-- Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. -- Onko hän käynyt
kirkossa?
Evsei vähän venytti vastaan.
-- En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt... vastasi Evsei
epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt... siellä herrasväki
käy harvoin kirkossa...
-- Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti
silmiään. -- Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle
otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin
manalasta, minun kyyhkyseni!
Samassa tuli Anton Ivanitsh.
-- Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika
herättää Aleksander Feodoritshia?
-- Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt
itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole
ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön
illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle,
muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen,
niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te
yksin.
-- Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.
-- Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän
ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä
kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi,
laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies:
Teidän on helpompi... eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy
niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa... tiedustelkaa kaikki.
-- Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin
asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä --
täytän kaikki.
-- Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin
kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?
-- Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa.
Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.
Anton Ivanitsh sylkäsi.
-- Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi
hän ja alkoi syödä kaalia.
-- No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.
-- Noin vaan: ei liian hyvin.
-- Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?
-- Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa -- siinä
oli päivällinen!
-- Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?
-- Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.
-- Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,
-- Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.
-- Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla
laihtumatta! Tuossa on, juo!
-- Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!
Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.
-- Paljonko siellä kurkut maksavat?
-- Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.
-- Johan nyt!
-- Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat
Moskovasta suolattuja kurkkuja.
-- Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!
-- Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei
osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja
huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan,
mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan
leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien
suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.
Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä
hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.
-- Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.
-- Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain
makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy;
mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen
makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.
Äänettömyys.
-- Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle
melkein puoli porsasta.
-- En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin
pari ruplaa.
-- Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!
-- Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät
virkamiehet toki enemmän.
Taas äänettömyys.
-- No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.
-- Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on
kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän
vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se
on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu:
mieli tekee sitä syömään.
-- Mitä sinä hulluttelet!
-- Jumal' avita.
Äänettömyys.
-- No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.
-- Niin vaan.
-- Söitte kehnosti?
-- Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan
luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.
-- Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. -- Siitäkö syystä,
että on kallista?
-- Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka
päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran
päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden
ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin.
Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta
sitten syömään.
-- Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. -- Eikä muka laihtua
sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?
-- Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele,
silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan
ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat -- Herra armahda!
pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui
vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla
vasta neljättä käydessä.
-- Anton Ivanitsh sai suuret silmät.
-- Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?
-- Syövät.
-- Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he
sitten syövät?
-- Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa
edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä
ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista
kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista
pulloista... Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen
ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa,
niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin
on öljymarjoja; minä purasin sen -- näen: siinä oli pieni kala; teki
oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin
toisen -- siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa... hiisi
teidät vieköön kirotut!...
-- Panevatko he niitä tahallaan sinne?
-- Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi:
kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan
kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset
ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa
noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin
huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet... Lämpimän
ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä
on hyytelöä, heiniä, paistia... hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä
syömään!
-- Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on
laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.
"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä
huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi...
mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, --
älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".
-- Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä.
Valmistakaa toinen porsas illaksi... tahi onko teillä kalkkunaa?
Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi
nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään
pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander
Feodoritsh hiukan liikahtaa... niin nykäiskää minua.
-- Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.
-- No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.
-- Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä
nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa...
-- Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko
kysellyt häneltä?
-- Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa!
Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä
huonoa.
-- Ruokako?
-- Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä
kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan
ravintolaruokaa... ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme,
että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme
hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan
enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen
Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari
kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn
veden kanssa... mutta onko teillä sitä?
-- On, on: itsehän Te toitte.
-- Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.
Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.
-- Kiitoksia Anton Ivanitsh.
-- Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan
kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?
-- Minä käsken...
-- Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan...
-- Niin toimittakaa, auttakaa.
Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.
Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin
syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella
viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita
viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa.
Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander
oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.
Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.
-- Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi
aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun
kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö
sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka
on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy
katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä
sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut:
minä otan siitäkin selon.
-- Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! -- ei se ole
mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen
mietteissäni...
-- Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?
-- Minä en voi kertoa syytä siihen... kaikkea ei voi kertoa, mitä
on tapahtunut kahdeksassa vuodessa... kenties terveyteni on hiukan
mennyt huonoksi...
-- Mitä kohtaa sinulla kivistää?
-- Kivistää sieltä ja täältä
-- Hän osoitti päätä ja sydäntä.
Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.
-- Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö
päätä?
-- Ei...
-- Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.
-- Kuka on Ivan Andreitsh?
-- Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri,
että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä;
hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä -- ne auttavat.
Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla:
lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin
pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.
-- Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään
ohitse.
-- Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?
-- Muutoin vaan...
-- Mitä sinun mielesi tekee?
-- En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.
-- Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. -- Sanot ruoan
olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi...
luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen!
Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo
aika... mennä naimaan?
-- Olkaa nyt! ei, minä en nai.
-- Minulla on varoilla yksi tyttö -- aivankuin nukki: ruusunpunainen,
hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on
niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein
instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja
sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on
hyvä sukuinenkin... Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin
ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta
korvansa...
-- En minä nai, toisti Aleksander.
-- Kuinka, etkö milloinkaan?
-- En milloinkaan.
-- Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni
ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen.
Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että
saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä
opi häntä rakastamaan...
-- En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.
-- Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut
naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?
-- Tyttöä.
-- Miksi et nainut?
-- Hän petti minut.
-- Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?
-- Aleksander oli ääneti.
-- Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta!
Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa
arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa.
Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen
nähdä... Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.
-- Minä olen rakastunut toisen kerran.
-- Ketä?
-- Leskeä.
-- Miksi et nainut häntä?
-- Hänet minä petin itse.
Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti
sanoman.
-- Hänet minä petin itse!... toisti hän. -- Varmaankin joku kelvoton
kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. -- Siellä vasta on helvetti,
Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon
menoja; sitten pettävät... Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin
oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!... Sano, eikö
mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan
kaupungista kokin.
-- Ei, kiitos: kaikki on hyvin.
-- Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.
-- Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä
rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse... minä en ole vielä
tutustunut asianhaaroihin.
-- Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.
"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti
Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen
kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja
herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran
iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin.
Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi
seisomaan oven suuhun.
Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka
väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin
valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat
valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein
tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi
muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä
ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla,
päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties
syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa
polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.
Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli
välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin
harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti
kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin
tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti
pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja
rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen.
Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin
kirkonmenoa...
"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander,
"niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti
työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista
tutkistelemista, johon uskonto saattaa... hän hankkii siitä
lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut,
toiveet pettyneet ja vuodet painavat..."
Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa
muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan
Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan
toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle
suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti
pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden
olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat
ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun
yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka
taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan
tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni... Aleksander huokasi
herättyään näistä muistelmista.
"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen
usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja
luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä,
teoriaa... ja totuudesta olen entistä kauempana... Mitä hyödyttävät
uskonlahot, tämä viisasteleminen?... Jumalani!... kun kerran uskon
lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko
minä onnellisempi?"
Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä
kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti
tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän
kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi
ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki,
että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen
heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.
-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun
huoneessani oli?