"Sydämen sain särjetyn vaan hältä
palkaks toiveitteni raukeevain."
_K. Kramsu_.
I
Pekka oli kääntynyt takaisin. Hän sanoi syyksi useampia kiireellisiä
asioita, jätti hyvästi ja erosi meistä syrjäkadulle.
Me jatkoimme matkaa kahden.
Sähkövalo valaisi katuja, jotka nyt olivat melkein autioina. Joku
kulkija tuli silloin tällöin vastaamme.
Käytävä oli kuiva ja sileä, ilma tyyni ja lämmin. Syyskuun ilta tuntui
kuin kesäillalta.
Sanoisinko? Uskaltaisinko?
Sydän löi rajusti rinnassa, ruumis vapisi, pyörrytti ja hurjistutti.
Mutta jos hän nauraa tunteilleni? Hän on varmaan saanut kuulla
tämäntapaisia tunnustuksia ennenkin...
Uskaltaisinko?
Mitä riehut, sydänraukkani, tuskissasi valitat ja voihkit! Tyydy
entiseen, autioon yksinäisyyteesi, kärsi yksin ja ole kaikkea vailla!
Mutta se ei tyynny, sen lyönnit taajenevat, käyvät yhä rajummiksi, ja
olen kuulevinani sen valittavan kiljunnan.
Mutta jos hän on jo ennen antanut lupauksensa, vannonut valansa ja elää
nyt onnellista elämää?
Minun täytyy ottaa vastaan sekin lyönti. Ja vaikka minä en enää kestä
sitä, otan minä sen sittenkin. Minun sydämeni ei ole kuin muiden. Se on
niin monesti kärsinyt, sitä on niin paljon piesty, ettei se enää tunne
vastuksien suuruutta.
Miksi siis epäilisin?
"Te olette niin harvasanainen tänä iltana", sanoi hän.
Heräsin haaveistani ja virkoin:
"Niin, niin. Suokaa anteeksi. Olen niin hajamielinen. Te matkustatte
pian?"
"Tällä viikolla. Lääkärin määräyksen mukaan minun pitää jo lopulla tätä
kuuta olla Sveitsissä."
"Lienee hauska matkustaa, nähdä outoja maita ja outoja kansoja! Se on
ollut minunkin suurin heikkouteni, että aina olen halunnut nähdä
vieraita maita."
"Sitä ei voi sanoa heikkoudeksi. Se on kunkin luonnollinen halu, jota
eri ihmiset tuntevat eri tavalla. Minä puolestani en enää tahtoisi
kotinurkilta siirtyä. Kun lisäksi tiedän, minkätähden nyt matkustan,
tuntuu eroni kovin katkeralta. Mielelläni jäisin tänne talveksi. Talvi
on kuitenkin sanomattoman hauska täällä: palttinanvalkoinen lumi,
pimeinä iltoina revontulet, ja ennen kaikkea pakkashanki-aamut
kevättalvella. Kyllä täällä sentään on ihanaakin täällä Pohjolassa."
"Niin, ja huurteinen metsä kuutamoyönä, kun tie vie laaksosta mäelle ja
viitoitetun järven poikki omaan kotiin vuoren kupeelle. Kulkunen
helisee, tiuku pauhaa, lumi narisee. Hevonen on hyvä ja menevä, sen
harja hulmuaa korkean luokin alla, ja pelästyen menoa lentää paleleva
riekko yli tien."
"Niin juuri! Voi, voi, kyllä se sentään olisi hauskaa. Muistan minä
semmoisen kuutamoyön."
"Minä olen aina rakastanut semmoista yötä ja semmoista matkaa. Minusta
tuntuu siltä, että semmoisen yön puhtauden pitäisi vaikuttaa
tenhovoimallaan sinnekin, mihin rakkaus ei ennen ole tietänsä
löytänyt... Kuinka minä poikasena kerran sepitin tarinan kahdesta
onnellisesta nuoresta, jotka tuommoisena kuutamoyönä matkustivat halki
synkän salon, poikki monen järven, yli vuorten ja mäkien sen pienen
järven rannalle, jossa oli heidän oma punainen kotinsa pitkäin petäjäin
keskellä."
"Niinkö? Ja kuinka kävi?"
"Mistä he tulivat, sitä en tiennyt, enkä tuntenut heidän elämäänsä. Ja
kuinka heidän kävi, sitä en ajatellut. Se oli nuorukaisen tunteen luoma
kuva siitä, mitä itse ajatteli ja tunsi."
"Mutta se oli kaunis ajatus. Miksette ole sille kehittänyt suurempaa
muotoa?"
"Minä en kykene."
"Sitä minä en usko. Joka kerran tuntee niin kuin te tunnette, luonnon
ovet aina avoinna, sininen taivas pään päällä ja lämmin rakkaus
maahansa... miksei se kykenisi?"
"Niin on, etten kykene."
"Mutta sanomalehtimiehenä te olette etevä!"
"Se on aivan eri ala. Eihän se minua miellytä ollenkaan. Sillä alalla
en olekaan muutoin kuin leivän tähden."
Minä en huomannut, että olimme kulkeneet ohi hänen kotinsa, tulleet
takaisin, ja pian taas olimme hänen kotinsa kohdalla.
Enkä vieläkään ollut sitä hänelle sanonut.
Mutta nyt sen piti tapahtua.
Ja kummallisen levollisesti minä sain sen sanotuksi, muutamin lyhyin
sanoin...
Näin hänen kasvonsa ja siniset sielukkaat silmänsä. Vaalea palmikko
riippui rennosti yli olkapään, ja sinisestä silkkinauhasta, jolla se
oli silmukkaan solmittu, tuoksui ranskalainen hajuvesi...
Palmikko kiepsahti olan taakse, silmiin ilmausi omituinen hehku, ja
poskille levisi puna.
Minä seisoin kuin jäätyneenä, kuulin hänen puhuvan, kehoittavan vielä
pyrkimään.
Sitten, sitten. Sitten vasta!
Se erämaa, jonka laitaan olin lapsena jätetty, se oli taivallettu vasta
puoliväliin. Pääsisinkö koskaan tuonne maannenään, jonka korkeat kuuset
kaukaa häämöittivät?
Pääsisinkö?
* * * * *
Asuntoni on siisti ja valoisa, ja minä olen alkanut tätä huonetta
rakastaa kuin kotiani. Mutta tähän huoneeseen eivät ulotukaan muistot
siltä onnettomalta ajalta, jolloin humalassa palasin öisin pahoilta
teiltäni.
Tämä asuntoni ei tiedä kertoa muusta kuin yksinäisen miehen töistä ja
kuluttavasta ikävästä.
Ja kun olen virittänyt tulen, istun tälle tutulle tuolilleni ja alan
ajatuksissa vaeltaa läpi kaikki ne hetket, joina olen hänen seurassaan
ollut... Ilta illalta, kerta kerralta, kunnes olen tämän illan
tapahtumassa.
Pekka, toverini, oli arvannut salaiset ajatukseni. Hän oli aina
hommannut niin, että "sattumalta" osuimme yhtaikaa Pekan kotiin, jossa
hänen ystävällinen äitinsä ja herttainen sisarensa kohtelivat minua
kuin perheen jäsentä.
Kuinka tarkkaan muistan sen viimekesäisen illan, jolloin hänet ensi
kerran tapasin.
"Herra Urho Petäjävaara ja neiti Alice Mäki", esitteli Pekka.
Hänen kätensä oli sievä ja lämmin ja pukunsa kaikkein uusinta ja
hienointa.
"Petäjävaara... sepä on vankka nimi, vankka niinkuin te itsekin", sanoi
hän sitten illemmalla, kun olimme tutustuneet.
Tarkastelin häntä koko illan. Hänessä oli kuva ensi lempeni ihanteesta,
ja tunsin mieleni rauhan olevan poissa...
Alkukesästä tapasin hänet usein Pekan kotona, kävelypaikoilla kaupungin
puistossa; välisti kuulin hänen käyneen purjehtimassa Pekan ja hänen
sisarensa kanssa kaukana merellä. Kerran he tahtoivat minuakin
mukaansa, mutta minä kieltäysin.
Näytti siltä kuin alkaisi tuulla, ja meri kävi jo vaahtopäinä.
"Oletteko arka? Pelkäättekö?"
"En. Mutta olen huono merimies, maalla on vakaisempaa. Jättäkää tekin
retkenne huomiseen."
Sillä kertaa he eivät menneet, ja varma hukkuminen heidät olisikin
silloin kohdannut. Sillä tuuli kiihtyi hirmumyrskyksi.
Kun seuraavan kerran kohtasin hänet Pekan kotona, sanoi hän:
"Te näyttekin olevan ilmantietäjä. Varmaan olisimme hukkuneet kaikki,
jos silloin läksimme purjehtimaan."
Hän oli muuttanut maalle ja palasi sieltä vasta syyskuun alussa.
Minun päiväni olivat pitkän pitkiä ja ikäviä. Sillä Pekkakin oli saanut
virkalomaa ja mennyt hänkin jaloittelemaan kauas sydänmaalle.
Minun piti vain olla pirteänä, keksiä hauskaa ja helposti sulavaa
lukemista "Väinämöiseen", jonka aputoimittaja olin. Kesäisin täytyi
minun hoitaa lehteä yksin.
Ikävinä hetkinä kirjoittelin lyhyitä juttuja novelliosastoon, kyhäsin
kokoon luonnonkuvauksia syntymäkotini ympäristöltä ja välisti päästin
näkyviin alakuloisen mieleni synkän pohjan. Nuo pienet palat herättivät
lukijoissa huomiota. Sanottiin, että niissä oli tunnetta ja ääretöntä
tuskaa, alakuloista riemua ja epätoivoisen valituksia. Muuan pieni
palanen, jonka nimi oli "Syksyinen mieleni", kavalsi minut. Usea oli
luullut huomanneensa, että olin hurjasti, onnettomasti, toivottomasti
rakastunut.
Syyskuun alussa saapuivat kaikki maalta. Koulut avattiin, ja tuntui
kuin raitis tunturituuli olisi puhaltanut ikävään kaupunkiin ja ne,
jotka palasivat jokien ja järvien rannoilta, olisivat muassaan tuoneet
uutta elämän intoa ja kauniita ajatuksia.
Pekka toi ensimäiset terveiset. Hän oli ahavoittunut ja loisti ilosta
ja hyvinvoinnista. Parta oli ollut ajamatta koko kesän ja tukka venyi
pitkänä.
Muutamassa minuutissa hän teki selkoa kesän kulusta. Hauskaa oli ollut.
Neiti Mäki oli ollut vallan ihastunut luontoon.
"Mutta sinne sydänmaankin pitäjääseen ne osasivat", sanoi hän.
"Kutka ne?"
"Kosijat tietysti. Enkö sinulle kertonut, että sisareni ja neiti Mäki
asuivat samassa talossa tai oikeammin mökissä?"
"Sanoit, sanoit -- --"
"No niin. Hänellehän niitä ilmausi kosijoita, hyviä ja huonoja. Raha se
on poikaa. Mutta miksi sinä kalpenet? Ja kuinka sinä olet veltto!"
"Elähän huoli, minua väsyttää vain."
"Niin, niin, kyllä minä ymmärrän. Elä huoli! Kaikki kosijat saivat
mennä samoja polkuja takaisin, joita olivat tulleetkin. Mutta enhän
muista sanoakaan sinulle! Neiti Mäki on koko kesän lukenut
'Väinämöistä'. Mitä siitä arvelet? Minulla on omat ajatukseni. Seiso
kannallasi! Olethan sinä pitkä ja pulska nuori mies..."
"Heitä helkkarissa!"
"Ja neiti Mäki on kai omituinen yhdessä niinkuin toisessakin. Eikö
sekin ole kummallista, että hän luulee kaikkien häntä rakastelevan
rahojen takia?"
Pekka puhui sitten puuta heinää ja kutsui minut kotiinsa tuliaisille.
Me istuimme salissa. Kahvipöytä oli katettu, ja kukin kertoi muistojaan
maalta.
Silloin kuulin sisaren menevän eteiseen, jonka kello kilisi.
Sieltä alkoi kuulua vilkasta puhelua ja naurua. Mutta samalla erotin,
että sisar sanoi surullisella äänellä: "Kuinka ikävää, kuinka
surullista!" Se oli hän. "Kas, täälläpä teidät tapaankin! Monet
tuhannet kiitokset sievistä novelleistanne. 'Väinämöinen' on Hannalla
ja minulla ollut ainoana kirjallisuutena siellä maalla."
Kumarsin, hämmästyin ja sopersin jotakin.
"Täällä on varmaan ollut ikävää?" kysyi hän, ja minä olin huomaavinani,
että hänen äänessään oli osanottavaisuutta ja ikäänkuin lohdutusta.
"Hyvin kuivaa ja yksitoikkoista."
Siitä sitten jatkui keskustelua. Hänkin kertoi kesäisiä muistojaan ja
välisti Hannan kanssa nauroi niille vehkeille, joita he siellä maalla
olivat tehneet. Mutta enimmin hän oli innostunut luontoon.
"En minä ikinä olisi uskonut, että Suomen kesä voisi olla niin ihana.
Menneen kesän vietin Florensissa, mutta minulla ei ole sieltä
hauskempia muistoja kuin tuolta sydänmaaltakaan."
"Mutta viettäisittepä kesää minun syntymäseudullani, sitten vasta
oppisitte oikein nauttimaan kesäyöstä ja suurenmoisesta luonnosta.
Mahtava leveä joki, joka koskisena laskee tuntureilta, korkeiden
vuorien välistä luikerrellen; viheriäiset louhikkosaaret, ja
kallioisilla rannoilla pitkää petäjikköä ja partaista kuusta! Tullapa
jokea alas kesäyönä, kun valoa tulvii vuorien lomitse ja aurinko
hetkeksi katoaa jonkin korkeamman kukkulan taa, silloin tuntuu kuin
eläisi valon iäisessä maassa, jossa hyvät henget keveästi liikkuvat,
puhaltaen yön suloon lempeää rakkauttaan..."
"Olenhan kuullut useiden kiittävän kesäyön kirkkautta. Jos ensi kesänä
johonkin matkustan, on ensi matkani kauas Pohjolaan." -- -- --
Pekka, Hanna ja minä lähdemme häntä saattamaan.
Hänen kotinsa on kaupungin rannassa, vanhanaikuinen puutalo, jossa
hänen isävainajansa kaupallaan kokosi rikkautensa. Mutta puodin portaat
ovat nyt poissa, ja entisestä puodista on tehty salonki.
Hyvästiä jättäessä puserran hänen kättään tavallista lujemmin...
Kun palasimme, sain kuulla, että hän jälleen aikoi äitinsä kanssa
matkustaa ulkomaille, parantuakseen alkavasta keuhkotaudista.
"Sitäpä minä en koskaan olisi uskonut, että hänellä on keuhkotauti",
sanoin minä Hannalle.
"En minäkään sitä uskoisi, mutta viime vuodenkin hän oli ulkomailla
terveytensä takia. Hän palasi vasta keväällä, kuten muistat", selitti
Hanna.
"Miksen minä sitä muistaisi. Vai ulkomaille taas! Onnellinen se, joka
pääsee kotinurkkia ulommas katsomaan."
"Mutta hän ei ensinkään haluaisi matkustaa. Hän viihtyisi mieluummin
kotikylässään. Mutta lääkärit ovat niin määränneet, ja hänen äitinsä
tahto on, että lääkärien määräyksiä noudatetaan", sanoi Hanna.
* * * * *
Senkin jälkeen olen hänet usein tavannut, ja me olemme kuin tietämättä
lähestyneet toisiamme.
Minä olin jo kauan päättänyt, että sanon sen hänelle, ennenkuin hän
matkustaa pois. Minun on helpompi elääkseni, vastatkoon mitä tahansa.
Ja nyt olen sen sanonut, nyt olen kuullut tuomioni...
Ajatuksia polttaa, sydän lyö rajusti, lamppu palaa ynisten ja minä
soudan tuolissani hermostuneesti...
Mitä hän vastasikaan?
"Jos teissä on kykyä, niinkuin luulen, niin julkaiskaa teos, jolle
annetaan arvoa; sitten vasta olen teidän, mutta sitten kokonaan
kuolemaan asti."
"Mutta minä en siihen pysty."
"Te pystytte. Heti kun annatte tiedon, että olette onnistunut, heti on
vastaukseni valmis."