Hän oli saapunut kuin tuulispää etelästä tänne pohjoiseen.
Kun hänet ensi kerran tapasin, hämmästyin aika lailla. Muutamin sanoin
hän kertoi, mikä hän oli, mistä kotoisin ja miksi aikoi tulla ja olikin
jo hyvällä alulla.
"Säveltäjäksi olen syntynyt!" päätti hän ja napsutteli sormiaan.
Hän oli näet otettu tänne väliveisaajaksi. Hän oli äskettäin
loistavasti suorittanut lukkari-urkurin tutkinnon, ja hänelle oli
sanottu, että hänessä on siementä johonkin suureen, mistä hän ei vielä
itsekään ollut selvillä. Hän sanoi sepittävänsä runoja, piirustelevansa
maisemia ja säveltäneensä laulujakin. Hän herätti heti ansaittua
huomiota ja keräsi ympärilleen ihailevan seuran.
Ensimäiseksi hän perusti lauluseuran, jollaista ei niillä mailla ollut
koskaan ennen ollut. Mutta hänen hehkuva intonsa vaikutti
ympäristöönkin, ja vähässä ajassa hän oli saanut toimeen ihmeitä
laulussa.
Hänen erinomainen taitonsa johtaa laulua, hänen loistavat lahjansa
vaikuttivat laulajiin kuin sähkö, arveli hän.
Hän oli päättänyt antaa konsertin laulajineen. Se olisi hänelle
kehittävää, kun saisi olla johtajana, sillä siten hän harjaantuisi
esiintymään hienommankin yleisön edessä.
Tapasin hänet pari päivää ennen kuin hänen oli määrä mennä
kenraaliharjoitukseen. Hän oli huolissaan, sillä häneltä puuttui
tahtipuikko.
"Enkö näytäkin joukon johtajalta... katsohan... ja katso silmiä ja
huomaa kuinka hiuksien tulee olla", sanoi hän ja näytti, lyijykynä
kädessä, kuinka tahtipuikkoa liikutellaan...
Totta tosiaan. Kyllä hän epäilemättä oli syntynyt säveltäjäksi. Tukka
pystyssä kuin harjakset, silmät säkenöivät, vasen käsi kupeella kuin
siipiponka ja koko muu olento notkuvana ja väräjävänä...
"Huomaa nyt... katsos... näin tulee käden olla kupeella... näin pitää
vartalon notkua, ja näin on tahtipuikkoa pideltävä... Mutta mistä
hemmetistä saan tahtipuikon...?"
"Eikö joku nikkari osaisi sellaista sorvata", esittelin minä.
"Kas vain! Kun en ole sitä hoksannutkaan! Et sinä taidakaan olla niin
tyhmä kuin näytät", kiitteli hän minua.
* * * * *
Tahtipuikon hän oli saanut. Se oli osunut tulemaan tarpeeksi pitkä ja
tarpeeksi paksu. Mutta huolissaan hän oli taas, ja kenraaliharjoitus
oli juuri tulossa. Tahtipuikko oli näet puunvärinen. Se täytyi saada
mustaksi, vaikka henki menköön. Nauraisivathan sille harakatkin... Ja
jokainen näkisi, ettei se ollut Saksasta, mistä hän oli sanonut
odottavansa tahtipuikkoa.
"Mutta kun ei pidä oleman maalaria koko kylässä, ei koko
pitäjässäkään... Tämä on surkeaa perukkaa... pois minä täältä lähden...
lähden Helsinkiin taiteen hehkuvaa ilmaa hengittämään... Voi tätä
kurjaa maaseutua... Voi leivätöntä Lappia..."
Koetin tyynnyttää häntä.
"Onhan sentään muutakin mustaa kuin maalia", huomautin.
Hän ikäänkuin otti kuullakseen.
"Jos esimerkiksi koettaisi mustata noella."
"Aivan niin. Nokihan esimerkiksi on mustaa", innostui hän, ja taas sain
häneltä suuret kiitokset kekseliäisyydestäni.
* * * * *
Kenraaliharjoituksen hän oli päättänyt pitää kansakoululla ja luvannut,
että yleisöä sai tulla niin paljon kuin mahtui.
Ja merkillinen ilta, "harvinainen tilaisuus", on vihdoin tullut.
Hän on kuin siipiä vailla. Hohtaa ja hoppuaa, ja helmat hulmuavat kuin
myrskyn käsissä. Hän on kaikin puolin sellainen kuin oikean säveltäjän
tulee.
Hän seisoo laulajain keskellä... ottaa ääntä ja antaa ääntä... Käsi käy
kupeelle, hiukset nousevat pystyyn, vartalo keijuu ja posket
värisevät...
Jopa kajahtaa laulu... Tahtipuikko heiluu niinkuin sodassa sapeli, ja
suu auki kuin kirkon ovet hän panee parastaan...
Mutta äkkiä tapahtuu hänessä kummallinen muutos... Otsaan ilmestyy
musta täplä... sitten himmenevät posket... ja laulun lomasta kuuluu
sipinää...
Hän huomaa sen. Hän silmää käsiään ja näkee niissä nokea... joku lurjus
nauraa... Mitä tämä on? Mitä on _tämä_, kun eivät älyä taputella
käsiään... ja naurua kuuluu yhä enemmän... Hän käy tukkaansa ja huomaa
sitten... ja iskee tahtipuikon säpäleiksi...
Se oli hänen ensimäinen konserttinsa näillä mailla eikä hän olekaan
toista täällä antanut.
En ole häntä tavannut enkä hänestä mitään kuullut. Ehkäpä hän ei enää
pyrikään säveltäjäksi, vaan johonkin muuhun suureen, mihin hänessä oli
niin paljon siementä.