Se oli hauskaa aikaa. Jo hyvissä ajoin nähtiin
sanomalehti-ilmoituksesta, milloin näyttely pidetään. Ison Herralan
Taavetti, joka oli maankuulun karjan omistaja, oli Heinäkylän isännistä
enimmin hossissa. Kyllä kaikki sentään olivat toimessaan, varsinkin kun
palkintoja luvattiin monta ja isoa. Oli puuhaa ja hommaa jo viikottain
ennen näyttelypäivää. Joka talossa puhdistettiin ja harjailtiin lehmiä,
niitä, jotka aiottiin näyttelyyn viedä, muista ei välitetty. Ja
iltaisin, kun yhteen satuttiin, niin heti tuli puheeksi, että saisi
nähdä, kenen lehmät palkitaan. Tiedettiin kyllä, että persoonallisia
tuttavia palkintotuomareilla ei ollut kuin Lintulan hoikkasäärinen
isäntä ja Pullolan rengassilmäinen emäntä, ja siitä oltiin varmoja,
että ne kyllä lehmistään saavat palkinnon. Mutta kuinka käynee muiden.
"Mutta ei Lintulassa eikä Pullolassa ole yhtään niin hyvää lehmää kuin
Isossa Herralassa, jossa on monta viidentoista litran lehmää", tiesi
joku.
"Vaikka. Mutta arvatahan sen saa, että kun Lintula on niiden herrain
asiamies ja muutenkin tekee heidän mielikseen, kylväen apulantaa ja
heinänsiemeniä, ja kun nyt lisäksi on ottanut kynnönneuvojan, niin
sille ne herrat palkinnon antavat. Samoin Pullolan emännälle, joka
niiden kasviksien parissa puuhaa", arveli taas joku toinen.
Ja yleensä epäiltiin niiden herrojen, jotka tulisivat
palkintotuomareiksi, olevan puolueellisia ja jakavan palkintoja
ainoastaan tuttavilleen.
"Taitaisi olla parasta, ettei veisi koko näyttelyyn lehmiään."
"Niin minustakin. Meilläkään ei ole vastapoikinutta, niin eiväthän ne
usko, jos niille sanoo, että niin paljon se lypsää vahetonta maitoa..."
Mutta mielessään sentään jokainen päätti, että viedä sinne silti pitää,
vaikkei aiokaan.
Mikkolan Villen, joka oli pitäjän teurastaja, mainio knapsu ja
kimeä-ääninen huiskale, sanottiin olevan paraan lehmäkeksin niillä
mailla, niin että tiesi, koeteltuaan lehmää kylkeen, täsmälleen sanoa
monenko litran lehmä se oli.
Ja Ville tiesi ja tunsi koko Heinäkylän karjankin; siksi monta kertaa
hän oli pistäytynyt kylän navetoissa lypsytaitoaan näyttämässä.
Muutenkin hän oli tietomies, ja moni piti häntä viisaanakin. Herrain
kanssa hän oli hyvä tuttava ja kuului olevan niidenkin agronoomien
ystävä, jotka nyt tulevat palkintotuomareiksi.
Moniaita päiviä ennen näyttelyä kysyttiin Villen mieltä, ja hän
vastasi:
"En minä usko, että tämän kylän lehmistä annetaan yhdestäkään ensi
palkintoa."
Mutta siitä nousi tuima keskustelu ja hirmuinen huuto.
Ison Herralan Taavetti huusi Villelle melkein korvan juuressa,
kämmeniään yhteen iskien:
"Sen minä sanon, että kauan saavat ajaa agronoomit ennenkuin löytävät
sellaisen lehmän kuin meidän Kullankukka... Kun viisitoista litraa
lypsää vahetonta maitoa kantamisen jälkeen... ja jollei se palkintoa
saa... niin..."
Ja Lintulan hoikkasäärinen isäntä huusi yhteen ääneen Herralan Taavetin
kanssa:
"Entäs meillä Reesantti... Nytkin kun poiki, niin neljä kertaa on
lypsetty päivässä... ja lehmä lihava kuin tunkio ja karva kuin
silkki..."
Ja samaan kiljui Pullolan emäntäkin: "Ja meillä Leijona... Viimeksikin,
kun agronoomi kävi kasvitarhaa katsomassa, niin taputti Leijonaa
lautaselle ja puheli kuin ystävälle ja kiitteli, että eipä hän ole
sellaista lehmää nähnyt kuin suurissa rusthollareissa etelä-Suomessa."
Niin huusivat Mikkolan Villelle vasten naamaa, mutta Ville ei
sittenkään luopunut mielipiteestään, siitä näet, ettei hän usko
Heinäkylän lehmäin saavan ensi palkintoa.
Nokkaannuttiin Villelle, ja Ison Herralan Taavetti rämisi:
"Sinä et tietenkään antaisi palkintoa, mutta etpäs olekaan
palkintotuomarina... vanha keksi..."
Samaan tapaan reuhasivat Lintulan isäntä ja Pullolan emäntäkin.
Vihdoin tuli näyttelypäivä. Oli korea päiväpaiste ja kesä
hauskimmillaan, ja näyttely oli myös laatuaan ensimäinen niillä mailla.
Näyttelykentäksi oli valittu Lintulan haka, Aitamänniköksi hoettu,
koska juuri se paikka oli herrain mielestä parhaiten sopiva. Tosin muut
kyläläiset epäilivät siinä piilevän jotakin salaperäistä, kun
tiedettiin Lintulan olevan niin hyvissä väleissä herrain kanssa.
Jo varhain aamulla alkoi näyttelykentälle tulvata väkeä ja karjaa.
Syrjälän Hermannikin, vaikka häneltä oli pakkohuutokaupassa myyty
kaikki muut lehmät, toi ainoansa, vaaleanruskean, pienoisen ja
laihannäköisen Pääskysensä.
"Kaikkia tänne kuljetetaankin... kun on lamassa kuin kevätkoni", sanoi
Herralan Taavetti Pääskysen nähtyään.
Ja muutkin nauraa virnistelivät. Mutta tyynenä miehenä Hermanni
talutteli Pääskysensä loitommaksi ja köytti mäntyyn kiinni.
"Näkyypä noita olevan muitakin yhtä pieniä", lohdutteli hän itseään.
Isosta Herralasta tuotiin Kullankukka ja iso, maailmanvankka sonni.
Lintulasta neljä lehmää, joiden joukossa Reesanttikin.
Pullolan rengassilmäinen emäntä oli itse taluttamassa Leijonaa, ja
perässä kuljetti renki nuorta, jukuripäistä sonnia, joka mellasti
vimmatusti.
Herralan Kullankukka oli kaunis lehmä, ja sen ympärille kokoontui
väkeä. Se oli ruskean täplikäs, iso ja niin lihava, että ähkyi. -- "Tuo
se nyt lehmältä näyttää."
"Mutta on sillä, pojat, maitolehmän merkitkin. Ellei tuota palkita,
niin..."
"Se se ensimäisen palkinnon ottaa." -- Ja niin kiiteltiin Herralan
Kullankukkaa, ja tyytyväisenä seisoi Herrala itse vieressä, keppiinsä
nojautuen.
Mutta samoin kiiteltiin Lintulan Reesanttiakin. Ja Pullolan
jukuripäistä sonnia moni puhutteli ja ihmetteli Leijonan leveyttä.
"Se onkin tuo sonni auseerirotua. Sitä ei ole muilla kuin meillä",
ilmoitti Pullolan emäntä uteliaille.
"Ja noin iso, vaikka niin nuori..."
"Se onkin kasvanut ruuan vieressä", sanoi siihen emäntä ylpeästi.
Muiden lehmistä ei pidetty isoa lukua. Ne olivat niin tavallisen
näköisiä, ja muutamat olivat likaisiakin.
Syrjälän Hermannin Pääskystä ei ollenkaan puhuteltu. Kaikista merkeistä
päättäen näyttivät Herralan, Lintulan ja Pullolan lehmät herättävän
enimmin huomiota. Niiden omistajat seisoivatkin tyytyväisinä,
naurusuin. Mutta näyttelyherrat eivät olleet vielä saapuneet.
Mikkolan Ville käveli siinä edestakaisin, lehmiä katsellen. Oli
pukeutunut kuin häihin, valkoiseen kaulukseen ja patiineihin, niinkuin
niillä on tapana semmoisilla akanluontoisilla vanhoilla
nuorillamiehillä. Ja mennessään Pullolan lehmien ohi ei Ville ollut
niitä näkevinäänkään.
"Mitähän se tuo täällä luulee tekevänsä", sanoi Pullolan emäntä
harmissaan.
"Ilman aikojaan vikureelailee..." lohdutti joku emäntää.
Ville näkyi kuitenkin olevan näyttelyyn innostunut, vaikkei hänellä
itsellään ollutkaan mitään tuotavaa, sillä puulta puulle hän kulki ja
tunnusteli lehmiä. Ei mitään virkkanut, mutta tunnusteli, väliin
hymyili ja väliin pudisti päätään. Ja niin hän lopulta joutui senkin
männyn tyvelle, missä Syrjälän Hermanni seisoi Pääskysensä vieressä.
Koetteli Hermannin Pääskystäkin, mutta samassa kuului huutoja, että
herrat jo tulevat, isomahainen kunnanesimies etua leikkaamassa ja
housunnapit kiinni panematta...
Herrat tietenkin ensin kättelivät Ison Herralan Taavettia, Lintulaa ja
Pullolan emäntää, jotka he tunsivat.
"Siinäpä on komea lehmä", sanoivat herrat mennessään Herralan
Kullankukan ohi, ja toinen vielä sipaisi kämmenellään lautaselle. Ja
sitten alkoi itse toimitus. Valittiin lisää palkintotuomareita:
kunnanesimies ja hänen esityksestään myöskin Mikkolan Ville...
Se harmitti Pullolan emäntää, eivätkä siihen olleet muutkaan
tyytyväisiä. -- -- --
Palkintotuomarit kulkivat männyltä männylle, lehmältä lehmälle,
tutkivat ja tunnustelivat ja tekivät muistiinpanojaan. Mikkolan
Villelläkin oli muistikirja, johon näkyi vetävän viivoja sikinsokin.
Kullekin näyttelyyn tuodulle lehmälle pantiin metallinen lippu
kytkyseen, ja siinä oli numero, monesko se oli. Herralan Kullankukka
sai 1 ja Pullolan Leijona 2. Mutta Syrjälän Hermannin Pääskyselle
joutui numero 44.
Ja niin jatkettiin tutkimusta. Kajahteli ilma sonnien lauluista ja
lehmäin ammunnasta. Ja päivä paistoi ja hauskaa oli.
"Kumma, ettei tässäkään näyttelyssä näy monta maatiaisrotuista lehmää",
sanoi agronoomi Mikkolan Villelle.
"Jo minä niille olen sanonut, etteivät tässä näyttelyssä tule
kysymykseen isot ja lihavat lehmät, vaan maatiaisrotuiset", ilmoitti
Ville.
"Tuskin voimme antaa ensi palkintoa ensinkään", arveli agronoomi.
Tultiin sitten tarkastuskierrolla Syrjälän Hermannin Pääskysen luo.
Pääskynen näkyi miellyttävän agronoomeja. He tunnustelivat sitä tarkoin
ja tiedustelivat, paljonko lypsää.
"Ei sen maitoa ole mitattu", ilmoitti Hermanni. Mutta herrat tutkivat
Pääskystä monta kertaa ja puhuivat keskenään ruotsia.
Mutta Herralan Kullankukkaa, Lintulan Reesanttia ja Pullolan Leijonaa
he kiittelivät kaikkien kuullen.
Illemmalla vasta ilmoitettiin tulokset. Toinen agronoomeista puhui
ensin lämpimästi maatiaiskarjan mainioista ominaisuuksista ja siitä,
että juuri sitä rotua oli koetettava saada jalostumaan.
Kuunneltiin, että milloinkahan sanoo mitkä palkitaan, sillä sehän tässä
pääasia oli eivätkä joutavat puheet.
Mutta sitä ei vieläkään ilmoitettu, vaan toinen aloitti puheen siitä,
että tässä näyttelyssä oli monta hyvin kaunista ja lihavaa lehmää,
mutta ne eivät olleet maatiaisrotua.
"Eiköhän saarnaa vuorolleen Mikkolan Villekin", ivasi Pullolan emäntä.
Mutta jo vihdoin ilmoitettiin.
Ensi palkinnon sai Syrjälän Hermannin Pääskynen. Ja agronoomi käski
tuoda Pääskysen siihen eteensä, niin hän selvittää, mitkä
maatiaiskarjan mainiot tuntomerkit ovat...
Väkijoukosta kuului napinaa, ja Herralan Taavetti huusi, että
agronoomitkin sen kuulivat:
"Jopa meni joutavaksi koko näyttely..."
Muut palkinnot jaettiin mikä millekin. Ei vain yhtään liiennyt
Herralaan, ei Lintulaan eikä Pullolaankaan.
Se oli hävitöntä... sikamaista. Herralan Taavetti noitui, Lintulan
isäntä käski joka sorkan poistua maansa päältä, ja Pullolan emäntä
itki...
Agronoomi tuli kysymään Herralan Taavetilta, eikö hän myy Kullankukkaa,
sillä se ostettaisiin maamiesseuran omaksi...
"Ei ole pienen rahan tarvetta", vastasi Taavetti ja käänsi selkänsä.
Siitä ei ollut kuin mieliharmia ja pahennusta koko näyttelystä.
Herralan Taavetti ei aikonut enää ikänä käydä näyttelyssä. Lintulan
isäntä ei enää tahtonut kylvää apulantaa ja ajoi kynnönneuvojankin ulos
kujasta. Pullolan emäntä päätti olla enää ottamatta kasvitarhakoulua ja
aikoi kaikki agronoomien antamat kirjatkin polttaa...
Ja Syrjälän Hermanni sai vihamiehiä Pääskysensä takia. Mikkolan Ville
sai varoa henkeään, kun oli ollut palkintotuomarina, eikä hän
uskaltanut syksymmällä pimeinä iltoina kulkea yksin...
Niin ettei Heinäkylän karjanäyttelystä ollut muuta kuin mieliharmia ja
pahennuksia.