Minulle muistuu mieleeni muuan hauska tapaus.
Me olimme, Hannulan Iivari ja minä, lähteneet maailmaa katselemaan ja
ehtineet jo Keski-Suomeen saakka. Juna jytkytti mennä vihaista vauhtia,
lämmin oli, piippu hampaissa kummallakin.
Siinä oli meidänkin vaunussa käynyt monenlaista ihmistä, herraa ja
talonpoikaa, sittenkun junaan astuimme. Mutta asemille niitä jäi ja
toisia tuli, niin että aina oli vierasta väkeä ympärillämme.
Eräältä asemalta tuli taas kaksi vierasta henkilöä meidänkin vaunuun.
Toinen oli herra, keski-ikäinen, laihanlainen ja väsähtäneen näköinen.
Maisteriksi me hänet päätimme. Mutta toinen oli nuori nainen, niin
heikkarin reippaan ja iloisen näköinen ja tukevaa tekoa herrasnaiseksi.
Korea tuppi hänellä riippui vyötäisillä, vasenta reittä vasten, ja
lyhyeksi kerittyä tukkaa peitti kevyt urheilulakki. Hän puhui kovalla
äänellä sille maisterin näköiselle, ja he tuntuivat kuuluvan yhteen.
"Sen minä sanon, Alfred, että ikäsi saat katua, kun et kiivennyt
Vuokatille", sanoi hän maisterille. Mutta maisteri näytti niin kovin
väsyneeltä, hymyili vähän, mutta ei vastannut.
-- Ahaa, -- ajattelin. -- Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen,
josta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!
Ja minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin
reippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja
käsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli
hyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että
hän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän
vähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka
piipussa kuin tervahauta.
Mielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että
Hannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:
"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla."
Maisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski
kädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään
meille.
"Oh... sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä", sanoi
reipas nainen. "Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi
monta kymmentä piippua."
Ja niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.
"Saattaa tässä olla vähemmälläkin... Jos tuo maisteri moittii", sanoi
Iivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.
Siitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä
huvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli
merkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut
suuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia,
kivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt
korkeimmille vuorenhuipuille.
Suu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.
Mutta sitten hän äkkiä vasiten kääntyi meihin päin ja kysyi:
"Mistä päin nämä miehet ovat?"
"Sieltä ollaan Pohjanmaalta."
"Vai niin. No sitten te tunnette Ritolan, sen mainion hiihtäjän?"
"Hyvin tunnetaan."
"No niin. Miks'ei. Mutta minä en juuri anna arvoa hiihtourheilulle,
toista on juoksu... Mitä se on, että sompasauvain nojassa räpäköi
eteenpäin... Toista on juoksu... Siinä tulee kysymykseen jalkojen
jäntevyys ja terveet keuhkot... Uskokaa pois, miehet, että se aika ei
ole kaukana, jolloin hyvää juoksijaa ihmetellään enemmän kuin nopeinta
hiihtäjää... Onko siellä teidän puolessa ketään nopeaa juoksijaa --
minä tarkoitan sellaista, joka olisi muilta voiton vienyt?"
Me koetimme muistella, että ketä siellä päin olisi...
"On se Perttunen ollut ihmiseksi peto menemään", muisti Hannulan
Iivari.
"Perttunen? Enpä minä muista sitä nimeä kuulleeni. Ei hänestä ole
mainittu urheilulehdessäkään."
Hän otti esille muistikirjansa ja alkoi sitä selailla. Sitten hän äkkiä
kysyi:
"No kuinka nopea se on se teidän Perttusenne?"
"No Raahesta Ouluun vihkaisi neljässä tunnissa", sanoi Iivari.
"Neljässä tunnissa! Mutta sitä taivaltahan on kahdeksan penikulmaa...
Sehän on aivan... Elääkö hän vielä?"
"Jo on aikoja, kuulemma, kuollut Kuopion linnassa."
"Linnassa...?"
"Niin... sehän oli suurin rosvo Pohjanmaalla, Perttunen, mutta neljässä
tunnissa se Raahesta Ouluun kuuluu juosseen, kun häntä ajettiin takaa",
selitti Iivari.
"Assss... Enhän minä nyt kysy mitä rosvot ovat juosseet, vaan tarkoitin
sieltä teidän kotikyläläisiänne", sanoi reipas nainen, hiukan
tyytymättömänä.
"On siellä meidän kylässä yksi, jota vain ei heti oteta juoksulla
kiinni, olkoon takaa-ajaja kuinka nopsasäärinen hyvänsä", tuumaili
Iivari taas.
"No kuka hän sitten on?" uteli reipas nainen.
"Se on Saarelaisen Aukusti Viianmäeltä. Toissa syksynä kerran, kun
sattui yöjuoksuun, niin..."
Tultiin onneksi asemalle, että Iivarin kertomus Saarelaisen Aukustin
yökengässä käynnistä jäi sikseen.
Nainen alkoi tahtoa maisteria ulos, kun juna pysähtyi, mutta maisteri
kieltäytyi, arveli:
"Eihän juna viivy kuin pari minuuttia."
Mutta reipas neiti meni jaloittelemaan, rennosti kävellen edestakaisin
asemasillalla. Ja kun juna läksi liikkeelle, juoksi hän palasen matkaa
kilpaa sen kanssa ja sitten ihmeen näppärästi hyppäsi junaan. Ja kun
hän oli ehtinyt entiselle paikalleen istumaan, sanoi hän maisterille:
"Seuraavan aseman vieressä on niin ihmeen sievä järvi. Sitä sinunkin
pitää, Alfred, lähteä katsomaan. Ehdimme hyvin käydä sillä aikaa kun
juna seisoo, kun panemme pikku juoksua mennen tullen."
"Mutta minä en juuri luota juoksuuni", vastasi maisteri, eikä todella
siltä näyttänytkään, että hän olisi kyennyt kilpasille.
"No kaikkia kuulee! Sinä olet mies parhaassa iässä ja minä nainen,
jolle hameet vielä tekevät juostessa haittaa. Ei muuta kuin menemme
ihailemaan sitä järveä", sanoi hän maisterille päättäväisesti ja lisäsi
kääntyen meihin päin ja huulet makeassa hymyssä:
"Totta kai nämä miehetkin uskaltavat lähteä?"
"Jos ehtisi takaisin...?" arveli Iivari ja katseli isoja, raskaita
pieksujaan.
Samassa oltiinkin asemalla.
"Kas tuolta mäntyjen välitse vilahtelee järven pintaa... katsokaas!"
puheli hän ja puoliväkisten vei maisterinkin mennessään.
Me katselimme junan akkunasta, kun he aika vonkaa poistuivat
asemahuoneen päitse järvelle päin ja pian katosivat taajaan metsään.
"Liekö tuo niin juoksija kuin kehuu", arveli siinä meidän vaunussa
muuan ukko. "Herrasnainen vielä... missä hän olisi oppinut juoksemaan!"
Arvelivat siinä muutkin, arvelivat yhtä ja toista, ja joku nuori mies
tuntui laskettelevan rumanlaisia sukkeluuksiakin reippaan naisen
kustannuksella.
Mutta aika kuluu. Kello jo soi, ja ne, jotka ovat käyneet junasta
jaloittelemassa, kiipeilevät vaunuihin...
Kello soi taas... junailija puhaltaa pilliinsä...
Mutta maisteria ja reipasta naista ei näy... Vielä ehtisivät, jos
panisivat oikein täyttä ravia... Jokohan kumminkin jäävät junasta?
Kaikki vaunussa olijat tähtäävät metsään .. ja odottavat
jännittyneinä...
Juna lähtee liikkeelle...
"Jo, saakeli soi, jäivätkin!"
Mutta ei sentään. Tuolta näkyy jo maisteri... viskoo vihaisesti
jalkojaan ja huitoo käsillään ja huutaa... ja lähestyy nopeasti...
Jo näkyy reipas nainenkin, mutta kaukana jälessä...
"Kun ehtisivät! Kun ehtisivät!"
"Jo jäävät! Jo jäävät!"
Mutta viime nipukassa ehtii maisteri, kun juna jo lujentaa vauhtiaan.
Nainenkin vihkaisee jo melko lähellä, hattu kourassa panee parastaan,
tuppi on sulkana perässä ja hiukset hulmuavat kuin hevosen harja...
näyttää viittovan ja huutavan...
Mutta junakin yhä lisää vauhtiaan... joku nauraa ja viuhtoo
nenäliinalla akkunasta... Mutta naisesta vilahtaa vielä tuppi mäntyjen
välitse, kun juna jo kiitää täyttä vauhtia...
Maisteri istuu kalpeana penkillään ja saaloo kuin ajettu poro eikä
näytä välittävän mistään.
"Eihän se juoksija ollutkaan, vaikka kehui", sanoi Hannulan Iivari ja
kertoi nyt sen urotyön, jonka Saarelaisen Aukusti oli kuluneena syksynä
yökengässä käydessään tehnyt.
Ja hauska juttu se olikin.