oljenkorsi.

-- Mitä pitää minun tekemään? Mitä pitää minun tekemän?

Séverine tarttui vihdoin hänen ranteeseensa ja pysäytti hänet

hetkiseksi.

-- Ystäväni, minähän kieltäydyin matkustamasta sinne... En olisi enää

milloinkaan matkustanut sinne! En milloinkaan! En koskaan enää...

Sinua yksin minä rakastan. Hän rupesi hyväilemään, veti Roubaudin

luokseen ja kohotti huulensa, jotta tämä suutelisi häntä. Mutta

vaivuttuaan hänen viereensä työnsi mies hänet pois luotansa, tehden

kauhua ilmaisevan liikkeen.

-- Kas niin vaan, nyt sinä olet myöntyväinen... Äsken olin sinusta

vastenmielinen... Ja nyt. Koetat uudelleen saada minut valtaasi,

saada minut oikein sidotuksi... Mutta minä tunnen, kuinka se

myrkyttäisi vereni.

Häntä pöyristytti tuo houkutteleva ajatus heittäytyä Séverinen

syliin, ja sielun synkästä yöstä ja hänen verta vuotavasta,

saastuneesta mieliteostansa nousi luulo kuoleman välttämättömyydestä.

-- Ellen tahdo kuolla siitä, että edelleen eläisin yhdessä sinun

kanssasi, täytyy minun sitä ennen tappaa tuo toinen... Minun täytyy

se tehdä. Minun täytyy ottaa hänet hengiltä.

Nousten seisalleen toisteli hän tätä äänekkäästi, kuin olisi tämä

päätös antanut hänelle takaisin rauhan. Ääneti ja hiljaa meni hän

pöydän luo ja katseli veistä, joka oli siinä avattuna. Hän pani sen

koneentapaisesti kiinni ja pisti taskuunsa. Heiluttaen käsivarsiansa

ja katsellen kauvas avaruuteen seisoi hän samassa paikassa

ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen otsaansa ilmestyi kaksi suurta

ryppyä, mitkä synnytti ajatus esteistä, joita hän ei voinut voittaa.

Helpommin keksiäkseen jonkun keinon hän asettui akkunaan, minkä

oli avannut ja koetti vilvoittaa kasvojansa kylmässä ilta-ilmassa.

Séverinen valtasi uudelleen pelko; hän nousi ja asettui miehensä

taakse, koettaen arvata, mitä tässä kovassa pääkallossa liikkui;

mutta hän ei uskaltanut tehdä Roubaudille ainoatakaan kysymystä.

Kun Roubaud kääntyi ympäri, oli jotakin raakamaista ja taipumatonta

hänen kasvoissaan; oli kuin olisi alkava pimeys luonut varjonsa

niiden yli. Hän oli tehnyt suunnitelman ja tehnyt päätöksensä. Hän

katsoi kukkuvaan kelloon ja sanoi ääneensä:

-- Kahtakymmentä minuuttia yli viiden.

Häntä ihmetytti, ett'ei kello ollut enempää; tuskin oli tunti kulunut

ja niin paljon oli tapahtunut sinä aikana. Hän olisi saattanut

luulla, että he olivat repineet toisiaan viikkokausia.

-- Kahtakymmentä minuuttia yli viiden, silloinpa meillä on hyvää

aikaa.

Séverine, joka ei uskaltanut kysyä häneltä mitään, seurasi häntä

lakkaamatta hätääntynein katsein. Hän näki hänen kurkistavan kaappiin

ja poimivan esille paperia, mustepullon ja kynän.

-- Tässä on! Kirjoita!

-- Kenelle sitten?

-- Hänelle... Istuudu!

Kun Séverine itsetiedottomasti peräytyi tuolin luota, vaikk'ei

tietänyt, mitä mies aikoi käskeä, vei Roubaud hänet takaisin sinne

ja pakotti istuutumaan pöydän ääreen niin pontevasti, että hän jäi

istumaan.

-- Kirjoita... "Matkustakaa tänä iltana pikajunalla kuusi ja

kolmekymmentä ja näyttäytykää vasta Rouenissa".

Séverine piteli kynää, mutta käsi vapisi ja yhä suuremmaksi kävi

hänen pelkonsa sen tuntemattoman kuilun suhteen, joka avautui hänen

eteensä näissä kahdessa yksinkertaisessa rivissä. Hän rohkeni

rukoillen katsoa mieheensä.

-- Ystäväni, mitä aijot tehdä... Pyydän sinua selittämään sen

minulle...

Roubaud toisti lujalla, taipumattomalla äänellä: Kirjoita, kirjoita.

Katsoen vaimoansa silmiin, ilman vihaa, ilman suuria sanoja, mutta

taipumattomuudella, joka nöyryytti ja masensi tämän, lausui hän:

-- Saat nähdä, mitä tulen tekemään... Ja kuulehan: Minä tahdon,

että sinä olet osallisena siinä, mitä aijon tehdä. Jos meidän

kerran täytyy vetää yhtä köyttä, niin siitä tulee luja side meidän

välillemme.

Hänen sanansa kauhistuttivat Séverineä ja hän vetäytyi takaperin.

-- Ei, ei, minä tahdon tietää... En kirjoita ennen.

Roubaud ei viitsinyt vastata, vaan tarttui hänen pieneen, hentoon

lapsenkäteensä ja puristi sitä rautanyrkissään kuin ruuvipihdissä,

niin että se olisi voinut musertua. Tuskan keralla hän puristi

tahtonsa Séverinen tahtoon; vaimo kirkasi; kaikki hänessä

murskaantui; hän myöntyi, eikä voinut enään ponnistella vastaan. Hän

ei saanut mitään tietää, ja hempeässä voimattomuudessaan hän saattoi

ainoastaan totella, olipa sitten kysymyksessä kuolema taikka rakkaus.

Ja kovasti voimiaan ponnistaen hän kirjoitti kivistävällä

käsirukallansa.

-- Hyvä on, teit kiltisti, sanoi Roubaud, saatuaan kirjeen. Siivoa

nyt täällä hiukkasen... Minä tulen sinua noutamaan.

Hän oli nyt niin levollinen, solmisi kaulaliinansa peilin edessä,

otti hattunsa ja lähti. Séverine kuuli, miten hän sulki oven

kaksinkertaisella lukolla ja otti avaimen mukaansa. Tuli yhä

pimeämpi. Séverine jäi istumaan ja kuunteli tarkkaavaisuuttaan

jännittäen kaikkia ulkoa tulevia ääniä.

Kun kello oli neljännestä yli kuuden, tulla porhalsi Havreen menevään

pikajunaan kuuluva veturi esiin Port de l'Europesta ja kytkettiin

junan eteen. Itse junasillan katon alla oli niin ahdasta, että

juna seisoi sen ulkopuolella erään laiturin vieressä, joka kapean

satamamerkin tavoin ulkoni sysimustaan pimeyteen, missä muutamat

kaasulyhdyt radan varrella loistivat kuin talikynttilät. Rankkasade

oli äsken laannut ja jättänyt jälkeensä jääkylmän kosteuden.

Kaikki tämä tuntui joltakin yhtä valtavalta kuin hirvittävältä; se

oli läpimärkänä vedestä, siellä täällä veripunaisia tulipilkkuja,

epämääräisiä ääriviivoja läpinäkymättömistä ainejoukkioista,

yksityisistä vetureista ja vaunuista, junien jäännöksistä, jotka oli

jätetty raiteille. Ja tämän varjojen järven syvyydestä kuului hälinää

ja kohinaa: jättiläsmäisiä, kuumeisesti läähättäviä hengähdyksiä,

vihellyksiä, jotka muistuttivat raiskattujen naisten vihlovia

huutoja, etäisiä vaikeroivia torventoitotuksia ja kaiken tämän

keskellä lähikatujen melu. Äänekkäästi jaettiin käskyjä yhden vaunun

kytkemisestä entisten lisäksi.

Kahtakymmentä minuuttia yli kuuden Roubaud ja Séverine tulivat.

Viimeksimainittu oli sivumennen jättänyt avaimen Victoire eukolle, ja

Roubaud jolla oli hattu takaraivolla, ahdisteli häntä ja oli levoton

ja kiivas, kuin ainakin herra, joka on saanut varrota rouvaansa.

Vaimolla sitävastoin oli tiheä harso silmillä ja hän näytti hyvin

epävarmalta ja kuin olisi hän aivan lopen uupunut. Matkustajain

jono täytti asemasillan ja he liittyivät siihen ja kulkivat junan

vieressä, etsien tyhjää ensimäisen luokan vaunua. Kulkuradalla

tuli yhä eloisampaa, asemamiehiä tuli vetäen matkatavaravaunuja,

eräs tarkastaja koetti tehdä tilaa suurilukuiselle perheelle,

ja merkkilyhty kädessä tarkasti aliratamestari vaunujen

yhteenkytkemistä. Roubaud äkkäsi vihdoin tyhjän vaunun, johon hän

aikoi käskeä Séverinen nousta, kun hänet huomasi asemapäällikkö

Vandorpe, joka käveli ensimäisen kaukoliikenneapulaisensa Dauvergnen

kanssa, molemmat kädet selän takana ja katsellen vaunujen

yhteenkytkemistä. Tervehdittiin ja pysähdyttiin juttelemaan. Aluksi

tuli puhe aliprefektin kanssa sattuneesta asiasta, joka oli päättynyt

yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten pohdittiin erästä Havressa

samana aamuna tapahtuneesta onnettomuudesta, josta sähkösanoma

oli saapunut: eräässä veturissa, Lisonissa, joka torstaisin ja

lauvantaisin kuljetti pikajunaa kuusi ja kolmekymmentä, oli

veivitanko katkennut junan juuri saapuessa ratapihalle. Korjauksen

takia veturinkuljettaja, Jacques Lantier, joka oli kotoisin samalta

paikkakunnalta kuin Roubaud, ja hänen lämmittäjänsä, Pecqueux,

Victoire eukon mies, saivat vapautta pariksi päiväksi.

Séverine odotti vaununoven ulkopuolella, kun taas hänen miehensä

näytti hyvin ujostelemattomalta ja huolettomalta keskustellessaan

noiden molempain herrain kanssa, jutteli ja nauroi äänekkäästi. Nuori

Henri Dauvergne, joka seurasi junaa ylikonduktöörinä, oli tuntenut

Séverinen harsosta huolimatta ja äkillisellä liikkeellä vienyt

hänet syrjään, niin ett'ei avoinna oleva ovi saanut häntä nyhjätä.

Hän pyysi Séverineltä hymyillen ja hyvin kohteliaasti anteeksi

ja ilmoitti, että vaunu oli aijottu eräälle yhtiön johtokunnan

jäsenelle, joka oli sitä pyytänyt puolta tuntia ennen junan lähtöä.

Séverine naurahti hermostuneesti ilman mitään nähtävää syytä ja

ylikonduktööri riensi hyvin ihastuneesti takaisin virkatoimiinsa; hän

oli näet usein sanonut itselleen, että Séverinestä voisi tulla hyvin

miellyttävä rakastajatar.

Rautatienkello näytti kahtakymmentä seitsemää minuuttia yli kuuden.

Vielä puuttui kolme minuuttia. Roubaud, joka asemapäällikön kanssa

jutellessaan kaukaa oli pitänyt odotussalin ovia silmällä, läksi nyt

aivan äkisti hänen luotaan ja palasi Séverinen luo. Mutta vaunut

olivat siirtyneet paikoiltaan ja heidän täytyi kulkea muutamia

askeleita päästäkseen tyhjään vaunuun. Hän töykkäsi vaimoansa ja

pakotti voimakkaalla kädenpuristuksella hänet nousemaan ylös, kun hän

tuskallisesta myöntyväisyydestään huolimatta vaistomaisesti katsoi

ympärilleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Eräs matkustaja oli myöhästynyt. Hän kantoi ainoastaan matkahuopaa,

oli nostanut suuren sinisen päällystakkinsa leveän kauluksen

pystyyn ja painanut pyöreän hattunsa niin alas otsalle, että noiden

liekuttavien kaasuliekkien valossa ei kasvoista näkynyt muuta, kuin

vähän valkoista partaa. Vaikka matkustaja nähtävästi halusi, ettei

häntä nähtäisi, menivät Vandorpe ja Dauvergne lähemmäksi ja kulkivat

hänen perässään. Mutta vasta kolmen vaunun päässä siitä, varatun

vaunun luona, johon hänellä oli kova kiire päästä, tervehti hän

heitä. Se oli hän. Séverine vaipui vapisten eräälle penkille, mutta

riemuiten puristi Roubaud kovasti hänen käsivarttaan; nyt oli hän

varma siitä, että voisi panna suunnitelmansa toimeen.

Alipäällikkö kohotti nyt lyhtyänsä, jotta veturinkuljettaja

tiedustelisi, oliko rata selvä. Kaksi vihellystä kuului ja vaihteen

luona oleva punainen valo vaihtui valkoiseen. Matkatavaravaunun

ovella odotti konduktööri lähtömääräystä, minkä hän sitten toisti.

Veturinkuljettaja antoi vielä pitkän ilmoitusmerkin, avasi

järjestimen ja päästi irti. Juna lähti liikkeelle. Aluksi oli

liikunta huomaamatonta, mutta sitten vieri juna matkoihinsa. Se

liukui Port de l'Europen alatse Batignolles-tunneliin. Junasta, joka

juuri kuin vuosi verta avoimista haavoista, näkyi ainoastaan kolme

takana olevaa lyhtyä, tuo punainen kolmikas. Vielä muutamia sekunteja

saattoi sitä seurata yön kaameaan pimeyteen. Nyt kiiti se tiehensä

täydellä koneella eikä mikään enää voinut sen vauhtia hillitä. Juna

katosi.