Tämä on kuva omasta elämästäni, tarina, jonka tahtoisin kertoa...
Sillä kohta kai loppunevat nämä ilottomat iltani, kohta yöni aamuksi
valkenee, ja kohta kai laulanevat linnut väsyneelle ystävälleen. Siksi
tahtoisin kertoa ennen levolle menoa ja muistella hallan tuhotöitä
syyskuun raikkaana aamuna.
Kaksi on minulla peltoa, joita viljellessä ikäni on huvennut ja voimani
vähentynyt.
Ja halla on viljan vienyt kummastakin.
Toinen peltoni on vankan vaaran kupeella, etelän rinteellä. Siihen
näkyy kaukainen, siintävä etelän taivas, lämpimän auerta ja
silkkipilviä poutaisina kesäiltoina. Kuokkien kivikkoon peltoni
valmistin ja kasasin kivet roukkioiksi. Hauskaa on ollut sitä viljellä.
Riemu raikui ilmassa kevätiltoina, kun käen kukkuessa siihen siementä
heitin, ja hauskasti päivä paistoi, kun sirppineni leikkuuseen läksin.
Teräistä viljaa siitä olen saanut, ja suuri on iloni ollut talvelle
lähtiessä. Ikävöiden aina touon aikaa varroin ja toivoen taas sirppini
teroitin, kun elokuun hauskat hämyt Pohjolani päiviä lyhensivät.
Vaanihan halla vaaran takana, teroitti veistään ja pani pakkaseksi,
mutta jätti koskematta peltoni, ja hyisen hyhmänsä vaaran taakse.
Niin hauskasti kuluivat eloni päivät ja talvetkin lyhyiltä tuntuivat.
Rakas, oma peltoni! Ei hukkaan valunut otsani hiki enkä talven tullen
nälkää nähnyt. Sain palkan vaivoistani ja hauskoja muistoja
työstäni ...
Toinen peltoni on rinnassani, syvällä sydämen kammiossa. Sitäkin peltoa
viljelin yhtä rintaa vaarapeltoni kanssa...
Nyt on halla vienyt viljan kummastakin.
Kun piti syyskuisen päivän oleman niin jäisen jäykkä, niin synkkä ja
sydämetön, että molemmat otti!
Yksin sinne vaarapeltoni laitaan kävin, kun muut vielä nukkuivat...
Huurre tarttuu kenkien ilttiin ja piennarheinä välkkyy kuin hopea.
Kylmän kalseana kohoo aurinko sen vaaran takaa, jonka laidassa peltoni
on. Varhainen on aamu, tuuleton ja totinen. Halla on päässyt
liikkeelle. Se on hiipinyt yöllä tuolta suolta, vaaran takaa, kulkenut
yöllä ihmisten nukkuessa ja päivän noustessa rynnännyt vainiolle.
Helppohan sen on kukistaa viljaa, joka odotti vielä muutamia lämpöisiä
päiviä...
Ja halla henkii vieläkin. Peltoni tähkissä kimaltelevat jäiset hilseet
kuin timantit, kylmän käsi kopeloi joka tähkää ja ottaa viimeisenkin
elon kipinän. Ja kun päivä nousee näyttää kuin itkisi peltoni, niinkuin
kyynelissään kylpisi...
Ja iltapäivällä keijuu terä jo tyhjänä ja laihana ja sade huuhtoo
lopunkin voimaa pois. Olki siinä vielä on pystyssä, mutta siikaset ovat
sitkeät kuin nahkanauha ja terä veltto ja veretön...
Siinä se meni talven toivo!
Ja iltaa ennen vei halla toivoni myös sydämeni pellosta, kun rakkain
unelmani, sinisilmäinen lemmittyni kuoli pois... kuoli pois niinkuin
hallan käsissä verevä peltonikin... Jäin yksin nälkään ja lemmettä...
Vieläkö toivoisin?
Vieläkö viljelisin vaarapeltoani? Alkaisin ahdistaa tuota routaista
suota, jossa halla iän kaiken on asunut. Hakisin sen kylmät komerot
päivän valoon, että halla muille muuttaisi ja jättäisirauhaan
peltoni...
Mutta millä tyyntyisi sydänparkani, millä mieleni asettuisi?
Uskaltaisinko toivoa, että vielä löytäisin ystäviä, jotka säälien
muistelisivat molempia peltojani, että vielä kerran "kulmuileisin"?
Mitä Sinä arvelet ystäväni?
Ylitornio, syyskuussa 1902.
_Väinö Kataja_.