Laaksosta noustaan korkean mäen laelle, jonne näkyy suurenmoinen
kuutamon valaisema maisema leveän, polveilevan joen rannoilla ja hyvin
kaukana lumisia vaaroja ja repaleita hakatuista saloista.
"Ah! Tämäpä on ihanaa!"
Niin hän sanoo, hän, josta olin nuorukaisena uneksinut ja miehenä
miettinyt. Olen löytänyt hänet sieltä, mistä ennen turhaan hain. Me
matkaamme nyt omaan Kaiholaamme, pieneen kotiimme kauas erämaahan. On
syystalven leuto yö, tyven ja kuutamoinen.
Hän on täällä outo, vieras näillä vaaroilla, ja näkee ensi kertaa
palasen sitä pientä maailman nurkkaa, jonne hän tahtoo minua seurata.
"Näinkö kaunis onkin sinun Pohjolasi!"
Hän ihastuu siitä, mitä näkee, ja riemu loistaa hänen silmistään.
"Rakastatko Pohjolaani?"
"Oi, enhän tätä tämmöiseksi luullut, en voinut kuvitella, vaikka
kerroit, että Pohjolasi on näin suuri, näin ihana ja avara."
Mäen päälle pysäytämme hevosemme ja nautimme kumpikin. Yllämme
kaareutuu korkea, tumma taivas ja tähtien tuhannet laumat. Edessämme on
suuri ja kolkon komea Pohjola korkeine lumisine vaaranlakineen, joiden
huippujen päällitse revontulet kalpean kellertävinä leimuavat. Siellä
monien vaarojen takana on oma pieni Kaiholamme, onnemme ja ilomme
hauska koti.
Tie on soma ja mutkikas. Mustan mieli on iloinen ja virma. Se juosta
vilistää vastaleessakin; sen harja hulmuaa rennosti ja komeasti, tiu'ut
soivat ja kulkusen helinä kuuluu somalta kirkkaassa ilmassa. Sanomaton
onnen ja ilon tunne valtaa minut, rajaton riemu täyttää sydämeni, ja
minä puserran häntä povelleni kuin pelkäisin hänen katoavan pois...
Olenko hänet ansainnut? Olenko todellakin ollut saamassa elämältä näin
paljon?
"Olet, olet. Minä tunnen selvästi, että sinua juuri varroin ja
ikävöin", vakuuttaa hän minulle.
"Olin niin orpo ja onneton, niin kaihomielinen ja kelvoton. En tietä
tiennyt, kussa kuljin, en polkua löytänyt, joka vei kultaiseen
kartanoosi..."
"Löysitpähän. Tapasit minut juuri silloin, kun jo olit lakannut
toivomasta."
"En enää uskonut sinua olevankaan. En toivonut palkkaa saavani kaikkien
kovien vuosien koettelemuksista. Enkä enää uskonut, että vielä
paistaisi päiväni, onneni olisi näin suuri ja eheä. -- Rakastathan
minua, Anna ainoiseni?"
"Rakastan, rakastan. Enemmän kuin luuletkaan!"
"Mutta minä olen köyhä ja saamaton!"
"Olet niin hellä ja hyvä. Voi, sinun rinnallasi on niin turvallista,
sinun sylissäsi tuntuu kuin ei mikään pelottaisi... niinkuin
katoaisivat kaikki pienet huolet ja elämä näyttäisi niin suurelta ja
todelliselta... Kuulen sydämesi sykkivän... Ah, aavistatko, kuinka
sinua rakastan! Oi, että voisin olla sinun ilosi, poistaa alakuloisen
mielesi ja laulaa sinulle elämän iloa ja rakkautta! Olen aavistanut
sinun ikäväsi, kuvitellut tuskiasi, kun kaihoisina iltoina minua
muistelit... Näen sydämesi sisimpään... poloinen ystäväni."
"Tyydytkö minun Kaiholaani...?"
"Voi, sinun Kaiholasi on meidän onnelamme. Kaihon me karkoitamme pois
ja elämme omaa, hauskaa elämäämme! Voi, ystäväni, kuinka olen
onnellinen! En vaihtaisi tätä matkaamme mihinkään maailmassa... Kuinka
tämä onkin kolkon komea, tämä Pohjolasi..."
Tie on kiertäen laskenut laaksoon, noussut ahteelle ja kulkenut
kuusikon poikki laajan jänkän laitaan. Sen toiselta puolelta alkoi
vaara kohota, ja vaaran kupeita luikerrellen tie vei pienen petäjikön
halki äärettömän korkeaa vuorenlakea kohti, jonka puuton ja luminen
huippu paistoi kuun valossa kuin taikalinna.
"Tämäkö on se satumaailmasi, josta olet minulle kertonut?" kysyi hän.
"Tämähän se on. Näetkö tuon korkean vaaran lakea, jonka luminen huippu
kimaltelee tuolla kaukana?"
"Näen, näen. Se on niin satumaisen korkea ja salaperäinen. Senkö kautta
tie vie Kaiholaamme?"
"Sen takana on Kaiholamme, pieni kotimme pitkien petäjien keskellä..."
Voi, juokse Musta! Ja vie meidät pian! Katkea, taival, joudu, koti!
Musta jouduttaa kulkuaan. Kulkunen helisee, ja tiu'ut soivat. Tie vie
ja viehättää meitä, välisti, kuin nauraen, ilmestyy metsäjärvelle,
kohoaa vastaiselle rannalle ja luikerrellen taas lepikon läpi painuu
uusille ahteille.
"Miksi sinä sanot kotiamme Kaiholaksi?" kysyy hän.
"Kerronko sen sinulle?"
"Kerro, kerro!"
"Kun pieni kotini oli valmis, kun kesäaamuna ensi kerran sytytin tulen
takkaan, kävi mieleni apeaksi. Olin niin yksin ja ystävittä. Silloin
nousin tuon korkean vaaran korkeimmalle huipulle, josta näkee kauas
kaikille ilmoille, ja istuin ikävissä. Minne kääntyisin, kunne
kulkisin, että löytäisin hänet, jota ikävöin ja jo kauan, kauan olen
rakastanut. Katsoinpa mille ilmoille hyvänsä, joka haaralta näytti
pettymys pilkistävän. Kuinka oli etelän taivaskin totinen ja kumma,
harsopeitteinen kuin itkuja puserrellen. Pohjoisessa oli pilvi. Länsi
liekaroi ja itä ilkkui ja ilakoi... Alhaalta laaksosta näin pienokaisen
kotini. Se näytti niin yksinäiseltä ja autiolta... Silloin nimitin sen
Kaiholakseni..."
"Mutta nyt ristimme sen onnelaksemme. Me tuomme onnen ja ilon
tullessamme. Ja kesäiltoina kiipeämme tuon suuren vaaran laelle."
"Niin teemme. Sieltä näemme palasen sitä maailmaa, jonka olemme
jättäneet ja jonne emme enää palaa. Tämä on nyt meidän maailmamme..."
"Ja yhteinen ilomme ja onnemme. Meille tulee niin hauskaa..." puhkeaa
hän puhumaan, ja hänen suuret siniset silmänsä säkenöivät ilosta.
Ja yhteistä onneamme kuvitellessani kerron:
"Kesäaamuna sinä saatat karjan laitumelle, laittanet niin kauas, että
eksyt korpeen... Mutta äkkiä kuulet tuohitorven toitotuksen ja arvaat,
että olen sinua etsimässä."
"Voi, niin, niin..."
"Kohtaan sinut kuusen juurelta itkemässä ja vedän syliini ja pitelen
näin... ja suutelen pois kyyneleesi... näin..."
Olimme jo ehtineet likelle sitä korkeaa vaaraa, jonka luminen laki oli
kauan näkynyt. Sen kylkiä pitkin vie tie, kiertäen kallioita ja
männikkötievoja pitkän kuusikon läpi loivalle myötäleelle, jota pitkin
se kulkee vinosti laaksoon.
"Täällä on jo sellaista seutua, semmoisia puita ja kumpuja kuin kerroit
olevan Onnelamme lähellä. Nyt ei enää ole pitkä matka kotiin", sanoo
hän ihastuen.
"Jo olemme lähellä. Kohta näkyy puiden välitse pieni pirttimme...
Näetkö tuota pulskaa kuusta tuossa... Se on sinun kuusesi, Anna
ainoiseni. Sen juurella usein illoin istuin, kun sinua odotin."
"Nyt sinun ei enää tarvitse istua yksin. Olen aina, iäti vierelläsi."
Tie vie syvään laaksoon, jonka pohjalta näkyy lammen luminen pinta.
Lammen toisella rannalla on maa loivaa etelää kohden, ja siinä pitkien
petäjien keskellä on Onnelamme. Hän on ihastuksissaan ja Mustan
juostessa puhelee:
"Voi, sieltä tuikkivat tulet... Tämä lampiko on kalavetemme...? Nyt jo
näen koko kotimme... Oi kuinka tämä on pieni ja sievä, rauhallinen ja
runollinen... Voi, ystäväni, minua vartenko näin teit...? Kuinka olen
onnellinen, onnellinen!"
Lammen poikki juoksee Musta vihaista vauhtia, nousee kiivaasti
vastaletta, jonka läpi tie kulkee sakean puistikon halki... ja vie reen
kuin lennossa pirtin porrasten eteen... omaan Onnelaamme.