Koetan nukkua, mutta unta ei tule, mieli palaa kuin tulen liekissä,
sydäntä polttaa hehkuva hiillos.
Mistä aloittaa kertomus? Mikä aineeksi ottaa?
Etevät kirjailijat, joiden nimi oli tuttu koko maalle, olivat
käsitelleet kansan elämää jo niin monelta puolelta, että siihen ei enää
ollut mielestäni lisättävää. Ja muita aiheita en niinkään pystyisi
kuvaamaan.
Miksen ollut ennen koettanut kyhätä pitempää kertomusta? Ehkä olisin
minäkin onnistunut yhtä hyvin kuin moni muu vasta-alkaja? Eiväthän ne
olleet hyvinkään häävejä nekään kirjat, joita viime keväänä ilmestyi.
Nuorten kirjailijain esikoisia. Mutta ne olivat kuitenkin saaneet
kustantajia. Tottapa niissä oli jotakin uutta ja alkuperäistä, jota en
ollut huomannut.
Mutta jos ottaisin kuvatakseni kappaleen omasta elämästäni? Siinä
kuitenkin oli elämän armotonta totuutta, syviä lankeemuksia ja
vähitellen saavutettuja voittoja synnin orjuudesta. Mutta rakkautta
puuttuisi.
Taikka jos muistoissani eläisin lapsuuteni ajan, kertoisin kotini ja
onnellisen oloni siellä, kuvaisin tutun kylän vuoren kyljessä, kylän
ympärillä pellot, korkean jokitörmän ja kuohuvat kosket?
Minun _täytyy_ yrittää. Minua odottaa ääretön palkinto, varma elämän
onni ja suloinen impeni.
Eiköhän löytyisi vielä tuon tylsyneen sydämen kammioista käyttämättömiä
voimia? Minun pitää kaivaa ne esille, käyttää työhön jok'ikinen voiman
kipinä. Minä en vielä saa sortua!
Yö kuluu kuumissa ajatuksissa, rasittavassa tuskassa ja epätoivossa.
Aamun valjetessa tuli Pekka puheilleni. Askeleista jo tunsin hänet, kun
hän meluten aukaisi oven.
"Terve taas! Toivonpa, että olet nukkunut hyvin ja nähnyt hauskoja
unia?"
"Ei juuri, hyvä veli."
"Miten kävi? Puhuitko mitään? Ellet ole nyt sanonut, olet suurin narri
maailmassa. Hän rakastaa sinua, siitä olen varma. Puhu, selitä,
veikkonen! Olisinpa minä sinun sijallasi, kyllä minä näyttäisin."
"Ei hän ole niinkään voitettavissa kuin näyt luulevan."
"Selitä! Mitä tapahtui?"
Minun täytyi Pekalle selittää, mitä neiti Mäen kanssa olimme puhelleet,
sitten kun Pekka erkani, selittää viimeiseen asti.
"Enkö minä sitä sanonut, että hänellä on omat, omituiset vaatimuksensa.
Mutta vähät siitä! Sinulle ei ole kuin kuukauden työ, niin sinulla on
kaunokirjallinen teos valmiina, ja silloin sinä olet onnen poika!
Sellainen tyttö ja sellaiset rahat! Sinä saat elää herrain elämää ja
matkustaa maita ja mantereita! Vai pani konna sellaiset ehdot! Jotakin
sinne päin minäkin olin ajatellut hänen vaativan. Hän on ylpeä,
näetkös! Siksi ne eivät nämä tämän kaupungin herrat häntä miellytä.
Vaikka onhan niissä siistejäkin miehiä sentään. Et usko, kuinka
saakelin sukkela hän on pilkkaamaan kaikkia niitä, joilla naama
punottaa hyvinvoinnista, jotka juovat tuutinkinsa, syövät hyvin ja
kantavat ihravatsaa! Juopot ovat hänen kauhistuksensa, mutta niissäkin,
jotka harvoin maistelevat, on vain harvoja, joita hän pitää miehinä...
Elä puhu mitään... kyllä hän on senkin saanut tietää, että sinäkin olet
ollut ryyppymies, mutta tietää hän senkin, milloin olet parantanut
elämäsi... Ei hän minullekaan anna komplimangeja! Sanoo minua
henkilöksi, joka ei tunne kuin oman persoonansa hyvinvoinnin ja elää
hauskoissa unelmissa, että vatsa kasvaa pyöreäksi virkavatsaksi ja..."
"Sinä olet epäilemättä ottanut hyviä aamuryyppyjä tänne lähtiessäsi."
"En yhtään. Mutta minusta tuntuisi niin hyvältä, että sinäkin tulisit
iloisemmaksi ja että sinun kävisi hyvin. Olet niin alakuloinen ja
synkkä. Mutta tänä iltana hän tulee meille, tule sinäkin vielä!"
"Jospa tulisin. Nyt minun suruni, Pekka parka, vasta alkaakin."
Pekalle uskon salaisuuteni ja tunteeni. Hänelle on niin turvallista
puhua. Hän käsittää niin hyvin, mitä tunnen, vaikka hymyilee leveästi
joutavuuksilleni. Hänen takanaan ovat salaisuudet niinkuin suuressa
eloaitassa, jonka jykevä ovi väännetään lukkoon raskaalla
rauta-avaimella. Hänen leveä suunsa ja pitkä, musta partansa ovat
minusta kuin avoin aitta, johon turvallisesti saa kalleutensa kätkeä.
Mutta kun aitan ovi sulkeutuu, on se luja kuin kallion kiiltävä kylki.
Illalla siistin pukuni ja vilkaisen kuvastimeen. Ei näy kasvoissani
mitään, mikä ilmaisisi älyä. Mutta jos tunne olisi niin väkevä, että se
voimistaisi järkeä!
Olen kalpea ja unisen näköinen, ja katse on väsynyt ja tylsä.
Vielä kerran siis häntä näkemään, sanomaan hyvästit!
Pekka on siirtynyt salista, äiti häärää keittiössä, ja Hannallekin
tulee jokin asia poistua.
Me jäämme kahden, me sinuttelemme toisiamme. Hän on levollinen,
rakastettava, mutta samalla on hänessä jotakin selittämätöntä ylpeyttä,
voimaa, jolla hän hallitsee tunteensa. Mutta jos hän rakastaisi
niinkuin minä, ei hän kykenisi olemaan noin levollinen. Hänen
silmissään on kummallinen, outo ilme, jota en ennen ole huomannut.
Näyttää kuin hänen silmäteränsä tähtäisi suoraan sydämeeni tulisesti ja
nuhtelevasti, mutta samassa silmänräpäyksessä se ilme muuttuu lempeäksi
ja herttaiseksi, palmikko keikahtaa olan yli ja ohimolle, korvan
viereen pujahtaa kihara.
"Niinkö todellakin?" kysyn minä.
"Niin. Äitini puolella on paljon keuhkotautisia, ja sieltä kai se
koituu minullekin. Isäni oli vankka ja terve kuin kanto. Muuten minä en
itse tunne mitään taudistani, ja minusta tuntuu kuin äiti ja lääkärit
olisivat väärässä."
"Niin minäkin uskon."
Mutta hän huomaa sen sanomattoman tuskan, joka minua vaivaa, ja
lohduttaakseen hän sanoo:
"Hyvä poika! Olen sen jo huomannut sinusta ennenkuin muutimme maalle.
Sinä olet huono salaamaan tunteitasi. Luuletko, etten joka rivillä
nähnyt sinua, kun luin 'Väinämöisestä' lastujasi. Minä ajattelin: voi
sitä raukkaa, hän rakastaa minua niin... että minun täytyi heltyä..."
"Rakastatko minua tämmöisenä?"
"Sinä tiedät, että olen ylpeä, se on perintö isävainajaltani. Minä en
sinussa mitään moiti. Olethan uljas nuori mies, ja edessäsi on vielä
tulevaisuus. Sinua pidetään etevänä, sen olen kuullut. Mutta pystytkö
luomaan jotakin kokonaista kuvaa, elävää ja luontevaa? Jos sen teet,
niin minä olen sinun... sinun yksin. Silloin rakastan sinua enemmän
kuin koskaan olet voinut aavistakaan. Mutta nyt sen ymmärrät: minun
ystäväni tulee olla vähän enemmän tunnettu, nerokas, elegantti ja
rakastettava. -- Sinusta tulee ihanteeni, jos itse tahdot."
Hän puhuu lämpimästi, ja hänen sielukkaat silmänsä loistavat viehkeästi
ja kiehtovat, huumaavat minut salaperäisellä loistollaan.
"Mutta jos arvostelu moittii teostani, jos en saa ainoatakaan
puolelleni?"
"Mutta jos minä arvostelen hyvin, voit luottaa minun ystävyyteeni."
Tunnen oudon voiman salamana lentävän povessani, paisuen ja leviten
olemukseni läpi. Niinkuin onnen ovet näkisin avoinna sanon siihen:
"Minä koetan. Jumala, joka tuntee tuskani, auttaa minua. Puolen vuoden
kuluttua on minulla varma tieto..."
"Tulen heti luoksesi... heti kun kuulen, että olet saanut teoksellesi
kustantajan."
"Mutta muutoin et?"
"En. Minä rakastan sinua niin paljon, että tahtoisin sinut semmoiseksi
kuin olen ihanteeni kuvitellut. En kärsi, että minulle sanotaan: raha
teki miehen sokeaksi."
"Sinä kunnon tyttö! Sinä kutkutat kunnianhimoani, mutta määräät minut
samalla suurimpaan epätoivon tuskaan."
"Suorita työsi pian, ja sinun tuskasi ja minun ikäväni loppuvat
samalla. Meille aukenee silloin uusi, ihana elämä, jonka suloa emme
kumpikaan vielä käsitä."
Minut valtaa outo tunne. Alkaa hämärtää silmissä, ja raukaisevana
viettinä kulkee läpi olemukseni hurja rohkeus. Tempaan hänet
luokseni... ja puserran hänet tätä onnetonta, rajua rintaani vasten
epätoivoisen hätäilevällä hellyydellä. -- -- --
Hän on istunut pianon luo ja puhelee Hannan kanssa. Pekka polttelee
sikaariaan keinutuolissa ja minä istun niin, että voin nähdä
sivultapäin hänen kasvonsa ja pitkän palmikon, jonka tupsu on valunut
rinnalle.
"Soita vielä kerran! Soita sitä samaa..."
Hän soittaa. Se on surullinen valssi, ja minusta tuntuu kuin sävel
painuisi luihin ja ytimiin. Mutta soittaessaan ei hänkään salaa sitä,
mitä tuntee, ja siksi hänen soittonsa on kuin eksymättömän lemmen
ikuinen aamulaulu. Hänen kasvonsa loistavat, silmissä palaa hehkuvan
sielun ilme, ja näyttää kuin vartalo värähtelisi...
Jos saisi vielä kerran sulkea hänet syliinsä, ainoan kerran ja sitten
kuolla! Minä luopuisin mielelläni elämästäni... olisinhan saanut
rakastaa häntä. Mitä sitten, jos loppu tulisikin niin pian...
Jos saisi istua tuohon hänen vierelleen ja kertoa kaikki ja kietoa
kätensä hänen kaulaansa...
Mutta hän on kerran sanonut sanansa, ja vaikka näyttää siltä, että hän
soittaessaan heltyy, lämpenee ja sortuu tunteeseensa, ei hän muuta sitä
vastausta, jonka on minulle antanut.
Mutta jos saisin laskea pääni hänen syliinsä, itkeä siinä ja vielä
kerran pyytää... Me pakenisimme täältä pois, eikä meidän onnestamme
kukaan mitään tietäisi... Mutta hän ei sittenkään armahtaisi minua...
minun piti vielä muuttua, jalostua, uudistua...
Jos nyt lähenisin häntä hiljaa takaapäin, suutelisin otsalle ja
sanoisin: ystäväni, elä jätä minua! jos sen tekisin, pitäisi hän sen
heikkoutenani, jota ei antaisi anteeksi...
Parempi onkin, että hän saa tuossa soittaa rauhassa... hänen jokainen
pieninkin piirteensä syöpyy mieleen ja kuva uppoaa sydämen syvyyteen,
sinne asti, jonne ei vielä mikään muu tunne ole tietä löytänyt...