Hän oli kyllästynyt pieniin rakkausseikkailuihin. Oli saanut kyliänsä
kansakoulunopettajista, nuorista ylioppilaista ja nyt viimeksi
lyseolaisista. Hän tahtoi nyt sanalla sanoen naimisiin.
Olihan hän, Erika, ollut jo montakin kertaa kihloissa, mutta mitä siitä
oli kihloihin menemisestä semmoisten kanssa, jotka vielä tarvitsivat
vuosikausia, ennenkuin saivat viran. Täytyi ruveta katselemaan
semmoista miestä, joka pystyisi heti menemään naimisiin.
Eihän hän juuri välittäisi, minkälainen mies se olisi, kunhan hänellä
olisi virka ja varmat tulot. Hän oli jo niin monta kertaa rakastanut,
ettei olisi niin vaarallista, jos ei enää niin kovin lämpenisikään.
Hän oli rovastin tytär ja vieläkin pulska ja punaverinen, vaikka ikä
alkoi olla siinä lopulla kolmeakymmentä. Häntä eivät enää miellyttäneet
ne pikkuvirat, joissa hän oli ollut: milloin opettajattarena
kansakoulussa ja nyt viimeksi postinhoitajattarena. Hän tahtoi päästä
levähtämään...
Hyvällä tuulella hän nyt oli tänään, katsellessaan ulos postitoimiston
ikkunasta maantielle päin. Hän odotti sieltä päin sulhastaan tulevaksi.
Se oli pitäjän nuori pastori, jonka sydän hänen oli onnistunut sytyttää
maalliseen liekkiin. Ja pastori olikin todella ihastunut Erikaan, eikä
tarvinnut hetkeäkään epäillä sitä, että pastori oli kaikin puolin hänen
vallassaan. Mutta kaino ja rakastavainen hänen oli täytynyt olla,
ennenkuin pastori "iski silmänsä" häneen. Sillä pastori oli herännyt
mies, ankara mielipiteissään ja nuhteeton elämässään. Ja erilainen
kaikin käsin kuin Erikan entiset sulhaset. Ei pyrkinyt pastori liian
likelle, ei silloinkaan, kun kosi. Oli vain kerran suudellut otsalle ja
puhunut Jumalasta...
Kyllähän Erikaa vähän vaivasi, kun hän muisteli sitä, että oli
pastorille kelpo lailla valehdellut. Ei ollut sanonut koskaan olleensa
rakkausseikkailussa, suudelleensa miehen huulia tai tunteneensa niin
puhdasta rakkautta kuin nyt pastoria kohtaan. Muutkin Erikan
vakuutukset oli pastori uskonut ja kyynelsilmin puhunut siitä, että hän
oli jättänyt naimahommansa Jumalan haltuun, ja näin oli taivaallinen
isä hänelle toimittanut sorean morsiamen.
Sitä miettiessä Erikassa kävi vilunväre, ja yhtä ja toista hän muisteli
kuluneesta elämästään. Varsinkin yhtä juttua, joka tosin oli tapahtunut
kaukana täältä, mutta joka vielä vastaisuudessa voisi tulla pastorinkin
korville. Mutta silloin se ei enää olisi niin vaarallista, ja hän
vannoisi pastorille, että se oli pelkkää valetta.
Kuului olevan jo maisterina se silloinen sulho Akseli Airisto... Hän
oli rakastanut Erikaa puhtaasti ja rajattomasti, he olivat olleet
kihloissakin melkein puoli vuotta. Mutta Erika oli hänelle antanut
rukkaset, sillä Airisto oli hänen mielestään ollut ruma mies ja kömpelö
kuin mikäkin seiväs. Mutta siitä oli Airisto nokkaantunut hirmuisesti
ja vannonut elinaikaista vihaa ja puhunut kostosta hautaan asti...
Onneksi oli Airisto sentään siksi kaukana nyt, ettei hänestä ollut
pelkoa. Viikon parin päästä heidät jo kuulutettaisiin pastorin kanssa,
ja häät oli päätetty pitää heti.
Ja Erika toivoi, että aika rientäisi lentävin siivin...
Hän oli pukeutunut pastorin mielen mukaan yksinkertaisesti ja kammannut
hiuksensa jakaukselle. Täytyi koettaa olla niin, ettei pastori pääsisi
mitään epäilemään.
Oikeastaan Erika ei voinut vähääkään rakastaa pastoria, vaikka tämä oli
pulska mies. Hänessä oli jotakin akkamaista ja pehmeää ja joutavaa
jumalisuutta Erikan mielestä. Mutta se täytyi sietää. Ei ollut enää
aikaa ruveta miestä odottamaan ja valikoimaan. Ikää oli jo kovasti, ja
monenlaisia seikkailuja oli jo tullut kokeneeksi. Sitten, kun he
pääsisivät naimisiin, voisi Erika alkaa hioa pastorista akkamaisuutta
pois ja koventaa pehmeyttä. Mutta nyt täytyi liehakoida...
Niin Erika mietiskeli ja tuumaili itsekseen, odottaessaan pastoria. Hän
oli aikonut tulla heti puolisen syötyään, ja he menisivät sitten
yhdessä kävelemään ja nauttimaan heräävän keväisen luonnon kauneudesta.
Mutta merkillisen kauan pastori viipyi. Hän oli ennen ollut hyvin
täsmällinen. Erikasta alkoi aika tuntua pitkältä ja joutessaan hän
leikki kihlasormuksellaan. Se oli paksu ja vankka ja soveltui mainiosti
hänen sormeensa. Airiston sormus oli ollut paljoa mitättömämpi.
Mutta viimein Erika tuskastui odottamaan ja höpisi itsekseen:
-- Mikähän sille lampaalle nyt on tullut, kun ei kuulukaan... Ja mitä
hittoa hän viivyttelee?
Erika oli jo aikeissa lähteä häntä vastaan, kun samalla huomasi
pastorin kävellä huiskivan pappilasta päin.
-- Tuollapa tuo tulla viuhtoo, -- arveli Erika hyvillään, ja
jonkinlainen paino tuntui lähtevän hänen sydämestään. Siellä oli koko
päivän ikäänkuin joku ollut soimaamassa soittaen kummallista
nuhdevirttä. Mutta nyt se katosi, ja erinomaisen lempeänä ja kainona
Erika otti vastaan pastorin.
"Voi kuinka minä olen jo ehtinyt pitkästyä ja ikävöidä sinua", sanoi
hän lempeimmällä äänellään ja tavoitteli pastorin kättä.
Mutta pastori näytti kummallisen juhlalliselta ja niin vakavalta kuin
kirkko itse. Ei käynyt istumaankaan, vaan asettui seisomaan keskelle
lattiaa, vaikka Erika toimitti häntä soututuoliin.
"Minä tahtoisin vähän kysyä sinulta, Erika", aloitti hän, ja hänen
äänensä soi niin oudon kylmästi, että Erika kalpeni, "tahtoisin kysyä
sinulta, oletko koskaan tuntenut maisteri Akseli Airistoa...?"
Hän katsoi samalla Erikaan totisesti, melkein ankarasti.
Kysymys tuli niin arvaamatta, että Erika aluksi kalpeni, mutta äkkiä
hän sai hermonsa tyyntymään ja tottelemaan, ja viattomasti hymyillen
hän vastasi:
"Olen hänet tuntenut. Miksi sitä kysyt?"
"Sain häneltä kirjeen, -- Airisto on näet luokkatoverini ja paras
ystäväni -- siinä hän puhuu sinusta... tehän olette olleet
kihloissakin", sanoi pastori kylmästi. "Kun parhaalle ystävälleni
ilmoitan kihlauksestani ja toivon saavani onnittelun, saankin häneltä
tämmöisen kirjeen..."
Ja pastori paiskasi kirjeen lattialle ja sanoi jymisevällä äänellä:
"Nainen! Te olette valehdellut minulle... Meidän välimme ovat
loppuneet", huusi hän lopuksi ja pakeni kuin paholaista, paiskaten oven
jälessään kiinni, että seinät tärisivät.
Erika seisoi kuin jähmettyneenä. _Tätä_ hän ei ollut osannut
odottaakaan... Airisto oli siis saanut kostetuksi... se kurja konna...
Hän otti kirjeen lattialta ja luki siitä: -- -- "Minä tunnen hyvin
morsiamesi... Erika H:n... hän on ollut minun ja monen muun henttu..."
Enempää hän ei lukenut, vaan rutisti kirjeen kokoon, paiskasi sen
palavaan uuniin ja unohtui pitkäksi ajaksi katselemaan pastorin
jälkeen, joka vinhaa vauhtia käveli pappilaan päin...
Mutta omista ajatuksistaan hän ei saanut yhtään selvää.