-- Se oli... Nikitishna, sanoi hän.
-- Mikä Nikitishna?
-- Näetkös ystäväni, hän... ethän vaan suutu?
-- Mutta mitä hän teki? sanokaa.
-- Hän... sanotaan auttaa monia... kun hän vaan kuiskaa veteen ja
hengittää nukkuvan ihmisen päälle -- niin kaikki menee ohitse.
-- Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken
savupiippuun aina yöllä tulinen käärme...
Anna Pavlowna sylkäsi.
-- Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi
lentämästä.
-- No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.
-- Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se
kuoli.
Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle
tultuansa.
-- Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.
-- Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.
-- Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.
-- Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa
Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton
Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!
-- Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja
hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.
Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme
kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja
äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi.
Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo,
jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt
hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen
maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän
uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet
mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja
taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä
kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä
tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia
vertailuja itsensä suhteen... siellä hän lankesi niin usein, siellä
näki kuin peilissä heikkoutensa... siellä oli tuo auttamaton setä,
joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa,
joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko
lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa.
Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan,
saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna
tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat
runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän
kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon...
Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista!
Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen
ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen
sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille.
Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon
äänettömyys -- kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita.
Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden
muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui
kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä
muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita,
tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.
-- Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi
istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti
istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja
katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko
täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja
hän alkaa uudelleen työskennellä. -- Tuolla on niitty, jossa sinä
leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei
oltu mielesi mukaan -- niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka
-- joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä
polvitiestä -- töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi
lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.
Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia.
"Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä
Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden
syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman..." Kaikki
tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja
istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa,
kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien
hyönteisten surinaa.
"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden
yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä,
halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset...
joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen
niityn tuoksua".
"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä
yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta
hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin
yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään.
Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja
järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa
lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan
sinervään."
Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan
luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä
puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään
koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa
aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan
elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti,
seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet
ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain
tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa
niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin
siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset,
karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät
vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää
runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa,
likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin
vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän
jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin,
aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.
Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi,
kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta
loisteesta.
"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."
Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän
joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi
joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia,
kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä.
Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi
katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli
usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme
omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia
asiaa syvemmin ja tarkemmin.
Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan
ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä
kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi
työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna
koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille:
mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti
noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan
kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut,
niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän.
Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta.
Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander
taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin,
niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää
ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys,
vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen
ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton
Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä
luontokaan häntä enää viehättänyt.
Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän
lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi
mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että
hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä
sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat
toimintaa... Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli
vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse,
sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä
vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja
se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.
Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus,
synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä
ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa
valossa, itse petturi. Nadinkakin -- melkein auringon säteissä.
"Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun
täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani
siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on
setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No,
tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan
kutsumukseeni ryhtynytkään -- mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin
huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni... pahottaa äitini
mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä
voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin -- tullut ihmisiksi...
Mutta minun edistymiseni ja onneni?... Minä yksin olen jäljelle
jäänyt... ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä,
eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.
Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.
Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle
Pietariin: Tädille:
"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet
silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet
muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä
ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on
aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt
näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte
sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen
merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin
nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen
kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä
olen hänessä kadottanut... Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta
minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan,
missä Te olette?... Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen,
minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut
muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan
ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää
haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan
liittolaisen -- toimintaan.
"Teitä kummastuttaa -- eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista
minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa
muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö
minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei
haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei
pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia
löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt
aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun
katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä
muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta
-- kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi
käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan
kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja
omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa
selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt
saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen
poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä
en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties
tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että
katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen
löytävä toisen rauhan lähteen -- kirkkaamman. Vielä en voi olla
säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa -- voi
onnettomuutta -- nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen,
hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.
"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin
paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja,
sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on
tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja
ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen
selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset
eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat
ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä
luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin!
Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään
tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät
ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä
kärsivät, kohoittavat häntä... Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole
kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää
täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua
emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen
minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman
tehtävän -- pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn
päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja
kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät
nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei
olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni... Kun taistelo on loppunut,
niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty,
rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana
ja on tietysti elänyt!
"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä
-- näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova
valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo
minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja
selvempi... Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat
solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta.
Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin
nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan
täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei
kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina
koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus:
lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä
ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran
tapaista suuttumusta elehvanttiin -- tuntuu kun sitä ei olisi ollut
olemassakaan.
"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa
olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen,
ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan
jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen
ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä
on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton
Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän
menee naapurin häihin -- jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu
menemään vielä jonkun kolmannen luo -- täyttää kätilön tehtävän.
Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä
kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos
ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa
häneen, ei harmita... minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä.
Tämä on hyvä merkki -- eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne
nämä kiitoslauseet itsestäni?"
Sedälle:
Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!
"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava;
onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea
kaupungin neuvos, Te -- kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa
Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle
lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny
minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen
puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka
uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa
pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin,
joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?... Mitä tulee luomiseen,
josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin...
eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia,
koska itse niistä punastun?... Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne!
Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista
eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole
koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi,
urhoksi -- Jumalan edessä... hän tahtoi kummastuttaa maailmaa
urotöillään...ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä
virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa
perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva,
uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse,
kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä
tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä
luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky,
tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia,
aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä
ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi,
punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin
näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin
unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken
ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen
laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole
liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt
tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy
semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun -- minä en häntä
kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille
arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun
tunnusmerkkeinä.
"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi:
Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä,
tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö
lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset
taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja
seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan?
Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden
täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä,
jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet?
Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä?
Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te,
Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne
ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka
esimerkiksi rakkauden tielle... Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla
on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa
tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne.
Teatteri on silmieni edessä -- tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin
keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian
lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin
johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan
hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani -- tämä
paperi... Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!!
Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä,
yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen
Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on
vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian:
täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa,
iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta
minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en
laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden
kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani
pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne
muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian
ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin
ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia
asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien
asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun
loppua."
Jälkilisäys.
Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon
jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.
Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin
toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja
uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi
pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä
vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät
olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen.
Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia.
Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan:
Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän
tasaisen, rauhallisen ihmisen -- jonka moiseksi tähän asti olimme
häntä tunteneet -- enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena,
vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.
Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän
keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa,
toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä
kohtasi.
Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen
mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa
hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella
kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle
tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin
on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee
jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa
niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin,
käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä
olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa
harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän -- komeuden vuoksi kuin
tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen.
Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi
sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin
yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri,
köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän
ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut
oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut
hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi
lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja
sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään.
Viimeinkin!
-- Tohtori, mitä on tekeminen? -- kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä
pysähtyen hänen eteensä.
-- Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino.
Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein...
-- Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun
Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on
vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä
alkaa nyt jo sammua...
-- Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. -- Minä ilmoitan Teille
ainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä
mitään vaaraa... Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä...
tahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi... säännöllisessä
tilassa...
-- Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan
unohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä
pitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä
muutoksia -- ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa.
En ymmärrä -- kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet
anastavat minulta sekä ajan että terveyden... nyt kadotan ehkä vielä
vaimonikin.
Hän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.
-- Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.
-- Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin
olevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia... mutta
luulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan --
psykoloogillinen...
-- Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.
-- Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita
ei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan... Te olette olleet liian
kauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää,
ko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa.
Kesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn
taas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän
ilman vaikutus ja hermoheikkoisuus... menee ohitse, ikäänkuin sitä ei
olisi ollutkaan!
Piotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, --Psykoloogillinen syy! sanoi
hän puoliääneen ja pudisti päätään.
-- Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri:
-- toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset
huolet... vaikk'ei juuri huoletkaan... mutta tukahdettuja toiveita...
välistä voi puute ja tarve... minä tahdoin saattaa Teitä siihen
ajatukseen...
-- Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa
tulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta
puute... hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?
-- Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen... oma
kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu
Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä
vuonna ei ole Teillä näkynytkään...
-- Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole
ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle
tavattomalla innolla: -- luulen, että olen punninnut jok'ainoan
askeleeni... mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin?
Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani... Äh!
Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.
-- Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole
mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen
elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa.
Vähäverisyys, heikkous... -- siinä on kaikki!
-- Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.
-- Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi
lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia
näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää
pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä,
älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen
mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä
liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa.
Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi...
-- Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr
Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän
seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa
levottoman katseen. Hän oli...mitä erinomaista lääkäri oli hänessä
huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä
tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on
totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä
olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot... Ovatko
poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan --
eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus...
Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia
piirustimelleen.
Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien
joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla
kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä
meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman
säännöllisiä ruumiin piirteitä... Niiden tunteellisuus ei tulvaa
silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota
luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla.
Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen
on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä,
tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun
liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien,
mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja
kärsimysten kanssa... kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka
murtautuvat ulos vahvasta sielusta...
Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi
kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan
se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen
katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä
värin -- kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin,
se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan,
se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja
sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut
hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän
pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.
Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.
-- Mitä sinä teet? kysyi hän.
-- Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. -- Ajatteles, Piotr
Ivanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista
tuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!
Piotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja
laski sen pöydälle.
-- Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun
sairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä.
Mitä sinä arvelet?
-- Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin
ääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.
-- Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?
-- Ehkä.
-- Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?
-- Hyvä, kyllä minä jään.
-- Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan
kärsimättömyydellä.
-- Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi
Lisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos
käsket -- niin matkustan, kiellät -- niin jään.
-- Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo,
että sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut... ilmanalasta.
-- Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
Minä olen terve enkä tunne mitään kipua.
-- Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin
sinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä
aikaa kun minä olen ulkomailla?
-- Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.
-- Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?
-- Krimissäkin on hyvä.
-- Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi
niinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui
sitten vaimonsa eteen.
-- Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.
-- Samantekevää.
-- Minkätähden?
-- Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.
-- Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää
supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan...
Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän
alle.
-- Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?
-- Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse
minulle opettanut... mutta nyt soimaat minua... Minä teen työtäni!
-- Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä
tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi... se ei ole hyvä. Minä
en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä,
että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden
sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden...
-- Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi
menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta
tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.
Molemmat olivat ääneti.
-- Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut
sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä
oikkua.
-- Minä en tarvitse mitään.
-- Eikö sinulla ole mitään erityisiä... salattuja toiveita? kysyi hän
osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna
epäili sanoako vai ei.
Piotr Ivanitsh huomasi sen.
-- Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun
toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.
-- No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen
tehdä... niin... lopeta nuo perjantaikutsumukset... nuo päivälliset
uuvuttavat minut...
Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.
-- Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon
perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille
perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se;
sinä toivot sitä -- olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?
-- Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi... minä alan
sitten työskennellä... sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan
vihkoa.
Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä,
teeskentelemiseltä.
-- Liisa... sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.
-- Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia,
jotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää
tanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin
vieraissa...
-- Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran
tähden älkää vaan! Kuinka... tanssiaiset!
-- Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät
ole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia...
-- Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän
elävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään,
ottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa -- Herra siitä kaikesta
varjelkoon!
-- Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?
Niin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä
keikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista
puuhaa ihan hyödyttä.
-- Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. -- Sanotaan Rubinin
tulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen
itaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin -- mitä sinä
arvelet?
Hän ei virkkanut mitään.
Liisa!
-- Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua
rasittavan... minä väsyn...
Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen,
katseli -- kuinka sitä sanoisi? -- surullisesti eikä kuitenkaan
surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.
-- Mistä, Liisa, tämä... alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun
sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.
Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa
silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen
välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä
liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen,
jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri
huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että
metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka
olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt
vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon
kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi
kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei
ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa,
johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli
joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean
tunteen ilmiön vastaan...
Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen
tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?.
Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella,
komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa
soveltuvilla onnen ehdoilla -- kauhea erehdys, sitä enemmän
kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta
käsityksestäkään sydämmen suhteen -- hän tiesi sen kyllä -- vaan
välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti,
ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä
ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat
naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan
elämään tätä elämää.
Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan
rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi,
mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli
hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle
vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon
sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.
Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen
päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen
taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä
elämällä...
Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja
hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän
sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi
jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen,
rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa,
että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien
vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut
-- hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan,
että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama,
siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen...
Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys
kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja
onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.
Mutta sanoa ja näyttää toteen, on -- kaksi eri asiaa. Voida
näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan
sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän
tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön -- se on totta,
mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön
tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä
rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana
olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko
naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten
niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa
siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän
loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että
sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava
juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan
tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti
olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella
tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista.
Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi
hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli -- toinen asia! Hän
säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti
täyttää aikeensa.
"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli
mitä tuli!"
Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä
kädestä kiinni.
-- Sinä tiedät, Liisa, sanoi hän, minkä roolin minä pelaan
virastossa: minua pidetään kaikkein toimeliaimpana virkamiehenä
ministeristössä. Tänä vuonna minut esitetään salaneuvokseksi ja
tietysti, minä siihen pääsenkin. Älä luule, että kohoamiseni siihen
päättyisi: minä voin mennä vielä etemmäksi... ja menisinkin...
Vaimo katseli häntä kummastuneena ja odotti miten tämä päättyisi.
-- Minä en ole koskaan epäillyt sinun kykyäsi. -- Minä olen ihan
vakuutettu, ettet sinä puolitielle jää, vaan menet loppuun asti...
-- Ei, minä en mene: minä haen näinä päivinä virkaeron.
-- Virkaeronko? kysyi Lisaveta Aleksandrowna hämmästyneenä ja selkä
suorana.
-- Niin.
-- Minkätähden?
-- Kuule vielä. Sinä tiedät, että minä olen asiakumppanien kanssa
selvittänyt asiat ja tehdas kuuluu minulle yksin. Se tuottaa minulle
neljäänkymmeneen tuhanteen puhdasta voittoa, ilman kaikkia vaivoja.
Se kulkee kuin vedetty kone.
-- Tiedän; mitä sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
-- Minä myyn sen.
-- Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta
Aleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen.
Mitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää...
-- Etkö todellakaan voi käsittää?...
-- En!... sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.
-- Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä
ikävöit, kuinka terveytesi kärsii... ilmanalasta, minä säälin
virkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en
pyhittänyt sinulle loppua elämästäni?... Liisa! oletko sinä
todellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen... lisäsi
hän nuhdellen.
-- Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden
selvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja
kovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään
uhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan -- kuuletko? Se on päätetty,
minä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta
saamatta ja rikastumisen -- minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä
en ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut
vähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni
arvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi... Sinulla
olisi pitänyt olla toisenlainen vaimo...
-- Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen
olkapäitään. -- Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!...
-- Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin
kivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen
kohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. -- Jos ihmisen
mieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää... eiköhän Jumala todellakaan
sääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi...
-- Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle.
Riittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua:
mutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi... Me
matkustamme Italiaan.
-- Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet
hyväsydämminen, jalo... minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon
uhraukseen... mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo...
myöhäistä, mutta sinä jätät asiasi...
-- Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr
Ivanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta... Minä
toistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole
vielä kaikki kylmennyt.
Lisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.
-- Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan
rauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?
-- En, vaan itsenikin tähden.
Mutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään
ehdolla, en millään ehdolla...
-- Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt... tahdon levätä...
Vaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.
-- Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.
-- Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna
yksitoikkoisesti.
Piotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta "Mitähän tulee!"
ajatteli hän.
Kauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei
tiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi
pitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta
kuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.
Kuinka hän oli muuttunut: Tullut lihavaksi, kaljupääksi, tullut niin
vereväksi. Millä arvokkaisuudella hän kantaa pullakasta vatsaansa
ja kunniamerkkiä kaulassaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta.
Erinomaisen tunteellisesti suuteli hän tädin kättä ja puristi sedän...
-- Mistä tulet? kysyi Piotr Ivanitsh.
-- Arvatkaa, vastasi Aleksander painolla.
-- Sinulla on tänään erinomaisen nopea tahti käydessäsi, sanoi Piotr
Ivanitsh, katsoen häneen kysyväisesti.
-- Lyön vaikka vedon ettette arvaa! sanoi Aleksander.
-- Kymmenen, kaksitoista vuotta takaperin, muistan, että sinä kerran
juoksit samaten luokseni, huomautti Piotr Ivanitsh -- särit vielä
jotain... silloin minä paikalla arvasin, että olit rakastunut, mutta
nyt... olisitkohan taaskin? Ei voi olla mahdollista: sinä olet liian
viisas voidaksesi...
Hän katsoi vaimoonsa ja vaikeni yht'äkkiä.
-- Ettekö, arvaa? kysyi Aleksander.
Setä katseli häntä ja mietti miettimistään.
-- Etköhän aio... mennä naimaan? sanoi hän epäilevästi.
-- Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. -- Onnitelkaa minua.
-- Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.
-- Aleksander Stepanitshin tyttären.
-- Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh.
-- Eikö isä ollut vastaan?
-- Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi?
Päinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili
minua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka
kenelle hän uskoo tyttärensä onnen... "Käykää setänne jälkiä!" sanoi
hän.
-- Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!
-- Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
-- Niin... hän sanoi... samalla lailla niinkuin kaikki neitoset
sanovat, vastasi Aleksander: -- hän ei virkkanut mitään, otin häntä
kädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni...
taisivat vavista.
-- Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö
tosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt
häneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te
naitte?
-- Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri!
Yksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että
pitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää
velvollisuutensa... Morsian on sievä, rikas... Kyllä setä sanoo
Teille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi...
Piotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei
Aleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta
Aleksander ei sitä huomannut.
-- Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna.
Kenties hän ei voi teitä rakastaa -- mitä Te siihen sanotte?
-- Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä... Mutta
minä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta,
kuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä,
katkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander,
niin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai
rakkaudesta -- niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa.
Olkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi
eivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu... Eikö
totta, setä? Olettehan siten opettanut...
Hän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen
raivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin
puoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna
pudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.
-- Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan
nimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.
-- Nuoruus ja hulluus, setä!
-- Niin, niin, nuoruus ja hulluus!
Aleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.
-- No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.
-- Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus...
-- Mikä?
-- Silloin kun minä rakastin, vastasi Aleksander, naiminen ei
tahtonut onnistua...
-- Mutta nyt kun nait, niin rakkaus ei tahdo onnistua, lisäsi setä ja
molemmat purskahtivat nauruun.
-- Tästä seuraa se, että Te olette oikeassa, kun pidätte tottumuksen
tärkeimpänä...
Piotr Ivanitsh näytti hänelle taaskin raivostuneita kasvoja:
Aleksander vaikeni eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella.
-- Naida kolmenkymmenen viiden vanhana, puhui Piotr Ivanitsh, se
on järjestelmäni mukaista. Muistatko, kuinka sinä hurjistuneena
suonenvedossa huusit, että sinua kauhistuttavat epätasaiset
avioliitot, että morsianta kuljetetaan kuin uhria, koristettuna
kukkasilla ja hohtokivillä ja työnnetään vanhan miehen syliin,
useimmiten ruman, kaljupään. Näytäpäs päätäsi.
-- Nuoruus, setä, nuoruus! En ymmärtänyt asian oikeata laitaa, sanoi
Aleksander silittäen kädellään hiuksiaan.
-- Asian oikeata laitaa, jatkoi Piotr Ivanitsh. -- Muistatko kuinka
rakastunut sinä olit tuohon, mikä se olikaan... Natasha, Vai kuinka?
"Hurja mustasukkaisuus, kohtaukset, taivaallinen autuus"... mihin
tämä kaikki on joutunut?
-- No, no, setä, lopettakaa! sanoi Aleksander punastuen.
-- Missä "ääretön rakkaus on, kyyneleet?"...
-- Setä!
-- Mitä? "Todelliset sydämmen vuodatukset" ja keltaisien kukkien
poimiminen riittäköön!
"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin"...
-- Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut,
rakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt... sallikaa,
sallikaa, minulla on kirjeellinen todistus...
Hän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän
sieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.
-- Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole
aina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on
tuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta
ei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen
kuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut
tilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut,
mutta Te muistutitte itse minulle.
-- Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh,
katsellen paperilappua.
-- Mutta katsokaa tarkemmin.
Aleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr
Ivanitshin kasvot pimenivät.
-- Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi
siepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin.
Lisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.
-- Ei, setä, minä en anna, sanoi Aleksander, ennen kuin tunnustatte
tässä tädin kuullen, että olette ennen maailmassa rakastunut,
niinkuin minä ja kaikki muutkin... Muutoin tämä asiapaperi joutuu
tädin käsiin ainaiseksi soimaukseksi.
-- Tyranni! huusi Piotr Ivanitsh, mitä sinä teet minulle?
-- Ettekö tahdo tunnustaa?
-- No, no olen ollut rakastuneena. Anna tänne.
-- Ei, odottakaa, ettekö myöskin ole raivonnut ja ollut
mustasukkainen?
-- No olen ollut mustasukkainen, raivonnut... sanoi Piotr Ivanitsh
rypistäen kulmakarvojaan.
-- Itkenyt?
-- En ole itkenyt.
-- Se ei ole totta! Minä olen kuullut tädiltäni: tunnustakaa!
-- Kieli ei tahdo kääntyä, Aleksander: ehkä rupean nyt itkemään.
-- Ma tante! tuossa on todistus.
-- Näyttäkää, mitä tämä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna ojentaen
kättään.
-- Olen itkenyt, olen! Anna tänne! huusi epätoivoissaan Piotr
Ivanitsh.
-- Järvellä?
-- Niin järvellä.
-- Ja poimitte keltaisia kukkia?
-- Poimin. Sinä hirviö! Anna tänne!
-- Ei tässä ole vielä kaikki! antakaa kunnia sananne, että heitätte
ikuisesti unohduksen mereen hullutukseni ja ette pistele minua niillä
koskaan silmiin.
-- Kunniasanani kautta lupaan sen.
Aleksander antoi hänelle paperilapun. Piotr Ivanitsh sieppasi sen,
sytytti tulitikun ja sillä poltti hän koko paperin.
-- Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
Ei kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi
Piotr Ivanitsh. -- Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on
mahdotonta...
-- Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: -- Minä ehkä sanon,
mitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: "jumaloittu
enkelini..."
-- Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh
äkäisesti.
-- Punastuu kuin rikoksesta -- ja mistä! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.
-- Siinä lemmessä on niin paljon... typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh
pehmeästi ja liehakoiden. -- Esimerkiksi sinun ja minun välillä
ei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista,
kuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin...
-- Kyllä, minä olen hyvin... tottunut sinuun, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna hajamielisesti.
Piotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.
-- Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.
-- Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa:
"ole vaiti".
-- Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se
on anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna -- hän on
kauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni,
toisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut
tuonlaista muutosta...
Hän huokasi.
-- Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.
-- Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.
-- Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin
olin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. -- Setä sanoo totta,
että tuo hullumainen haaveellisuus...
Piotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander
vaikeni.
-- En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte
kymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin:
muistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka
hyvä Te olitte silloin!
-- Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.
-- Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän
itsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas... Miksi ette
pysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja,
paperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin
aurinko pilvestä -- hetkeksi vaan...
-- Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole... viisas ja...
jalo...
-- Jumala varjelkoon! En! Te olette viisas ja jalo... toisella
tavalla, ette minun käsitykseni mukaan.
-- Mitä tehdä, ma tante? sanoi Aleksander kovalla huokauksella, ajan
henki on sellainen. Minä seuraan aikaa: eihän sovi jäljelle jäädä.
Minä nojaan taas setään ja tuon esille hänen sanansa...
-- Aleksander! huusi Piotr Ivanitsh julmistuneena; mennään hetkeksi
toimitushuoneeseni: minun pitää lausua sinulle sananen.
-- He läksivät toimitushuoneesen.
-- Mikä ihmeen kiihko sinulla on tänään tarttua minun kimppuuni?
sanoi Piotr Ivanitsh. Näethän missä tilassa vaimoni on?
-- Miten niin? kysyi Aleksander säikähtyen.
-- Etkö huomaa mitään? Minä heitän viran, asiat -- ja matkustan hänen
kanssaan Italiaan.
-- Mitä! huudahti Aleksander hämmästyneenä. Tänä vuonna Teistä tulee
salaneuvos...
-- Näetkös: salaneuvoksen rouva on kovin huono. Hän astui kolme
kertaa mietteissään edestakaisin huoneessa.
-- Ei, sanoi hän, virkaedistykseni on päättynyt! Työni on tehty:
sallimus ei käske jatkamaan... jääköön siihen! Hän viittasi kädellään.
-- Puhutaan ennen sinusta, sanoi hän, sinä taidat käydä minun
jälkiäni...
-- Olisi tuo hauskaa, setä! lisäsi Aleksander.
-- Niin! jatkoi Piotr Ivanitsh, vähän yli neljänkymmenen --
kollegineuvos, sinulla on hyvä palkka kruunulta, sivutöillä ansaitset
vielä paljon rahaa, nyt vielä nait rikkaan... Niin, Adujewit tekevät
aina asiansa! Sinä olet syntynyt kokonaan minuun, puuttuu ainoastaan
ristiluiden kipua...
Kyllä minua välistä pistää... sanoi Aleksander koskettaen selkäänsä.
-- Kaikki tämä on kunnioitettavaa, paitsi ristiluiden kipu, jatkoi
Piotr Ivanitsh: -- tunnustan, etten olisi luullut sinusta tulevan
mitään kunnollista, kun tänne tulit. Sinä kokosit aina päähäsi
haudantakaisia kysymyksiä, lensit taivaisiin... kaikki tuo on mennyt
ohitse... ja Jumalan kiitos! Minä sanoisin sinulle: käy sinä kaikkia
jälkiäni, mutta...
-- Mutta mitä, setä?
-- Ilman vaan... minä tahtoisin antaa sinulle muutamia neuvoja...
tulevan vaimosi suhteen...
-- Mitä? Minä olen utelias.
-- Mutta ei! jatkoi Piotr Ivanitsh äänettömyyden perästä,
pelkään, että pahennat. Tee kuin itse parhaaksi näet: kai sinä
arvaan... Puhutaanpa ennen häistäsi. Sanotaan morsiamellasi olevan
kaksisataatuhatta myötäjäisiä -- liekö se totta.
-- On, isä antaa kaksisataa ja äidin puolelta on jäänyt sata.
-- Siis kolmesataa! huudahdi Piotr Ivanitsh melkein peljästyksellä.
-- Isä sanoi vielä tänään, että hän antaa meille kaikki viisisataa
sielua huostaamme ihan paikalla, mutta sillä ehdolla, että maksamme
hänelle kahdeksan tuhatta vuotuisesti. Tulemme asumaan yhdessä.
Piotr Ivanitsh hypähti ylös nojatuolista semmoisella elävyydellä;
jok'ei ollut hänen tapaistaan.
-- Malta, malta sanoi hän: -- sinä olet ihan kuurostuttanut minut:
kuulinko minä oikein? Sano kerta vielä, kuinka paljon?
-- Viisisataa sielua ja kolmesataatuhatta rahaa... toisti Aleksander.
-- Etkö... laske leikkiä?
-- Mitä leikkiä se olisi, setä!
-- Mutta eiköhän omaisuus ole pantattu? kysyi Piotr Ivanitsh,
paikaltaan liikkumatta.
-- Ei.
Kädet ristissä rinnan yli katseli setä veljensä poikaa muutamia
minuutteja kunnioituksella.
-- Virkaedistys sekä onni! puhui hän melkein itsekseen, ihaellen
häntä:
-- Ja mikä onni! yht'äkkiä kaikki, kaikki! Aleksander! lisäsi hän
ylpeästi ja juhlallisesti, sinä olet minun vertani, sinä olet --
Adujew! Olkoon menneeksi, syleile minua.
Ja he syleilivät.
-- Tämä on ensimmäisen kerran, setä! sanoi Aleksander.
-- Ja viimeisen kerran! vastasi Piotr Ivanitsh, tämä on erinomaisen
tapahtuman johdosta. Etkö sinä nytkään tarvitse tuota ilettävää
metallia? Käänny edes kerran puoleeni.
-- Tarvitsen kyllä, setä: nyt on paljon menoja. Jos voitte antaa noin
kymmenen, viisitoistatuhatta...
-- Väkisen kelpaa toki ensimmäisen kerran! huudahti Piotr Ivanitsh.
-- Ja viimeisen kerran, setä: onhan tämä erinomaisen tapahtuman
johdosta! sanoi Aleksander.