Järvirannan kylässäkin oli tehty paljon uudistuksia ja mullistuksia
niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin alalla. Siinä kylässä olikin
jo monta isäntää, jotka olisivat olleet kunniaksi mille kylälle
hyvänsä. Sen tiesi siitäkin, että maanviljelysoppineet usein kävivät
Järvirannalla ja pitivät pitkiä puheita.
Varsinkin oli Heikuraisen Ville etukeulan miehiä. Suurilahjainen hän
oli ja verraton sananiekka. Ja edistyksen mies kaikin puolin.
Sunnuntaisin hän tavaili sanomalehtiä ja kertoi sitten kummasteleville
kyläläisille uutisia omasta maasta ja ulkomaidenkin kuulumisia.
Tässä mennä kesänä sitten, kun Heikurainen tutki sanomalehteään,
huomasi hän erään ilmoituksen, joka koski omaa kylää ja häntä
itseäänkin. Se oli pitkänlainen ilmoitus. Siinä sanottiin, että oli
päätetty perustaa sonniyhdistys Järvirannan kylään. Maamiesseura, joka
toimi niillä seuduin, oli sen niin päättänyt, koska karjanäyttelyissä
oli tultu siihen ikävään huomioon, että maatiaisrotu yhä vähenemistään
väheni. Ja ilmoituksessa mainittiin, että kokous pidetään Heikuraisen
talossa ja että toivotaan runsaasti osanottajia...
Sen enempää ei Heikurainen joutunut ilmoitusta tutkimaan. Hänestä
tuntui hyvältä, että herrat kunnioittivat käynnillään hänen taloaan. --
Ne jäivät mennä kesänä pitämään talostani, -- ajatteli hän ja läksi
asiasta ilmoittamaan emännällekin.
Mutta emäntä oli sattunut menemään kylälle, niin ettei Ville saanutkaan
kertoa ilahduttavaa uutista. Hän palasi pirttiin ja mietiskeli...
Olihan hän kuullut paljonkin puhuttavan yhdistyksistä, puhuttavan ja
kirjoitettavan. Mutta ei ollut sattunut kuulemaan sonniyhdistyksestä...
Hän mietiskeli sinne tänne, mutta ei jaksanut ymmärtää, mitä sellainen
yhdistys oikeastaan oli. Tosin hän muisteli kirjanäyttelyssä agronoomin
puheen sonneista ja sonnivasikoista, mutta sonniyhdistyksestä ei ollut
puhetta...
Siihen tulivat sitten naapurinisännätkin Voimala ja Kurikka, tulivat
uutisia kuulemaan niinkuin ennenkin sunnuntaisin.
"No parin viikon päästä se on kokous taas meillä. Agronoomit tulevat,
ja taitaa muitakin herroja tulla", sanoi hän heti vierailleen.
"Mitähän ne nyt näin keskellä kesää meinaavat?" kysyi Kurikka.
"Täälläkin tulee perustettavaksi sonniyhdistys. Ilmoituksen ovat jo
panneet lehteen ja maininneet, että meille tulevat... Sellaisia
yhdistyksiä kuuluu olevan jo muualla Suomessa paljon, melkein joka
pitäjässä..."
"No niillä on hommia... Mitähän ne sillä meinaavat sitten?" tiedusteli
Voimala.
"No etkö älyä, että joka tahtoo, saa ruveta jäseneksi sonniyhdistykseen
samoin kuin maksamalla saa olla jäsenenä maamiesseurassakin", selitti
Heikurainen toimessaan.
Mitäpä siihen oli naapureilla sanomista. Kai se niin oli.
Mutta hetken kuluttua arveli Kurikka:
"Meidän mullikkaa ne kyllä karjanäyttelyn aikana kehuivat. Pitäneekö se
tuoda tänne silloin?"
"Ei puhettakaan. Ei sanota mitään ilmoituksessa", selitti Heikurainen
ja lisäsi varmuudeksi:
"Ne pitävät vain kokouksen, jossa puhuvat sonniyhdistyksestä."
Kauan aikaa miettivät ääneti, niin Kurikka arveli:
"Eiköhän niillä sentään ole tarkoitus parhaita sonneja käydä
tarkastamassa... vai kuinka?"
"Ei, ei. Se on vain kokous. Luulen, että agronoomi siitä minulle
kirjoittaakin. Tuttava mies kun on", selitti ja toivoi Heikurainen.
Mutta Kurikka ei ollut päässyt selville asiasta ja alkoi sen vuoksi
tenätä vastaan Heikuraiselle, selittäen tulleensa lukemalla
maanviljelyslehteään siihen ymmärrykseen, että kyläkunnalle valitaan
sonni, joka on tarkoitukseen sopiva. Se sitten ostetaan yhteisesti...
"Niinkö sinä luulet, etten minä ole lukenut maanviljelyslehteä niin
tarkkaan kuin sinäkin?" kivahti siihen Heikurainen.
"Enhän minä sitä väitä. Elä siitä suutu, mutta siihen käsitykseen minä
olen tullut", koetti Kurikka selittää.
Ja kolmissa miehin siinä väittelivät monta tuntia, pääsemättä selville,
mikä oikeastaan oli sonniyhdistyksellä tarkoituksena.
Pianhan siitä levisi koko kylälle tieto, ja touhua ja hommaa tuli joka
taloon. Mutta Heikuraisen Ville oli sentään enimmin hossissa ja
vauhkamoisillaan. Tuttava agronoomi oli lisäksi kirjoittanut
Heikuraiselle, että heitä tulee kaksi esitelmänpitäjää, ehkä kolmekin,
ja sopii toimittaa ruuanpuolta siksi päiväksi, ettei tarvitse nälissään
taipaleelle lähteä. Ja siitä olikin kylliksi tointa. Sillä herroja
tuli kohdella hyvin ja passata... sitten ne taas mainitsevat
sanomalehdessä, kuinka vieraanvaraisesti heitä kohdeltiin Heikuraisella
Järvirannalla...
Ja sen oli Heikurainen nähnyt ja kuullut, että juhlatilaisuuksissa
pidettiin puheita. Ja hän päätti nyt, kun agronoomit tulevat, pitää
heille tuliaispuheen, toivottaen heitä tervetulleiksi tänne syrjäiseen
maailmaan. Hän oli siksi oppinut suutaan soittamaan, ettei vähääkään
epäillyt puheensa onnistumista. Vaikeampaa oli keksiä sopivia sanoja,
liukkaita lauseita ja asiallista sisältöä...
Mutta hänellä oli pari viikkoa harjoitusaikaa, ja hän käyttikin sitä
hyväkseen, harjoitellen aamusta iltaan ja välistä öilläkin.
Silloin oli kestikievarikin Heikuraisella. Kaikille matkustavaisille
Heikurainen kertoi tulevasta kokouksesta, huomauttaen erityisesti sitä
seikkaa, että agronoomit aina tahtoivat juuri _heillä_ pitää
kokouksensa...
* * * * *
Naapurikylän kestikievarissa agronoomit jo olivat tulossa
Järvirannalle. Ei ollut enää kuin yksi taival Heikuraiselle. Heitä oli
kaksi, ja he olivat nuoria, hauskoja miehiä kumpikin.
Siihen sattui tulemaan muitakin matkustavaisia samalla kertaa. Muuan
nuori metsäherra, joka matkusti uuteen virkaansa, eräs kauppamatkustaja
ja ylioppilas, jotka aikoivat mennä Lappiin asti.
Nuoria ja hauskoja miehiä he olivat kaikki, ja koska kerran tulivat
tuttaviksi ja olivat yhtäälle päin matkustamassa, niin... ja kun
kullakin oli eväitä matkassaan... eikä sattunut yksikään olemaan
raittiusmies, niin... _niin_ tekivät totia kelpolailla...
Olivat hauskimmillaan nousuviinassa, kun joku esitteli, että tässä
pitäisi syödä...
"Me syömme seuraavassa kestikievarissa. Siellä on komeat päivälliset,
sillä juuri siellä me aiomme pitää pari esitelmää", sanoivat
agronoomit.
Se sopi toisillekin.
"Mitä esitelmiä te nyt pidätte?" kysyi metsäherra.
"Koetamme kehoittaa ukkoja perustamaan sonniyhdistystä."
"Sonniyht... _vad fan är det_?" kysyi kauppamatkustaja, joka taisi
huonosti suomea eikä ollut perehtynyt maanviljelykseen.
Agronoomit selittivät asian. Ja sitten he nauroivat päälle. Ottivat
sitten, koska se sonniyhdistys tuntui naurattavan, vielä hyviä
matkapaukkuja ja päättivät Heikuraisella kalaseerata lisää.
Sitten he läksivät taipaleelle, hauskimmillaan humalassa kukin,
läksivät kolmella hevosella, että oikein kummalta näytti, kun niin
monta herraa oli yhtaikaa liikkeellä. Taival oli lyhyt, tie hyvä ja
kulku nopea. Kauppamatkustaja nauroi sonniyhdistykselle ja puheli
pitkin matkaa...
* * * * *
Heikuraisen kuistin akkunasta sopi nähdä pitkän matkaa tielle päin.
Siinä oli Heikurainen vaaninut kaiken päivää, koska herrat näkyisivät
tulevan, että ehtisi kuistin eteen tervehdyspuhettaan pitämään.
Ja kun Heikurainen pistäysi sisälle sikaaria noutamaan, huusi renki,
joka oli sillä välin pitänyt vahtia:
"Jo tulevat! Kolmella kyydillä tulevat... monta herraa!"
Ne tulivatkin semmoista vauhtia, että Heikurainen tuskin ehti kuistin
eteen seisomaan. Ja yhtaikaa ajoivat porrasten eteen...
"Minä saan lausua tervetulleeksi arvoisan _sonniyhdistyksen_..."
aloitti Heikurainen, ottaen lakin kouraansa.
Agronoomit nauroivat täyttä kurkkua, metsäherra ja ylioppilas
hymyilivät, mutta kauppamatkustaja, joka oli sattunut eellimmäiseksi,
noitui:
"Eikö nyt menemästä häpeä... te ole itse sonniyhdistys...
_Sakramenskade_..."