Pitkän taipaleen olin jo kulkenut, mutta vielä pitempi oli se, jolle
piti painua. Minua opastettiin talossa, sanottiin:
"Puolivälissä on Karhu-Jaakon uudistalo. Siihen jää yöksi, niin
seuraavana päivänä ehdit kylään."
Ja aikaisin aamulla isäntä valjasti menevän porohärän pulkan eteen ja
neuvoi:
"Tästä on pulkanlatu Karhu-Jaakon taloon asti. Sinne osaat, kun annat
poron höllin hihnoin juosta hölkötellä."
Hyvää vauhtia kirmaisee poro kujasta järvelle ja noudattaen entistä
pulkanjälkeä laukkaa sen yli vastaisen rannan kuusikkoon, jonka läpi
vie jälki.
Suuri, asumaton sydänmaa on edessä, takana ja kummallakin kupeella,
äänetön, hiljainen maailma, jossa ei kuulu minkäänlaisia ääniä. Paksu
lumi peittää rotkot ja paunikot; kaasikkojen päällitse vie poro minua
yhä oudompaan erämaahan. Kajastaa vaisusti lyhyen talvipäivän vinkka,
kun latu nousee harjuille ja kiipeilee vuoren rinteitä. Etelän
taivaalta, kahden korkean vaaran välissä, näyttää kuin päivä pyrkisi
esille, mutta ei jaksa nousta näkyville, hetken aikaa kumottaa
kellertävältä taivaan rannalla, mutta himmenee ja häipyy pois vaarojen
taakse. Olen vielä nuori ja terve, eivätkä minua sureta entiset muistot
tai tulevat huoleta. Nautin tätä sydänmaan yksinäisyyttä ja poron
hölkätessä lauleskelen:
Juokse, porosein,
poikki vuoret, maat,
seistä, syödä saat...
Niin, saat levähtää sitten, kun pääsemme Karhu-Jaakon taloon.
Se onkin virkku peura, jalat napsavat somasti, ja kepeästi se
heittelee, vaikka jälki pudottelee. Outo on tämä taival minulle, oudot
maisemat ja kukkulat. Harvoin tästä kulkevat poromiehetkään, ja tuskin
koskaan muita ihmisiä. Tänne ei ole vielä ehtinyt tukkilaisen kirves
hävitystyötään tekemään... tämä on koskematonta erämaata, suurta ja
komeaa, kuin nukuksissa. Tie on hauska, taival vaihteleva. Milloin
näkee vaarain päältä silmänkantamiin lumista tunturimaailmaa, milloin
jälki laskeutuu syvän laakson korpeen, ja silloin se painuu kuusikon
sisälle kuin hämärään. Ja taas kun männikkötievoille ehdimme, laulelen:
Siellä verraton
sammalaarre on.
Vasta iltamyöhällä saavun pienelle järvelle, johon jälki jyrkkänä
putoaa vaaran alle. Järven poikki on jälki lujempaa, ja siinä pistää
poro vihaisen laukan, niin että höyry pulkan perässä punoo... ja
vauhdilla nousee toiselle rannalle, jossa on ison kiven vieressä vanha
verkkoaitta ja rivi verkkokeppejä... ja aavistamattani ilmestyy siinä
eteeni vähäinen uudistalo vastaveistettyine seinineen... -- -- --
Olen jäänyt sinne yöksi. Poro on laskettu yösyöttöön talon porojen
kanssa jäkäläiselle ahteelle lähistölle. Ja minulle on luvattu vuode ja
hoivata minkä osaavat.
Vähäinen on talon perhe, äiti tyttärineen. Isäntä on mennyt metsille
poromiesten kanssa. He eivät tiedä paljoa uutisia maailmalta. Harvoin
täällä sattui kukaan käymään. Saattoi kulua vuosia, ettei yhtään
vierasta kulkenut sen kautta.
Hän miellyttää minua, tuo tyttö. Hän on niin kaunis ja verevä, vankka
ja rohkea. Hänellä on pitkät mustat hiukset ja säkenöivät ruskeat
silmät. Hän kertoo peittelemättä lyhyen elämänsä tarinan -- tarinan
yksinäisestä erämaasta. Kesäisin hänellä on hauskaa. Hän kalastelee
yksin, ui yksin ja osaa yksin pyörryttävien salojen halki. Talvisin hän
ajelee porolla milloin mieli tekee. Ei ole täältä sydänmaalta mihinkään
pyrkinyt. Kerran on käynyt kirkolla ja siellä nähnyt paljon.
"Siellä taitaisi olla hauskaa, missä on paljon ihmisiä", sanoo hän
minulle äkkiä, ja olen näkevinäni hänen kirkkaan silmänsä ilmeessä kuin
tuskaa siitä, ettei sinne pääse.
"Ei siellä ole hauskaa", vakuutan hänelle. En tahdo kertoa hänelle
maailman elämästä, herättää kuvitelmia tai hänen nukkuvia halujaan
kavalaan maailmaan.
"Mutta siellähän kuuluu jokaisella olevan oma ystävänsä: pojilla tyttö
ja tytöillä poika... Onko sinullakin ystävä?" kysyy hän arvelematta.
"Ei ole minulla sellaista ystävää, jota tarkoitat."
Hän on valmistanut minulle vuoteen kamariin ja pannut hajuheinäpalmikon
pääni pohjalle...
Minä tunnen häntä rakastavani, tunnen, että saan omistaa hänet yksin...
Muutan tänne minäkin ja jätän taakseni sen maailman, josta olen
lähtenyt... En mistään voisi löytää sellaista ystävää kuin hän on...
samalla niin hellä ja hyvä, rohkea ja miellyttävä. Hänen hipiänsä on
hieno kuin silkki, ja hänen vartensa joustava ja muhkea...
Ja aamulla hän sanoo minulle:
"Vai ei sinulla ole ystävää... ei ole minullakaan."
Ja hän istuu sängyn partaalle miettivänä.
"Ole sinä minun ystäväni, niin minä olen sinun", saan hänelle
sanotuksi.
Hän lupaa sen. Ei ikänään sano unohtavansa...
Hän on jo käynyt metsällä, heittänyt porot suopunkiin ja valjastanut
oman ajokkaansakin. Sillä hän tahtoo lähteä minua saattamaan, kun
jäljetön, pitkä taival on kuljettavanani.
Voi, kuinka hän on reipas puuhatessaan poron parissa! Korea
lappalaislakki somistaa hänen sievää muotoaan, ja pitkä musta palmikko
leiskuu lanteilla niin kiihoittavan viehättävästi. Ja kun hän hyppää
pulkkaan, kääräisee hän helmansa tiukalle jalkojensa ympärille ja
tempaisee hihnasta kuin tottunein poromies ja vilahtaa jäljettömälle
tielle männikkötievaa kohti talon taakse...
Näen hänen ajavan edellä, näen hänen pulskan vartensa ja pitkän
palmikkonsa... ja vähän väliä ruskeat silmänsä, kun hän kääntyy
taakseen katsomaan, missä asti minä tulen...
* * * * *
Siitä on nyt jo kulunut monta vuotta, kun sattui tuo lemmenseikkailuni
erämaassa, sydäntalven aikana. Maailma vei kun veikin minut mukanaan.
Unohdin hänet -- samoin kuin monta muuta -- enkä ole hänestä mitään
kuullut. Totta kai hänkin on jo unohtanut -- kaiketi aavistanut, että
se maailma, josta hänen luokseen tulin ja johon hänen luotaan läksin,
on kavala ja kurja... ettei tarvitse ikävöidä eikä mieli tee muistella
sen pettäviä ystäviä.