On jo kevätpuoli talvea.
Mielen jännitys, tuskallinen odotus ja rasittava epätieto ovat
veltostuttaneet minut niin, etten enää jaksa ajatellakaan syksyisten
toiveitteni toteutuvan. Kirjoitan kustantajalle ja kysyn kertomukseni
kohtalosta.
Ei riviäkään vastaukseksi!
Ja _hän_ on tiedustellut Hannalta... ja sanonut odottavansa tietoja
minulta. On kertonut, että hänen terveytensä on yhä huononemaan päin...
En raivoa enkä vihastu, mutta sydämen pohjalle laskee hyinen halla
routansa, joka jäätyy siellä jäätymistään. Viha alkaa kasvaa mieleeni
ja kolkko tyhjyys ajatuksiini...
Ja peläten joutuvani vielä kerran epätoivon valtaan alan rakentaa
uusia tuumia mielessäni. Minusta tuntuu, että olen kovan onnen
hylky, ettei tule yhtään päiväpaisteista päivää elämässäni. Teinpä
ja yritin mitä hyvänsä, aina on tielläni kova onneni. Kovan onneni
oikkuja on sekin, että jouduin tänne maailman rantaa kulkemaan, etten
saanut elää siellä, missä synnyin, että jouduin väärälle uralle... Ja
lohdutellakseni itseäni mietiskelen, minkälaista olisi, jos elelisin
syntymäpaikoillani...
Ei olisi tätä rasittavaa, sielua ja ruumista kuluttavaa tuskaa, ei
unettomia, pitkiä öitä. Eivät hurjat haaveet mieleni rauhaa häiritsisi
eivätkä jäisi järkevät ihanteeni toteutumatta. Minulla olisi oma kotini
Repojärven rannalla, missä poikasena syksyisin satimia ja loukkuja
virittelin ja talvisin hiihtelin jänislangoilleni! Olisi oma pirtti
siellä ja peltoja pirtin ympärillä...
Mutta miksen vielä voisi toteuttaa tätä lapsuuteni unelmaa? Miksen
voisi jättää tätä entistä vaiherikasta, mutta onnetonta elämääni tänne
maailmalle ja siirtyä pois tästä ilmasta ja elämästä, jotka rääkkäävät
minut kuoliaaksi? Enkö voisi unohtaa näitä tuskia ja kärsimyksiäni, kun
kulkisin tuttuja kivikkopolkuja ja kallioinen seutu kaikuisi ja metsä
ystävällisesti humisisi?
Ja kun kerran olen siitä ajatuksesta kiinni saanut, vahvistuu uskoni ja
toivoni paisuu. Teen jo ajatuksissani kuvan tulevista päivistäni ja
yksinäisestä elämästäni ja kirjoitan veljelleni uusista tuumistani.
Hän antaisi minulle palstan Repojärven rannalta. Mäen rinteelle
tekisin peltoni, korpeen niittyni, ja pirttini veistäisin sille
kivikkokumpulalle, josta näki kauas eteläisille ilmoille.
Sillä vaikka en mitään varmasti tiedä, on minussa ainainen pelko, että
kaikki ne rohkeat toiveet, joita talven kuluessa olin mielessäni
hautonut, jäävät toteutumatta, sillä niin mahdottomilta ne minusta nyt
tuntuvat. Ja siksi minä valmistaudun ottamaan vastaan mitä hyvänsä ja
varustelen ja karkaisen itseäni. Olkoon isku kuinka kova tahansa ja
sattukoon vaikka keskelle sydäntä! Valmis olen kuulemaan rakkaimpien
toivojeni hukkuneen. Sillä minä olen tottunut vastuksiin ja siihen,
etteivät unelmani koskaan ole toteutuneet, ja siksi en pelkää enkä
vapise tulevankaan vaaran edessä. Se vain helpottaa, että saan
varmuuden, saan taaskin katsoa silmästä silmään todellisuutta, kylmää
ja armotonta...
Tulkaa, viestit, kertokaa kamalinta totuutta, ilmaiskaa hukkaan menneet
unelmani ja iskekää nuolenne sydämeeni...!
Niin lohduttelen itseäni, ja yhä varmemmaksi käy uskoni, että olen
kovan onnen mies, ja yhä selvemmin tunnen, että minun pitää päästä pois
näistä oloista ja tällaisesta elämästä. Tämä on minulle vierasta, ja
siksi kai kaikki oli minulle vastaletta ja onnettomuutta.
Ainoa, joka tietää suruni ja kalpeat toiveeni, on ystäväni Pekka. Mutta
en ole hänellekään kertonut uudesta tuumastani enkä siitä, että aion
pian muuttaa muille maille, missä minua ymmärrettiin paremmin ja
toivoin vielä päivän minullekin paistavan.
Muutamana kevätiltana saapuu kirje veljeltäni. Siinä on vastaus
kysymykseeni:
"Mielellänihän minä annan sinulle Repojärven ympäristöineen",
kirjoittaa hän. "Mutta luulen sinun piankin kyllästyvän siihen iloon,
kun joudut asumaan kylän taakse. Vaikka varmasti siellä on hyvää maata
ja kalavesi hyvä, niinkuin muistanet. Asunet meillä, kunnes saat
pirttisi valmiiksi, ja koetan minäkin puolestani auttaa sinua
hommassasi. Kumma vain on, ettet viihdy siellä, missä eläisit
huoletonna herrana ja helpommalla. Mutta tee tahtosi. Kyllähän
täälläkin elät, jos sinussa vielä on entinen miehuus." --
Koko kirje on rakkautta täynnä, veljellistä, vilpitöntä ystävyyttä.
Mutta veli ei aavista eikä arvaa minun tilaani. Minun taisteluni on
hänelle tuntematon, samoin kuin ne tunteet, jotka minussa riehuvat.
Mutta kun kerran selitän syyn kummalliseen muutokseeni, olen varma,
ettei hän minua väärin ymmärrä.
Matin kirje vaikuttaa hyvää, ja helpotuksen huokaus pääsee rinnastani.
Siellä on hiljainen, yksinäinen onneni, siellä voi elämä kulua
hiljalleen, rauhallisesti, tyynesti. Vuosi on siellä kuin päivä, ja
ystäväni rakastavat minua. Vaarojen laella laulelen, kun kuljen salojen
halki, ja talvi-illoin soitan kanneltani yksinäisen elämäni iloksi...
Kun ei tämäkin toivo vain muuttuisi unelmaksi?
Pekka tulee juuri luokseni, kun olen jo kolmanteen kertaan lukenut
Matin kirjeen. Hän ei ole iloisen eikä huolettoman näköinen niinkuin
ennen. Sillä hän aavistaa, että kärsin, että jok'ikinen hetki on kuin
istuisin tulisilla hiilillä. Ja siksi hänkään ei voi iloita, vaan
tahtoisi huojentaa surujani.
"Etkö ole vieläkään saanut mitään tietoja kertomuksesi kohtalosta?"
kysyy hän arasti eikä uskalla katsoa minua silmiin.
"En mitään."
"Se vanha heittiö... Ovatko ihmiset hulluja, kun eivät mitään... Vai ei
vieläkään... No sitä suurempi on ilosi, kun sieltä kerran tulee
myöntävä vastaus."
"Elä enää puhu koko asiasta. En toivo ensinkään. Ja onhan hirmuista
ajatella ja tuntea, että hän siellä etelän sulossa vartoo tietoja! Eikä
minulta mitään kuulu. Mennyttä on kaikki... mutta kyllä minäkin pian
jätän tämän kaupungin ja hautaan itseni erämaan yksinäisyyteen. Sillä
minulla on taas uusia, oikein romanttisia tuumia."
Ja minä kerron Pekalle tuumani ja vakuutan niin tekeväni...
* * * * *
Kevät tekee tuloaan, ja valon valta enenee. Mutta minun sydämessäni on
talvi, ja routa jäytää siellä. Ennen iloitsin kevään tulosta, kun
tuntui, että mieli keveni, sydän lämpeni ja routa suli. Mutta nyt on
kuin vainoaisivat minua kaikki, niinkuin hartioita painaisi hirmuinen
taakka ja rintaa ahdistaisi koko elämän pettymys. Ei ole kevään taivas
niin lempeä kuin ennen, ja kevätaamut ovat kuin päiväpaiste
hautakummulleni. Nousee välisti kysymys, miksi juuri minun piti kaikki
nämä tuntea, kokea? Miksi sattuivat kaikki vastaleet minun tielleni?
Mutta sillä lohduttelen itseäni, että voihan olla minulla lähimmäisiä,
jotka tuntevat ja kärsivät samoin. Mutta he eivät valita. He yrittävät
yhä uudestaan.
Olinko minä valittanut? Olinko miehen lailla kestänyt?
En.
Mutta nyt tahdon kestää ja nyt olen saanut kalliin kokemuksen. Minä en
enää milloinkaan toivo liian paljoa.
Kun muuttolinnut saapuvat ja visertelevät, on minusta niinkuin niiden
lauluissa kuulisin sanomia häneltä... että hän odotti ja odotti... Mitä
hänelle kertoisin?
Rohkenisinko avata koko sydämeni? Kun kertoisin hänelle alusta asti
oman elämäni pilviset päivät, kun saisin hänelle selittää pienenkään
sirun siitä tuskasta, jota olen tuntenut, siitä taistelusta, jota olen
taistellut, ehkäpä hän lämpenisi. Kun suoraan sanoisin, ettei minussa
ole sitä voimaa ja kykyä, jota hän toivoi, etten voinut kuvata sitä,
mitä tunsin, ehkä hän lämpenisi ja rakastaisi minua oman onnettomuuteni
tähden.
Ja tuntien oudon voiman itseäni pakottavan, alan sommitella hänelle
kirjettä. Kerron elämäni alusta asti ja salaamatta pienintäkään,
selitän kovan onneni ja että olin lakannut toivomasta, kun olin päässyt
varmasti selville siitä, ettei minussa ole sitä älyä eikä lujuutta,
jota hän sanoi miehessä ihailevansa. Mutta en salaa sitäkään, kuinka
armottomasti kärsin, kuinka pohjattoman syvä lempeni on, kuinka tuska
ja suru jäytävät minusta palan palan perästä...
Kun saan kirjeen valmiiksi, tuntuu kuin ajatukset jäähtyisivät ja
mielen jännitys herpoaisi. On kuin lohdutuksena se, että nyt olen
kuvannut tilani. Tulkoon tuomioni koska hyvänsä ja minkälainen hyvänsä,
tämän epätoivon, tämän sanomattoman tuskan vertainen se ei voi olla.
Sillä vaikka kuoleman isku tulisi, olisi sekin monin kerroin parempi
kuin nykyinen tilani...
Kevätöinä sommittelen kirjettäni, yhä uudelleen sitä kirjoittelen.
Mietin joka sanaa, joka lausetta, ovatko ne aivan yhtäpitäviä
tunteitteni kanssa. Sillä tahdon olla suora ja rehellinen, ilman mutkia
ja joutavia korulauseita...
Mutta kummallista on, etten saa kirjettä lähetetyksi, vaikka se jo on
ollut valmiina monta viikkoa. Aina on kuin joku pidättämässä ja
ikäänkuin oudot voimat minussa mellastaisivat.
Mutta eräänä päivänä otan sen matkaani, kun lähden toimistoon.
Mennessäni joudun kulkemaan postikonttorin ohi, voinhan pistäytyä
sisälle jättämään kirjeeni.
Mutta konttori on vielä suljettu, ja niin jää kirje vieläkin
povitaskuuni.
Päätoimittaja on pahalla päällä. Korjausluku on suoritettu huonosti, ja
eräs uutinen on kahdessa eri paikassa samalla sivulla.
"Tämmöinen hutiloiminen ei kelpaa", sanoo hän ankaralla äänellään. "Jos
olisitte juoppo, niin arvaisin teidän olleen kohmelossa. Mutta kuinka
selvä mies voi näin olla sokko, sitä en tosiaankaan ymmärrä. Yleisön
vaatimukset kasvavat... niin että parasta taitaa olla..."
"Parasta on", jatkan minä ikäänkuin olisin edeltäpäin aavistanut hänen
ajatuksensa.
"Parasta olisi", jatkaa hän, "että tästä puoleen koetatte
huolellisemmin tarkastaa lehteä".
Olin odottanut hänen sanovan, että minun on parasta hakea muuta tointa.
Mutta hän ei sanonutkaan.
Ja hän kääntää selkänsä ja lähtee toiseen huoneeseen. Silloin minä
sanon vuorostani:
"Eikö olisi vielä parempi, että erkanen ajoissa, niin ettei lehtenne
joudu minun tähteni kärsimään?"
Mutta hän ei vastaa mitään, vaan sulkee oven kylmästi ja jättää minut
yksin toimistoon.
Mutta kesken kaikkia tehtäviäni unohdun mietteissäni katselemaan ulos;
siellä näkyy pohjoisesta palanen taivasta ja lähellä avointa merta...
Tuon meren yli kelmeän taivaan alle mieleni tekee...