Se päivä ei milloinkaan mene mielestäni... Kesä oli jo alussa. Puissa
puhkesi lehti, vihreä oli puistojen nurmi, ja laivakulku oli alkanut.
Yhä vieläkin oli kirje taskussani; en ollut pannut sitä menemään.
Istuin asunnossani avoimen akkunan luona laitakaupungilla. Siitä sopi
nähdä, kuinka junat humahtivat kahteen suuntaan, puhaltaen, viheltäen
ja puhkuen. Etelään menevä juna oli aina kuin ilkkumassa minulle, se
vihelsi pilkallisesti, ja näytti kuin siitä nouseva savu tahallaan
härnäisi minua, joka yhä jäin tänne...
-- Nyt on kohta kaunein kesä... lieneepä nyt suloista illoin ja aamuin
siellä Repojärvenkin rannalla, -- tulen äkkiä ajatelleeksi.
Samassa astuu posteljooni huoneeseeni, pitkäviiksinen ja kolkon
näköinen. Juuri sellainen, joka on tottunut tuomaan kolkkoja uutisia
ihmisille, tuntematta minkäänlaista sääliä toisten onnettomuutta
kohtaan.
Hän vetää esille paksun käärön, ojentaa sen minulle ja sanoo:
"Tässä näkyy olevan käsikirjoituksia."
Olen huomaavinani hänen suupielessään ivaa ja tihrusilmissä riemua.
"Jaha... kiitos vain!"
"Täällä on myös kirje... ulkomaalta näkyy olevan..."
Hän antaa kirjeenkin, mutta sattuu samalla katsomaan minua... ja
poistuu pian, muistamatta sanoa hyvästiäkään...
Nyt on siis tuomioni tullut.
Repäisen käsikirjoituksen auki. Ei mitään selitystä, ei riviä, ei
sanaa, miksi se lähetettiin takaisin. Se on ikäänkuin pienennyt
matkallaan, ja armottoman kylmästi se on kääritty rullalle, aivan kuin
olisi tahdottu nimenomaan painaa unholaan kaikki se, mitä olin työllä
ja vaivalla sommitellut...
Ajatuksissani polttaa, sydän hakkaa armottomasti, ja vapisen niin,
etten ole saada kirjeen kuorta rikki. Ja ikäänkuin en oikein käsittäisi
taikka olisin jo ennen tiennyt mitä odotan, luen kirjeen, jonka hänen
äitinsä on kirjoittanut. Junat viheltävät ja ilkkuvat, ja savu
riemuitsee voitonvarmana. Kaduillakin joku nauraa ja juttelee ääneensä.
Mutta minä jatkan kirjeen lukemista kuin houreissani:
"... se tapahtui niin odottamatta ja melkein vastoin kaikkien lääkärien
toiveita. Hän ei vielä hourinut silloin, kun hän kertoi minulle Teidän
ja hänen keskinäiset suhteensa, joista en ollut aavistanut enkä tiennyt
mitään. Kuulin tyttäreni usein ikävöivän takaisin kotiin, mutta
tunteensa hän salasi tarkkaan. Silloin, iltaa ennen kuolemaansa, hän
kertoi kaikki ja sanoi joka hetki odottaneensa Teiltä kirjettä. Mutta
Teiltä ei tullut mitään. Koko ajan houriessaan hän puhui Teistä ja
kirjasta, väliin joutuen kauheaan tuskaan. Hänen viimeiset sanansa
olivat: 'Ei Urho rakastakaan minua... ei kuulu kirjaa'...
"Jos tämä sanoma on Teillekin kova isku, niin helposti voitte
kuvitella, miltä tuntuu minusta, kun kadotin ainoan lapseni. Ehkä olisi
sittenkin ollut parempi jäädä kotimaahan, ehkä ei tauti olisi niin pian
saanut valtaa siellä kuin täällä. Minulla on lohdutuksena se, että olen
kaikki koettanut, säästämättä itseäni. Jumala koettelee meitä kaikkia
kovasti. Hänenpä tuomioonsa meidän raukkojen täytyy tyytyä. Syvässä
surussani en jaksa enempää. En tahdo Teitä tuomita. Hauta sovittakoon
kaikki..."
Kirjeessä on vieläkin joku rivi, mutta sitä en näe. Alkaa hämärtää
silmissäni, ja huoneeni näyttää kummallisen pimeältä. Kuulen junien
vieläkin viheltävän, ilkkuvan ja usahtelevan... Yksi ainoa ajatus on
minulla selvänä ja tulee kuin helpotuksen huokauksena sydämen pohjalta:
-- Oi, parempi on, että haudan synkkyys sinut peittää, sillä nyt sinun
ei tarvitse nähdä ja tietää, ettei minussa ollutkaan sitä miehuutta, ei
sitä neroa eikä kykyä, jota minulta odotit!
V
Tie nousee korkealle mäelle, mistä jo näkyy syntymäkylä niin ihmeen
herttaisena ilta-auringon paisteessa. Pellot jo vihannoivat vaarojen
kyljissä, ja joen saaret hohtavat kuin silkkisen sametin peittäminä.
Tuttu kylä tutun joen törmällä!
Tuuli, joka puhaltaa vastaan, on herttainen ja lämmin, vaikka tulee
suoraan tuntureilta. Se hyväilee niin kodikkaan suloisesti hipiääni, ja
tuntuu siltä, että hengitys käy keveämmin ja musta mieli valkenee...
Tänne mäelle näen kauas, ohi kotikylän tuonne asti, missä kukkulat ja
kapeneva taivaanranta liittyvät yhteen. Vaarojen välitse luikerrellen
joki kulkee ja puskee voimakasta vuollettaan alas suvantoon...
Lännen ilmat ovat lämpöisen usvan peitossa, ja pohjoisesta puhaltaa
kotoinen tuuli! Paista, päivä, ja puhalla, tuuli... kaipaavan mieleni
ja itkevän murheeni iloksi...
Mäeltä laskee tie alas laaksoon, ja kylä ilmestyy eteen. Siitä peltojen
keskeltä tie menee tutun kylän halki ja nousee mäelle taas...
Jo näkyy syntymäkylä aivan lähellä, jo ovat kivet tuttuja, jo on metsä
tuttavani, ja entiset polut näkyvät siellä vielä...
Linnut laulavat ja käki kukkuu ja ystävällisesti humisee kuusikko.
Minusta tuntuu, että linnut laulavat minulle, käki kuin kadonneen
onneni vuoksi, minua lohduttaakseen, ja kuusikko ikäänkuin viittailee
luokseen.
On niin oudon suloinen tunne rinnassa, ja mieltäni raukaisee... Ne
rakastavat minua ja ottavat osaa suruihini, viittaavat luokseen, kaikki
entiset rakkaat paikat. Ikäänkuin sanoisivat, että me emme petä...
Minä tulenkin. Olen jättänyt taakseni sen maailman, josta läksin
kunniaa ja kuuluisuutta hakemaan. Sain palkakseni särjetyn sydämen ja
synkän mielen... Jos vielä tunnette minut... unhottakaamme ne vuodet,
joina olimme erillämme, ja rakastakaamme niinkuin ennenkin onnen
aikoina...
Yhä iloisemmin linnut laulavat, kovemmin kukkuu käki ja ystävällisemmin
humisee kuusikko...
Tänne on kylän päähän tehty uusia torppia, joissa on vähän
pellonviljelystä ympärillä. Vanhoja tupia on purettu, ja paikoittain on
entinen korpi muuttunut heinämaaksi, moni mäennyppylä on vankan oraan
peitossa... Takalan Jussi on siirtänyt navetan ja tehnyt isomman
saunan... Pikku-Villekin on punauttanut pirttinsä, ja mikä on mitäkin
uudistanut.
Mutta tuosta lähtee polku, joka kierrellen kylän takana olevan vaaran
kupeita vie pitkän petäjikön halki Repojärvelle päin. Se on vanha tuttu
tie, niin luikertavan mutkikas, kivikkoinen ja kaita...
Minuun tulee vastustamaton halu ensin kulkea tuota polkua pitkin
Repojärvelle, nähdäkseni onko järvi entisellään, onko kivikkokumpula
samanlainen kuin ennenkin ja näkyykö vieläkin Ison-Revon korkea huippu
järven pohjoispäässä. Tahdon nähdä kaikki, ovatko niinkuin silloin, kun
poikasena täällä kuljin ja kaiku vastasi huutoihini...
Polku vie ensin pitkän männikön poikki ja nousee sitten vaaran rinnettä
myöten, metsään päin painuen. Toisella puolen vaaraa on hiekkakangasta,
missä polkuja haaraantuu joka suunnalle. Tässä minulla ennen oli
satimia... tuonkin petäjän ja kuusen välissä oli kerran, ja siitä sain
metson... tuossa oli satimia ja tässä ansoja...
Kuinka sanomattomasti nyt nautin ja kuinka keveältä kulkuni tuntuu!
Kuinka metsä tuoksahtelee, kun lännen ilmalta päivä kultailee puiden
latvoja!
Ja lintujen laulellessa astun täällä tutussa paikassa niinkuin
ennenkin. Hiljainen onni ja alakuloinen riemu täyttää sydämeni.
Jo vilahtaa vähän järven tyyntä vettä tuolta puiden lomitse... ja äkkiä
ilmestyy eteeni pienoinen metsälampi, jonka pohjoiselta rannalta kohoaa
jyrkkänä Ison-Revon komeroinen seinä niinkuin jättiläisen repimänä.
Loiva myötäle vie rantaan, josta pohottaa valkoinen hiekka.
Etelän puolella maa on viettävä, ja korkea koivikkokumpula kohoaa
järven rannalta. Siihen rakennan pirttini ja tuohon ojan partaalle,
jonka vesi poristen lirisee loitompaa lähteistä, saunani. Tässä on
peltomaata, ja tuonne kuusikkokorpeen perkaan niittyni... Järvi on
kalaveteni ja yksinäisen elämäni ilo...
Unissani näin tässä pirtin, lämpiävän saunan ja hänet, joka kanssani
istui pirtin kynnyksellä. Mutta nyt hän on poissa, ja minä olen yksin
monien muistojeni seurassa... Kunhan ensimäinen savu nousee oman
pirttini piipusta, kun ensi kylvöni orastaa, on se suuri palkkio ja
pettämätön lohdutus siitä, mitä olen kärsinyt...
Näin minä tulevia päiviäni kuvittelen. Kesäisin viljelen maatani ja
nokisten kantojen keskeltä palattuani lämmitän saunani. Kun käki kukkuu
ja linnut laulavat, lasken verkkoni järveen ja laulelen purressani.
Kallioinen seutu kuulee lauluni, ja kaiku kertoo kaihoni kaukaisiin
kyliin. Rannan koivut ja korpien kuuset tietävät ikäväni ja ymmärtävät
tuskani ja liikahtamatta, totisina kuulevat laulujani.
Niin kuljen kesäisin ja syksyisin metsiä ja kiipeilen korkeimmille
kukkuloille. Sieltä näen palasen sitä maailmaa, jossa sydämeni särkyi
ja nuoruuteni unelmat hajosivat, jossa näin lempeni aamuruskon
punoittavan ja sitten illan varjoon uppoavan... palasen petollista,
pahaa maailmaa...
Talvi-iltoina soitan kanneltani ja sepittelen lauluja omaksi ilokseni.
Kun kuu luo hopeansa permannolle ja huurteiset puut välkkyvät pirttini
edessä, kuvittelen, että ne ymmärtävät soittoni ja arvaavat kanteloni
äänestä, että soittoni on suruista tehty, murehista muovaeltu.
* * * * *
Näin minulle alakuloinen ystäväni kertoi ajellessamme lauhana talviyönä
pitkin talotonta taivalta.