_Matti Petäjävaara_.'
Kirjoitan heti vastauksen, iloitsen heidän onnestaan ja siitä, että he
ovat saaneet viljavan vuoden. Matille panen ristisiteenä kirjan
"Tuomaskuonan käyttämisestä".
He eivät aavista siellä kotona, missä tuskassa minä täällä olen. Voin
hyvin kuvitella heidän elämäänsä näin syksyllä. Aamulla Matti herättää
väen riiheen ja menee itse ruunallaan kyntämään. Emäntä toimittaa
einettä. Päivä on kirkas, puissa näkyy jo kellertäviä lehtiä. Lampaat
on laskettu vainiolle, ja navetan edessä seisoo paimenpoika eväsmytty
kainalossa, odottaen lehmien uloslaskuaikaa.
Riihestä tultua saunotaan. Matti on kylän saunasankari. Lavalta alkaa
väki vähetä, kun Matti alkaa huutaa löylyä, ja pahoin kirkuen pakenevat
naiset saunan vierustalle.
Illalliseksi on ohrapuuroa ja rieskamaitoa.
Matti käy ennen maatapanoaan vilkaisemassa naurismaahansa, että näkyykö
varkaita.
Se on rauhallista, iloista, onnellista ja tyytyväistä elämää. Ja niin
vapaata!
* * * * *
Olen alkanut kirjoittaa. Olen päässyt käsiksi aiheeseen, ja minusta
tuntuu, että onnistun. Päivät kuluvat toimistossa, mutta illoilla
myöhään istun työni ääreen ja varhain aamulla taas jatkan. Vähän väliä
minut kuitenkin valtaa epätoivo. Kaikki mitä olen kirjoittanut näyttää
niin tylsältä ja ennen sanotulta, ja vaikka mietin ja ponnistelen,
koettaen kuvata niin, että luonteet olisivat selvät, tuntuvat ne
kuitenkin kummallisilta. Mutta minä pyyhin pois ja aloitan uudelleen...
Ainoa, joka tietää mitä hommailen, on Pekka. Hanna ei ole saanut tietää
mitään. Pekka on viisaasti salannut kaikki, eikä sisar aavista minun
toimiani.
Pekka pistäytyy usein luonani, samoin minä Pekan kotona, niinkuin
ennenkin.
Eräänä iltana tulee Pekka taas luokseni. Hän on hyvällä tuulella
niinkuin tavallisesti.
"Sinulle lämpimiä terveisiä! Sisareni sai juuri vasta kirjeen Alicelta.
He ovat onnellisesti päässeet matkansa perille. Hän ikävöi Suomeen
takaisin, sanoo siellä alkaneensa tuntea pistoksia rinnassaan."
"Kiitos, kiitos!"
"Pian kai sinäkin saat häneltä tietoja. Kuinka paljon olet jo
kirjoittanut? Täällähän on paksulta kuin pöytäkirjoja. Joutuisa
kynämies sinä näytkin olevan. Luepas minulle taas mitä olet
kirjoittanut."
Joka kerta, kun Pekka käy luonani, hän vaatii minua lukemaan
kyhäyksiäni. Kunpa vain muutkin arvostelisivat siihen suuntaan kuin
Pekka! Hänen mielestään se on erinomaista.
"Ole varma siitä, että sinun on helppo saada kustantaja. Tuolla tavalla
eivät muut vielä ole kirjoittaneet!"
Hän tahtoo lohduttaa minua, että voimani pysyisivät pirteinä ja ettei
mieleni lannistuisi, tuo kunnon toveri.
"Ennen joulua voit jo lähettää tuon kustantajalle."
"Minä koetan."
Päivät menevät, kertomus kasvaa, sivu liittyy sivuun, arkki arkkiin.
Pekka käy luonani harva se ilta. Joka kerta hänellä on lohduttavia
sanoja: hän kehoittaa, kiittää ja ylistää.
Mutta _häneltä_ ei kuulu kirjettä.
Pimeinä öinä, kun ei tule unta, on elämäni ikävää ja tuskallista.
Tuntuu siltä, että kaikki se tuleva onni, jota ajattelen ja jonka
saavuttamiseksi työskentelen, käy yhä epävarmemmaksi, muuttuu uneksi ja
utukuvaksi. Olisinko minä ansainnutkaan sellaista iloa? Ja jos se
toteutuisi... miltä tuntuisikaan elämä?
Melkein pyörryttää, kun ajattelen sitä todeksi, mikä nyt kuvana
ajatuksissa pyörii, mutta on kuin kaukainen kuiske sanoisi sen
mahdottomaksi ja tuntematon voima olisi tielläni pidättämässä.
Ja vaikka kokoan kaikki voimani ja tuskissani päätän, että sen täytyy
onnistua, valtaa mieleni aina lopuksi se pelonsekainen tunne, joka
sydäntä kaihon edellä tärisyttää.
Miksi hän ei lähetä edes riviä lohdutukseksi, vai eikö hän arvaa
kärsimykseni tuskaa? Vai voiko hän tuntea ja aavistaa, kuinka ääretön
minun lempeni on!
Mutta eräänä päivänä saan kirjeen. Siinä on ulkomaan postileima, kuori
hieno ja osoitteessa reipasta käsialaa... Se on häneltä...
Kädet vapisevat, ja sydän lyö niin rajusti, että tuntuu kuin rinta
halkeaisi...
Siinä on valokuva ja vaalea hiuskihara. Kuva on onnistunut erinomaisen
hyvin. Silmissä on tuo omituinen ilme, jota ei voi selittää, sillä
samalla kun siinä näyttää olevan tulista tunnetta, voisi sitä pitää
ylpeän sielun hehkuna.
Kasvot ovat samat herttaiset, vähän laihemmat, mutta niin kumman hienot
ja suloiset...
Hiukset ovat kutriset ja kammatut uuteen muotiin...
Ja kirje!
"-- -- -- Olen säästänyt kirjettäni, että ehdin saada mukaan valokuvan,
jonka varmasti lupasin. Olen laihtunut ja tunnen kipuja rinnassa, mutta
luultavasti pian paranen tuosta vähäisestä viasta. Kuinka ikävöin
täältä takaisin! Kuinka työsi menestyy?" -- --
Tästä puoleen käy työni vielä paremmin. Kirjoitan siitä hänelle ja
kerron lyhyesti kertomuksen sisällön...
Unissani näen hänet usein. Minulle tulee silloin aina hillitön halu
saada pusertaa häntä sydäntäni vasten, että sen autio tyhjyys saisi
kerran täytensä ja se kuluttava kaiho, joka imi mehun sielusta, saisi
lohdutuksen.
Kerran olin hänen kanssaan veneellä soutelemassa. Oli kesäyö. Joki oli
vanha tuttu minulle, kaukaiset kukkulat ystäviäni. Me soudimme poikki
joen toiselle rannalle, josta kallionkylki nousi suorana ylös. Saarista
tuoksui heinäin haju, ja lämmin usva levisi laaksoihin. Minä kerroin
hänelle koko elämäni tarinan, näytin kotini vuoren kupeella ja sanoin,
kuinka sanomattomasti häntä rakastan... Mutta äkkiä hän katosi venheen
perästä... ja vuoren laidasta alkoi kuulua hänen soittonsa... Soudin
sitä soittoa kohden, mutta kuta lujemmasti vedin, sitä edemmäksi soitto
pakeni, ja minä heräsin tuskalliseen huutooni...
Toisella kerralla olimme Repojärven rannalla syntymäkylässäni. Siinä
oli uusi punainen pirtti kumpulalla pitkäin petäjäin keskellä ja
alempana notkossa sauna. Se oli meidän kotimme. Meillä oli peltoja
järven rantaan asti ja niittyä ahteen takana korvessa. Saunan ovesta
työntyi paksu savu. Me istuimme pirtin edustalla, ja minä kerroin
hänelle kuluttavasta ikävästäni ja pitkistä hetkistä, joina olin häntä
odottanut. Mutta äkkiä hän katosi viereltäni ja minä juoksin hänen
jäljessään ja heräsin.
Päivällä olen hajamielinen ja usein saan esimieheltäni nuhteita
huolettomasta työstäni. Mutta minä en mitään voi, sillä minusta tuntuu,
että minussa ei enää ole entistä voimaa ja miehuutta.
Puolipimeinä talvipäivinä johtuu usein mieleeni, että olen väärällä
uralla. Tuntuu siltä, että jos olisin siellä kotikylässä, olisi
Repojärven rannalla tupa ja peltotilkkuja ympärillä. Talvipäivät
hiihtelisin metsissä ja kesäisin viljelisin peltojani ja raivaisin
korpeen niittyjä. Siinä kuluisivat vuodet vanhuuteeni asti.
Mutta toiselta puolen tuntui kateutta niitä tovereitani kohtaan, jotka
jo olivat mikä missäkin virassa ja elivät rauhallista elämää. Minun
elämäni oli aina ollut rauhatonta, semmoista epämääräistä harhailemista
sinne tänne. Lukujen jatkamisesta ei tullut mitään, ja tämä
sanomalehtitoimikin tuntui vastenmieliseltä.
Eikö minussa ollut voimaa mihinkään?
Toivoivathan ne toverit minusta ennen hyvääkin miestä, etevää ja
monipuolista, ja ihastuksissaan kehoittivat minua kirjailijaksi. Mutta
en ollut sitäkään yrittänyt ennenkuin nyt.
Monta kallista vuotta oli mennyt hurjassa elämässä, ja pieni perintöni
oli lopussa.
Minun täytyi leivän tähden ottaa tehdäkseni mitä sain. Nyt olin jo
entisestä hurjistelusta luopunut ja vahvasti päättänyt hankkia jonkin
toimeentulolähteen.
Ennen joulua lähetin kertomukseni kustantajalle ja pyysin vastausta
niin pian kuin suinkin.
Oi, kunpa onnistuisin! Se olisi ensimäinen voittoni, ja jos sen saisin,
unohtaisin kolkon entisyyteni ja aloittaisin uutta elämää, uutta
onnellista elämää. Mutta minusta oli tainnut jo mahti kulua, ja se,
mihin olin taitoni ja kykyni koonnut, oli ehkä hulluutta ymmärtäväisten
silmissä.
Tuskallisena, puolihulluna levottomuudesta odotin vastausta, odotin
tuomiotani. Ja hän, joka etelän sulossa odotti tietojani, hän kai
toivoi myöskin. Liian suuri onni se minulle olisikin. Eihän elämä
olisikaan kuin aamun ihanaa punotusta, jos tuumani toteutuisivat. Liian
korkealle kai aioin lentää.
Mutta onnistuivathan muiden yritykset ja hommat, Pekankin. Kuka olisi
silloin uskonut, kun koulun penkillä istuimme, että hän pian on kelpo
virkamiehenä, kun minä elää kituutan köyhää elämää. Ja kuitenkin
pidettiin minua paljon nerokkaampana ja lupaavana nuorukaisena.
Tavalliset ihmiset menestyivät, ja niitä se onnikin auttoi,
potkaisemalla vastamäessä. Nerot saivat tulla toimeen omin voimin, ja
siksi niistä niin moni joutui hukkaan ja kuoli ja katosi
tietämättömiin.
Tuskallisia viikkoja kuluu, mutta vielä ei kuulu vastausta, josta
riippuu tulevan elämäni onni. Usein tulee halu kertoa salaisuuteni,
nähdäkseni oliko armahtavaisuutta ihmisissä. Mutta toiselta puolen
tuntuu siltä, että ellei oma ansio auta, tämäkin todellisuus muuttuu
unelmaksi, niinkuin olivat ennenkin kaikki muuttuneet.