Heinänteko oli loppunut.
Hän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu
oli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja
pilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien
tyyntynyt.
Hän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien
kierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti
Takasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä
haittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä
sankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä
täällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä
pohjoisellakaan...
Hän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli
tyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia
voimia kävelläkseen.
Hän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja
säästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli
ollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi
velkaa lyhentämään... Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen
toivonsa...!
Hänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä
hallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut
ja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran
oli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.
Tänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin
kauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua
rauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt
tänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka
vähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja
ja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä...
Kuinka eläisi talven, pitkän talven?
Kovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla
ja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli
ollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken
kuntonsa yrittää... Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon,
kaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.
Siitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen
vuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli
ison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut
hento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän
vastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää
tahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin
oli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja
lupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi...
Nämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä.
Vaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan
nurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen
olivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet
päiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea
velkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän
pääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja
tuskaa, että sai koron maksetuksi... Kuinka kävisi tulevana talvena,
jos halla veisi viljan?
Itsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi
kokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän
huolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento
ja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että
hänen, Antin, piti yli voimainsa raataa... Jos kaikki vie... Kuinka
lohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa,
jolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin
toivoneet... ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi
talvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi...
Antti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli
ollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut
ja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin
näytti seestyvän...
Antti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli
laajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia,
jotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä
hävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan
sydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja
kaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta
kuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja
pohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa.
Hiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi
jotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen
ympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta
ja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne,
jotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta
kamarasta.
Mutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän
joen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa
kuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi
pienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen
rannoilla niitty, Takasuo... Antti oli vielä näkevinään oman
latonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.
Hän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille
ja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti
vaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin
luikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli
kylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet
polkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi
pohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille,
säpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka
väkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina
kuin kynttilät... Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta
käsissä...
Hän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi
jotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon
poikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle,
ja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin... Ei hän
muistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei
sitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään
syömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita
peltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä... muisteli rakastetun vaimonsa
kasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä... ja mieleen tuli hallan
hävitystyön pelko...
Ja vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle.
Ilta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä
alkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi
sivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen
Lemovaaran kuusten takaa... niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta
edessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä,
kapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli
viettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä
peltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä
ja joudutti yhä kulkuaan...
Hän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden.
Oikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu...
Topiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti
sammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä
pihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan
kujalla, taivasta tähystellen.
"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa... Tuntui olevan
huolissaan, että mihin olet joutunut... Mutta minä jo sanoin, että
tulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin
Takasuolta", sanoi hän Antille.
"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja
hankalasti", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen
luo.
Kuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja
nousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat
tuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.
Topias vihdoin arveli:
"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä.
Voisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin
kasvattaisi..."
"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa
ja heinänkorret jäässä", sanoi Antti alakuloisesti.
"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut",
vastasi siihen Topias surumielin.
"Kaikki vie!" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan
kohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen
kääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän,
jättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän
olisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran...
Tuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä
niistä keräten sentään olisi jotakin saanut...
Hän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa.
Hän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin,
varsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.
Mutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa
ja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän
säpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla... sievinä
pyrröinä siinä töröttivät kuun valossa... Anttia ihmetytti. Olisiko
Anna...?
Ohi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä... Anna
oli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle... se raukka oli
varmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran
pelastetuksi... Voi sitä hyvää kumppania!
Ja jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti
siitä valkoista maitoa...
"Jyvä on nyt alimmillaan", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta
pitkin kartanoon.
Kuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi
porstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan
ja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan
peräkamariin.
Anna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia
odotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin.
Junno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti
peitteen paremmin pienokaisen päälle... katseli hetken pojan sieviä
kasvoja... hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään... ja lähestyi
sitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin
se, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis
Anna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän
vaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää
olentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän
kuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka
oli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän
toimeentulostaan... Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi
tehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää... Eivät ne sitten
pystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan
maksetuksi... Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi
uudisviljelyksensä valmiiksi... uuden navetan lehmiä täyteen... ja
ottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla
voimillaan enää raataa...
Onnellisessa mielessään hän tuli kuin huumauksiin. Hän istahti vuoteen
laidalle, suuteli Annan valkoista sileää otsaa ja pyyhkäisi pois
kiharan, joka oli valahtanut ohimolle...
* * * * *
Mutta aamulla auringon noustessa oli nurmi valkoisena huurteena, ja
pelloilta kimalteli kuin timantteja vihannoivien tähkäpäiden
siikasista...
Halla oli jo käynyt -- ja ottanut kaikki...