Kotivainiolla oli heinänteko jo loppunut, ja viikon alussa mentiin
ulkoniitylle Käkisaareen.
Mutta Viinikan isäntä, joka oli kylän toimeliaimpia, alkoi jo
sunnuntai-iltana hommailla matkaan, että varhain seuraavana aamuna
ehtisi niittämään kasteen aikana. Vastahakoista oli palvelijoille
jättää hauskat sunnuntai-iltaiset huvinsa ja lähteä soutaa jykertämään
Käkisaareen. Mutta isäntä ei helpottanut. Itse kantoi hän
venevalkamalle kaikki työaseet ja asetteli niitä veneeseen.
Kun isäntä oli lastannut ison kolmilaitaveneen, oli siinä kamaa ja
kapinetta monenlaista. Tietenkin, kun aika talon väki lähtee viikoksi
niitylle, pitää evästä olla. Keskellä venettä oli leipäsäkkejä ja
kurnaaliastioita, ja veneen pohjalla törötti iso, leveäsäärinen pata
kumollaan. Etukeula oli täynnä haravia, ja viikatteet olivat kyljellään
perän puolessa.
Auringonlaskun aikana työnnettiin vene vesille. Myötävirtaa se kulki
vähillä soutamisilla. Isäntä itse istui perässä ja silmäili
taivaalle... Kaksi piikaa oli soutamassa, ja renki-Matti tupakoi,
säkkien päällä istuen, äänetönnä mossotellen.
Näin oli äänettöminä kuljettu kotirannasta jo melkoinen matka, kun
huomattiin toisenkin niittyveneen olevan vesillä. Se oli Nyrkkisen
emäntä, joka myöskin oli hommannut aikanaan matkaan. Jo suli
renki-Matinkin mieli, sillä olipa hänellä tuttavuutta Nyrkkisen piian
Taavan kanssa. Ja veneet kun tulivat lähekkäin, niin Matti
haastelemaan:
"Huomenaamulla se niitto sopiikin, kun tulee sees yö, niin on aamulla
vankka kaste heinässä."
Ja piiatkin arvelivat:
"Parasta se aina on illalla Käkisaareen lähteä."
Nyrkkisen väkeä tervehdittiin ja sitten kuljettiin yhtämatkaa
Käkisaareen asti.
Viinikan ja Nyrkkisen niityt olivat rajatusten, vierekkäin. Jo oli
päivä laskenut, ennenkuin ehdittiin perille, ja tuntui tulevan
kolkonlainen ja usvainen yö. Eikä ollut yösijasta paljon haaraa.
Viinikan saralla oli sentään lähellä vettä, törmän hamarassa, lato,
mutta tyhjä sekin. Alastomalta se näyttikin, kun suu selällään toljotti
tyhjänä niittymiehiä vastaan. Tosin oli vähän heinänhuloa jäänyt
hajanaisten parsien väliin, mutta kolkolta ja kylmältä tämä yösija
näytti.
Kannettiin kaikki kapistukset ladon luo ja syötiin kylmä illallinen,
johon isäntä ei raskinnut voirasiaa aukaista. Nyrkkisen väki söi
illallisensa veneessä, mutta tulivat sitten Viinikan latoon nukkumaan.
"Kyllä tässä tulevana yönä on pehmoisempi maata, kun saadaan heiniä
vuoteeksi", arveli Matti, pani lakkinsa ja liivinsä päänpohjaksi ja
röijynsä veti peitoksi. Samoin teki Nyrkkisenkin renki.
Mutta tytöt asettuivat riviin ladon peräseinälle, ja heillä oli
kullakin matkassaan lämmin ja kookas villainen huivi, jonka kääräisivät
ympärilleen.
Nuorilla on kiitettävä taito nukkua, ja pian he kaikki kuorsasivat
kilpaa. Eivät kiusanneet menneet muistot hermostoa, eivätkä tulevat
päivät huolettaneet, vaan he nukkuivat rauhassa ja raskaasti, unhottaen
koko matoisen maailman.
Mutta Viinikan isäntä ja Nyrkkisen emäntä puhelivat hetkisen ennenkuin
nukkuivat, puhelivat siitä, että kun olisi poutaiset säät, että työ
joutuisi... Mutta pian hekin vaipuivat unen helmaan kovalle ladon
lattialle. Ja ulkona oli hämärä ja usvainen yö ja hiljainen rauha
maassa ja taivaassa...
Aamulla auringon noustessa heräsi Nyrkkisen emäntä ja kiljui väen
pönkilleen. Haukotellen, äänettöminä ja mossotellen he heräsivät,
raapien niskaansa ja vähän viluakin tuntien. Mutta ei ollut aikaa
mossotella, sillä kiivaasti liikkui emäntä, silmät kiiluivat ja sormet
kävivät siirolleen. Kiire oli niitättämään, sillä vankka kaste oli
heinässä. Näkyi aurinkokin matalalla usvan seasta, ja kauempaa kuului
jo viikatteiden hiontaa.
Hetken kuluttua oltiin niittämässä. Viinikan isäntä niitti itse edellä,
sillä hän oli maankuulu niittäjä, renki-Matti viuhtoi perässä ja piiat
jälkimäisinä kampailivat.
Nyrkkisen väessä niitti renki edellä, isäntää kun ei ollut, piiat
hieroivat kantapäillä ja emäntä kampaili kaukana jälessä, vähän väliä
tarkastellen, ettei väki saanut turhaan kuluttaa aikaa.
Rento niittomies oli Viinikan isäntä, mutta Matti ei päästänyt väliä
pitenemään, iski ja huhtoi niin, että heinät vauhdissaan sinkoilivat
isännän niitokselle, ja kaukana heistä hikoilivat piiat, vaikka
olivatkin juurevia.
Sanoi silloin Nyrkkisen Taava toisille piioille:
"Eipä pysty vain Viinikan isäntä Mattia jättämään... katsokaapa, kuinka
sillä on rento niiton malli."
Kuin kateellisina virkkoivat toiset:
"Kai se Matti meille kelpaa, kun sinullekin."
Mutta kun usva katosi, alkoi näkyä niittymiehiä joka haaralla, kuului
viikatteiden liippausta ja väliin lauluakin, ja hauskalta tuntui
niityllä olo.
Aamiaista syödessä sanoi Viinikan isäntä Matille:
"Meillä se näyttää niitto käyvän... puolet enempi olemme niittäneet
kuin Nyrkkisen väki."
"Jos poutia riittää, niin neljässä päivässä meillä on heinät ladoissa",
sanoi siihen Matti.
Ja isäntä aukaisi voirasian ja vei sen nenänsä alle. Ja aterioi kauan
ennenkuin raskitsi ottaa, vaikka mieli teki; ja hyvin Matinkin silmät
seurasivat isännän käden liikkeitä, että milloin ottaa voita. Jo
viimein isäntä veitsenkärjellä kosketti, mutta niin hienon viipaleen,
että tuskin näkyi. Jo rohkaisi Mattikin mielensä, otti veitsen
tupestaan, pisti rasiaan tuntuvan kolon ja levittäessään leivälleen
puolusteli:
"Täytyy tässä... eihän tässä pysy kontillaan muutoin."
Ehättivät piiatkin saamaan kimpaleen kumpikin. Vihaisesti seurasivat
isännän silmät heidän liikkeitään, ja äkkiä hän pisti rasian kannen
kiinni ja rasian laukkuun...
* * * * *
Oli helisevä pouta pari päivää, mutta kolmantena aamuna nosti usvaa
taivaalle, nosti vankan pilven. Mutta pilvi katosi, ja taas näytti
tulevan pouta.
Kovasti oli Viinikan ja Nyrkkisen väki näinä päivinä puuhannut; varhain
aamulla oli aloitettu ja myöhään iltaan liehuttu, mutta visu oli ollut
Viinikan isäntä voita antamaan ja puolusteli sillä, ettei Nyrkkisen
väellä ollut voita ollenkaan matkassa, ja täytyihän niidenkin tehdä
työtä...
"Komeutena tuo näkyy meilläkin voirasia olevan", arveli siihen Matti.
Paljon oli heiniä hajalla, monen lehmän heinät ja parhaat koko Viinikan
talossa. Kun aamiaisen aikana heinät hajoitettiin kuivumaan, sanoi
isäntä:
"Tänään meillä on taas paras päivä... saamme latoihin enemmän kuin
kukaan muu Käkisaaressa."
Ja aamiaisen jälkeen hän lupasi väelleen lepohetken.
Päivänpuolelle latoa he asettuivat pitkäkseen, ja lämpimältä ja
hauskalta siinä tuntui. Raukaisi niin kovasti aamiaisen päälle. Uuvutti
ja nukutti, kun sai oikein rennosti oikaista raajansa päivän
hyväiltäviksi.
Niin näkyivät muutkin tekevän, Nyrkkisenkin väki.
Ja pian väki kuorsaili. Mutta Viinikan isäntä koetti pysytellä
hereillään, ettei väki saisi liian kauan levähtää. Mutta selvä oli
taivas, tuuli tosin oli vähän kääntynyt, mutta muuten mainio pouta.
Näkyi sentään vähän pilveäkin, mutta kuivan näköinen sekin oli. Siinä
miettiessä alkoi Viinikan isäntääkin uuvuttaa, ikämies kun oli ja
kovasti tehnyt työtä, uuvutti ja raukaisi niin, että pian nukkui siki
hänkin, unhottaen kuivavat, parhaat heinänsä...
Ja samoin oli käynyt muidenkin isäntien ja niin Nyrkkisen emännänkin,
joka oli tunnettu unettomuudestaan. Ja niin he nyt nukkuivat Herran
rauhassa. Mutta sillä välin tuuli äkkiä kääntyi, pilviä alkoi
kokoontua, ja niitä ilmausi pian taivaalle. Ne laajenivat, liittyivät
yhteen ja samalla tummenivat. Ja tuuli kiihtyi...
Mutta latojen luona vielä kuorsattiin.
Ensiksi heräsi Nyrkkisen valpas emäntä, silmäsi taivaalle ja heti
huomasi vaaran, joka uhkasi... Julmasti mellastaen hän kiskoi väen
pönkilleen ja siunaili ja huusi:
"Arvi ja Kaisa kantamaan latoon... minä ja Taava rukoamaan...
joutukaa... joutukaa... Heikki vietävä, etkö löydä hankoa... kiireesti
kaikki!"
Nyrkkisen emännän äänestä heräsi Viinikan isäntäkin, heräsi ja äkkäsi
vaaran ja suurella melulla herätti väkensä huutaen:
"Pilvi nousee... sade tulee... sataa talon parhaat heinät... voi
kuitenkin..."
Mutta nukkumaan päässyt väki ei ollut äkkiä unestaan selvillä, ja kun
oli semmoinen hätä, eivät he olleet löytää aseitaan.
Siitä melusta herättiin muidenkin latojen luona, hätähuuto alkoi kuulua
joka haaralta. Mikä huusi ja mellasti, mikä noitui varomattomuutta ja
kirosi untansa, ja mikä milläkin tavalla purki sappeaan.
"Voi minua onnetonta miestä, kun nukuin", vaikeroi Viinikan isäntä.
Joka saralla tehtiin työtä, että hiki virtana valui ja työaseet
katkeilivat, ja toinen hoputti toistaan. Mutta pilvet lähestyivät
kiivaan tuulen mukana, lähestyivät mustina ja uhkaavina ja näyttivät
tulevan suoraan kohti.
Muutamilla saroilla tehtiin jo suovia, toisilla hangottiin latoihin,
mutta paljon oli vielä luokona, ja pilvet yhä lähestyivät...
Viinikan väellä oli paljon hajallaan, mutta rivakasti he liikkuivat.
Matti jo hankosi latoon, ruko joka kerralta...
Mutta pilvet lähestyivät. Tuulen mukana jo toi vesinoppiakin... se
lisäsi vauhtia, ja Nyrkkisen niityltä kuului julmaa kiroilemista. Yhä
isompia vesiä viskoi, tuuli kiihtyi, pilvet lähenivät... ja paljon oli
vielä rukoa ja luokoa...
Silloin juuri pilvi ehti kohdalle ja alkoi sataa taivaan täydeltä...
satoi likomäriksi luo'ot, ruot pilalle...
"Kaikki pilasi..." läähätti Viinikan isäntä, ja Nyrkkisen emäntä huusi,
sormet siirollaan:
"Voi hyvä isä... jos aamiaiselta alettiin, niin kaikki olisi saatu
sisälle..."
* * * * *
Siellä niitä kiirii pilviä ja pahoja möylyjä taivaanrannan takana.
Parhaina poutapäivinäkin täytyy olla varuillaan. Sieltä ne juuri
parhaan heinänteon aikana nousevat... ja nousevat varmaan samoin
vastaisinakin kesinä...