Emäntä saattoi minut poikki porstuan tupaan, jonka seinät olivat vasta
veistetyt ja ikkunanpielet maalatut. Sieltä tuoksahti vastaani
hajuheinäin lemua ja raitista elokuun ilmaa.
"Tähän saisi vieras panna levolle", sanoi hän ja osoitti minulle sänkyä
peräseinällä.
Vakuudeksi hän vielä paranteli peitettä ja virkkoi sitten: "Kun ei vain
kylmä ahdistane."
Ja sitten hän poistui melkein hiipien ja vasta oven kiinni pannessaan
toivotti hyvää yötä.
Jään yksin huoneeseen.
Alan hiljalleen riisuutua ikäänkuin samalla jo levätäkseni päivän
vaivoista. Huoneen raitis ilma tuntuu kylmältä ja makaukset kuin
jäähtyneiltä. Mutta kuu kumottaa suoraan vuoteeseeni, valkoiselle
päänpohjalle, joka näyttää niin lepoa suovalta ja miellyttävältä.
Akkunan toisessa pielessä on toinenkin sänky. Siihenkin on vuode
valmistettu valkoisine päänpohjasineen. Seinällä sängyn kohdalla on
pari valkoista naisen röijyä...
Olen kovin väsynyt. -- Nyt lepo oikein levolta tuntunee, -- ajattelen
vuoteellani, kun oikaisen jäseneni suoriksi ja mielihyvästä
haukottelen.
Mutta kuinka lieneekään, ei unta tunnukaan tulevan eikä väsymyskään
rasita. Melkein tietämättäni alan muistella kuluneen päivän tapahtumia
ja sitä taivalta, jonka poikki vasta olen tullut. Kirkas kuutamo sopii
niin hyvin valaisemaan seinälle, jolle nuo kaksi valkoista röijyä on
ripustettu... ja vuoteelle, joka näyttää kuin jotakin odottavan...
Varhain aamulla olin taipaleeni aloittanut suuren järven rannalta,
lahden lompalosta, jossa oli talo harjun niskalla.
Isäntä saattoi minut veräjälle, joka oli pellon päässä, ja neuvoi:
"Tästä kun lähdet, niin polku vie... ja pitäisi siellä olla pilkkojakin
puissa... seuraa polkua... ja kuivat tästä ovat maat kävelläksesi, ja
puolitiessä on haltiain kivi... ja hyvästi nyt..."
Niin hän minua neuvoi, ja minä läksin seuraamaan polkua, joka alkoi
painua metsään ja näytti kiikkuvan vaaran päälle. Mutta ei se vielä
laelle noussut, vaan luikerteli kaasikon halki ja ilmausi äkkiä suon
laitaan.
Siitä kierteli suon rantoja ja nousi taas kuiville maille, hiekkaiselle
kankaalle ja siitä hongikon poikki yhä korkeammalle. Ja melkein vaaran
laelle se nyt nousikin, mutta jätti sittenkin korkeimman huipun
käymättä... Sieltäkin näkyi jo maailmaa, näkyi ääretöntä, suurta ja
yksinäistä kiveliötä, joka nyt oli niin äänetön ja rauhallinen kuin
olisi saarnan aika. Ja edempää päilyi se suuri järvi, jonka lahden
lompalosta viimeksi olin lähtenyt... Se oli kuin suuri, sininen silmä,
joka ei uskaltanut ummistua, vaan jonka täytyi valvoa ja vartioida
erämaan äärettömyyttä... Valvo minunkin askeleitani, suuri, sininen ja
sileä järvi!
Nyt alkoi polku olla vaivaloista, se nousi ja laski, puski korpiin ja
korvesta taas kiikkui äkkijyrkkänä ahteen selkään. Sieltä päilyi pieniä
lampia molemmin puolin laaksoissa, vilahtaen puiden lomitse. Ne ovat
tänne kuin eksyksiin joutuneet suuren vaaran kylkeen. Kuvittelen, että
ne ovat muodostuneet suuren vaaran kyynelistä, kun se syysmyrskyssä
hätäilee... Kun tunturien tuulet ulvovat, myrsky pauhaa ja erämaa
raskaasti huokailee, silloin tuo suuri vaara itkee... ja lammet ovat
sen kyynelien jätteitä...
Mutta äkkiä ottaa polku uuden suunnan. Se alkaa luikerrellen ja
louhikoita kierrellen kohota edessä olevalle korkealle vuorelle. Nyt se
kohoaakin huippuun asti...
Sepä vasta maailma, jonka täältä näen! Oikea erämaa! Tuollaisia
kukkuloita! Ne ovat paljaspäisiä nuo kukkulat, korvain tasalta vasta
alkaa metsä, ikäänkuin ne tahtoisivat aina olla hiljaisessa
rukouksessa...
Päivä on jo iltapuolella, mutta tahdon levähtää tässä hetken, sytyttää
piippuni ja olla yksin täällä erämaassa kaukana maailmasta ja
ihmisistä. Tekee hyvää sielulle ja ruumiille, kun tietää, ettei kukaan
näe eikä kukaan kuuntele. Taivaskin on niin suopea ja sydämellinen ja
taivaanrannat totiset. Lapinkin taivas tuolla pohjoisessa on kuin
katuisi talvellista kylmyyttään ja itä tuntisi kuinka sateinen oli
ollut. Etelän taivas on sininen ja sievä, ja sieltä tulee vähän väliä
keveä tuulahdus...
Puolivälissä saavun haltiain kivelle. Siinä kuuluvat asuvan kaikki
erämaan haltiat, kiven kultaisissa saleissa. Kiven laelle en pääse,
mutta istahdan viereen. Eivät kai ne pahastu siitä, että yksinäinen
matkamies levähtää tässä tuokion. Voi, en minä erämaalle mitään pahaa
tahtoisi. En hentoisi oksaa katkaista, sillä minä rakastan sitä
kotinani, onnelanani, jonne pahasta maailmasta pakenen...
Ja minulle tulee siinä istuessa sanomaton kaiho ja ikävä. Mielessäni
tuntuu, että minunkin elämäni on kuin tämä polku, jota olen kulkemassa.
Yksin tämäkin kiertelee erämaan halki, samoin kuin minäkin yksin vietän
eloni ilottomia päiviä...
Minua alkaa siinä niin uuvuttaa, että tahtoisin jo jättää kaikki: tämän
polun, ympäröivän erämaan ja koko maailman... Mutta samassa muistan
isännän varoituksen:
"Siinä haltiain kivellä sinua alkaa uuvuttaa. Mutta elä sinä siihen
nuku, sillä sitä haltiat pitävät pahana."
Se johtuu nyt mieleeni, ja minä putkahdan äkkiä pystyyn ja jatkan
matkaani.
-- Tämän taipaleen päässä lienee suuri järvi ja talo niemessä tai
lahden pohjukassa, -- ajattelen kulkiessani.
Polku vie minua nyt pitkin vaarain rinteitä, lepikoiden ja lehtojen
läpi. Jo on koivu kellastunut, jo on polullekin joku lehti varissut.
Illan tullen ilma viilenee, päivä laskee, ja lempeä hämy ilmaantuu
taivaanrannoille. Yön verho kasvaa pohjoisesta ja kätkee kuin viittaan
sinisen taivaan... Kiiruhdan askeleitani, ja ennenkuin osaan aavistaa,
tulee järvi näkyviin ja talo, jonka kujalle polkuni vie suoraan...
Nyt olen jo vuoteessa, mutta miksi minua ei nukuta? Mietin ja arvailen,
ja kummallinen kaiho tulee mieleeni. Tuntuu kuin vartoisin jotakin...
Voinhan vapaasti miettiä ja tarinoida itseni kanssa. Ja taas
kuvittelen, että se polku, jota olen tullut, on kuva entisestä
elämästäni... Tästä puoleen on polku tasaisempi ja maisemat vähemmän
vaihtelevia... samoin minunkin elämäni rauhallista ja hiljaista hautaan
asti...
... Tässä huoneessa asuu kaiketi talon tytär, ja hänen ovat nuo
valkoiset röijyt seinällä... Miksei hän tule tänne luokseni ja puhele
kanssani elämän iloista?
Kuvittelen, että hän on kaunis. Hänellä on lempeät siniset silmät ja
vankka vaalea tukka...
Entä jos olenkin juuri häntä hakenut! Jospa hän onkin se, jota olen
kaiken ikäni rakastanut? Minä tahdon hänet mukaani, sitten jatkamme
matkaa kahden kesken polkua pitkin, hän edellä, minä perässä... Me
tulemme tänne erämaahan takaisin...
Koetan katsella seinälle, missä röijyt äsken kuun valossa välkkyivät.
Mutta kuu on siirtynyt, ja sen alle on kasvanut suuri musta pilvi, joka
jo pimittää sen alimmaista reunaa...
* * * * *
Aamulla tulee puhe taipaleesta, jolle aion lähteä.
"Eikö olekin tasaisia maita tämä seuraava taival?" kysyn emännältä.
"Kyllä tästä vielä on aivan kiveliötä. Samanlaista, jota eilenkin
tulitte."
Siinä oli siis toivoni ja unelmani!
"No missä teidän tyttärenne on, jonka röijyt näkyvät riippuvan tuolla
tuvan seinällä?"
"Eihän meillä olekaan kuin yksi tytär, ja hänkin on naimisissa toisen
järven rannalla."
Yksin siis taipaleelle! Samanlaista on tieni taas, ja yksin ja
ystävättä erämaita kuljen. Tasoittuneeko koskaan taipaleeni,
kohdannenko koskaan kultaista impeäni?