VI.

Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi

hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan

huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin

hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat

oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää,

joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät

leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä

keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko

kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä -- kaikki

silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti.

Hattara menee ohitse -- järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat

aivan kuin kullan valamina.

Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet

on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen

lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta

lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut,

antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä

varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä

katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle

hengelle valmistamaan päivällistä.

Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä

alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat

muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta

hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas.

Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.

-- Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. -- Eikö olisi voinut

kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.

Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä

odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään

ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi

tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista

säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli

pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho -- kaikki selittämättömän

pahan-enteisen värin valamana.

Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi

juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen

välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen

aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa

surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään,

puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu

ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti

kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri

hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.

Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat

linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat

auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat

ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin

näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta.

Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne

suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä,

aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta.

Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen

läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata

itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä

puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke

kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti

tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin.

Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä

tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita

lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä

talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja

ja kanoja, levitellen niiden purstoja.

Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja

piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti

vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen

ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret,

pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.

Putosi pari kolme suurta vesipisaraa -- ja äkkiä leimahti salama.

Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan;

ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.

Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti,

majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui

liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika.

Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin,

rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen

pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä -- kukkia.

Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja

läksi pois balkongilta.

"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman

tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".

Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä.

Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee

sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei,

eihän siellä ole tietä".

Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni.

Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa

välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet

työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama

takki ja samat leveät housut.

-- Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti

Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan -- olin joutua epätoivoon.

-- Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä

ystävä -- vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan...

Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni,

että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.

-- Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.

-- Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on

täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani,

näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki... näetkös, he ovat köyhiä

ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi

haka, -- hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui

sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani...

mokomat juuttaat!

Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan... Kyllä ne ovat semmoisia

riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein

vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa,

Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.

Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen

päätään, kun tämä oli lopettanut.

-- Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti

hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla:

en tahtonut mitenkään tointua ilosta.

-- Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en

voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi;

ilosta nousi oikein hiki päähäni.

-- Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin

rakastatte.

-- Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia

käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.

-- Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon!

Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut

palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen

aikaan, ja me kaikki nukkuisimme -- se olisi vasta kaunista. Eilen ja

toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin

mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut

tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä;

tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä

puoliselle: odotetaan kallista vierasta.

-- Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo

aterioinut.

-- Missä Te ennätitte?

-- Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden

ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin

sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä

tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten

totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi

pidättänyt siellä koko päivän.

-- Kuinka jaksaa Maria Karpowna?

-- Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.

-- Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen

jaksaa?

-- Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon

päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina.

Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi,

ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan

pyritään.

-- Mitä Te sanotte?

-- Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu

vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa,

pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa -- siinä on

kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!

-- Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.

-- Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan

minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä

vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut

jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään

Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?

-- Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,

-- Tosiaan!

-- Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin

tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko

asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni;

kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta

ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?

-- Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: -- minä en kadota en

palaista --... en sanankaan.

-- No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton

Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, -- minä näin...

-- Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.

-- Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi

kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. --

Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni

seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle

sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän

oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin

minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän

katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin... katsoin: ei

aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi

minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan

kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan",

sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni

vihloi niin että... Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli

minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit

kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni,

huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin

kuuluvasti: -- "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan

vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä;

herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta

itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin

paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin

Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja

onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää,

mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut?

Tämmöinen ukkonen...

-- Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton

Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu

ihan varmaan.

-- Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä

vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo

niin lokaiseksi tie.

-- Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!

Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä

menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.

-- Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä

luulin...

Äkkiä kuului taaskin.

-- Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi

balkongille.

-- Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello

kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä

säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa

jalkaa nuoralla?

Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja

kovemmin.

-- Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän,

hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä

palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!... Hän tulee ihan

kuin vieraasen taloon, Jumalani!

Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin

kamarissa.

Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.

-- Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin

kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian

tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä

ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä... Mikä epäjärjestys

teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä

Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa

pian...

-- En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.

Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi

pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä

hyökkäsi ovea kohti.

-- Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.

Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari

palvelustyttöä.

-- Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja

säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.

Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.

-- Sashenka! ystäväni!... huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä

ja katseli neuvottomana Aleksanderia.

-- Missä on Sashenka?

-- Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.

-- Sinä?

Äiti katseli häntä tarkasti.

-- Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti

syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.

-- Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana

eikä päästänyt sylistään.

-- Olen terve, äitiseni.

-- Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä

sinun päästin?

Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti

itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.

-- Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän

kyynelten valtaamana: -- silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket

-- kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena.

Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat

sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi?

Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle

ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!...

Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.

"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton

Ivanitsh.

-- Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen?

kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.

-- Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä

tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.

Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni

katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi

kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin

eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi,

miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen

olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti

sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja

pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".

Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä:

se ympäröi hänet aivan kokonaan.

Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen,

kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin

kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena

katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui

hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin

kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.

-- Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi!

Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla

tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.

-- Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä

välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. --

Kai pietarilaiset ovat... sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?

Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.

Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen

hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä

paketin, jossa oli suuri huivi.

Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan,

kaappiin.

-- Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat

talonväestä.

-- Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä

tungeksitte! huusi hän heille.

-- Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.

-- Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.

Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia

korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.

-- Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla

ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin:

rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!

Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla

paikallaan, pöydän ja uunin välissä.

-- Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen

kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli

aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena

Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.

-- Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan,

miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.

Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan,

seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä

ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi

kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan

eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille,

miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat

hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää,

mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja

haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty,

torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen

aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata.

Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä

hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski

lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei

kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.

-- Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi

hän on tullut -- hä?

Evsei oli vaiti.

-- Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva

sinulta kysyy?

-- Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen

hiuksensa ovat joutuneet?

-- Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.

-- Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt,

mitä piti sanoa ja oli vaiti.

-- Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella

katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä

saat kyydin!

-- Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti

Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: -- olen

palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka

Arhipitshilta...

-- Keltä Arhipitshilta?

-- Sikäläiseltä portinvartijalta.

-- Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. -- Älkää viitsikö häntä

kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän -- niin tietäisi

kyllä.

-- Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka

minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas...

-- Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun

tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että

olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että

kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut!

Kyllä minä sinua opetan...

Hän uhkasi Evseitä.

-- Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole

herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki

kuluneetkin.

Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.

-- Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että

pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.

-- Katsos vaan tuota hylkiötä: -- anasti paikalla hyviä

liinavaatteita!

-- Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että

kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra

makasi vielä kun minä kävin leipurissa...

-- Millaista leipää hän söi?

-- Valkoista, hyvää.

-- Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?

-- Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa

suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.

-- Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.

-- Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi

Anna Pavlowna, punastuen vihasta. -- No, etkö sinä arvannut itse

ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet

häntä hoitanut!

-- Rouva, hän ei käskenyt,

-- Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee

eteen -- hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko

unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää!

Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No,

mitä vielä? Puhu...

-- Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti,

menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän

puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa;

kun hän illalla heittää jalastaan -- taas puhdistan. Hyvä rouva,

vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin

hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin

kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.

-- Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan

leppyneenä.

-- Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.

-- Kirjoittiko hän paljon?

-- Kyllä; jokapäivä,

-- Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?

-- Varmaan asiapapereita.

-- Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?

-- Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh,

menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä

kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma

suuttuu sitten..."

-- Mitä hän arveli?

-- Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!

-- Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.

Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi

katsomistaan rouvaan.

-- No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.

-- Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä,

silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman

työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä

työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun

hyvin käy antaa aika ripityksen...

-- Kuinka hän ripittää?

-- "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän... ja silloin sitä tulemalla

tuli... niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.

-- Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. -- Synnyttäköön

ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt

pidättää, niin hän... Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti

hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat

villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä

setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö

voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan

menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs

ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä

ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan

edestään työtä tekemään.

Tätä seurasi äänettömyys.

-- Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.

-- Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: -- Aleksander Feodoritsh alkoi

kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli

laihaksi kuin kynttilä.

-- Mitä hän suri?

-- Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan

usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en

sitä käsittänyt.

-- Mitä hän puhui sitten?

Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja

huulensa liikkuivat.

-- Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut... Anna

Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä

vastausta.

-- No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.

-- No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.

-- Pi... taisi olla pikiin... tynyt... sai hän viimein sanotuksi.

Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena

Evseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.

-- Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.

-- Piki... pikiintynyt... aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei

päättäväisellä äänellä.

-- Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai

mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.

-- Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.