V.

Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän

kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi,

melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille

sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä.

He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin

järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät

siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota

rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta

sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen

mutaan.

Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin

saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve.

Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.

-- Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa

mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan,

vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen... en, minä en

mene.

-- Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti

Kostjakow.

-- Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin

mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.

-- Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä

rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa.

Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää

heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa

pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau:

maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla

voi ostaa jo varsan.

-- Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti

Aleksander.

-- Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan,

niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä,

menen minä sinne -- ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden

ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja

ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan

tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri;

alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta... mieli ei tee sieltä

lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa

miehestä! -- Eivät tiedä missä illan viettää!

Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin,

jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset

hansikkaat käteensä.

-- Hansikkaat viisi ruplaa -- siis yhteiseen kaksikymmentä? laski

Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.

-- Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä

pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!

Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti.

Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin,

iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa.

Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli

jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.

Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan

siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen

tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja

toimistaan.

Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi

pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä

ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna

suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka

tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.

Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri

vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia

säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat

muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä,

pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi,

miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta,

uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten

tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän

rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen

tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja

huomaamatta vaikenivat...

Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut

äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah!

ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei

aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona,

virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät

ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden

soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä

kiinni, -- ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt

koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä,

jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet

lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta

kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.

Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi

naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli

kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi

sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla

kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien

taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan

edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.

"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti

tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä

heitä!

Taiteilija nosti jousta -- ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni.

Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen.

Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä

kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne

herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia.

Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista

huminaa, kansan rukousta...

Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet

muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi

menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.

-- Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen

Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa

itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut

yksikään kulmakarva.

Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein

enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.

"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo

minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani,

menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"

Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta

täti pidätti häntä kädestä.

-- Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.

-- En.

-- Minkätähden?

-- Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.

-- Ja Te voitte minulta tätä kieltää?

-- Teiltä vielä enemmän kuin muilta. -- Mistä syystä?

-- Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.

-- Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos

kiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut

hitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.

Hän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander

voinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin,

Piotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.

-- Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan

ylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan

kamiinin viereen.

-- Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.

-- Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa

minä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette

tullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.

-- Ei se ole ylenkatsetta.

-- Mitä se on?

-- Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. -- Hyvästi, ma tante.

-- Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on,

Aleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette

välinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa

seurassa, joka on Teille sopimaton?

-- Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä

tavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa...

-- Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne

semmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?

Aleksander nyökäytti päätään.

-- Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja

olette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne,

tiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole

enään ketään?

-- Ei!...

-- Ettekö usko kenellekään?

-- En.

-- Ettekö koskaan muistele äitiänne... hänen hyväilyjään?... eikö

Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin

rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla

tahi enemmänkin, ystävän?

-- Hyvästi ma tante! sanoi hän.

-- Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää,

vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.

Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi

Lisaveta Aleksandrownaan.

-- En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.

Mitä Te teette minulle?

-- Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa

minulle kaikki...

-- Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille

kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.

-- Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle

välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?... Miksi? Tietäkää,

että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä

olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää

vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta.

Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin

sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla

sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit --

kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae

mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin

ja pääsisi sen perille -- niin huomaa, että se on ainoastaan

narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt.

Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan

minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni

kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä

tahansa tässä unessa -- minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä

en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani -- minä olen

rauhallinen... minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla

olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta...

-- Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin

kylmä kaikelle...

-- Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta

ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää,

maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta;

mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään

vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan,

luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö

ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun,

sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä... Minä olin

jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja

työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena,

terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä

olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa

unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä,

silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä -- ja sitten, vuoden

tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin

koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan

nyt...

Hän teki epätoivon liikkeen.

-- Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte

yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette

vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa

sille valtaa...

-- Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan

enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa

silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta

syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen

uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni;

olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa,

mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä

halveksinut, -- mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan

ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene

ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että

hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa;

hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle

tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot,

surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja

mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni

ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä

olen ylpeä -- vaikka olen voimaton... Ah, miksi Te kutsuitte minua?

Hyvästi, antakaa minun mennä.

-- Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin

herättänyt Teissä katkeran tunteen -- minä?...

-- Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma

tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus -- kaikki

tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin

itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella... mutta mitä varten?

-- Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja

jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne,

niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin

tämmöinen... kyllä Teille muutkin arvon antavat.

-- Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan

tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä

merkityksessä -- nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen

onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen,

että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä

nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään

tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja

mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole

mitään tappioita itkettävänä?...

-- Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin

olette, se tulee Teitä vainoamaan...

-- Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään

ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että

kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin

taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on

kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä... se on niin hassua...

Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.

-- Kun naitte... tulette rakastamaan... sanoi hän epäröivästi.

-- Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni

naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua?

Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin

nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että

pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja

kokemus ovat minua opettaneet...

-- Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta

Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä

kuuntelematta... niin olisitte onnellinen avioliitossa...

-- Kyllä, siellä maalla; mutta nyt... Ei, ma tante, avioliitto ei

ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin

rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä

että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin

viekastelevat... esimerkiksi Te ja setä...

-- Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.

-- Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte

muinoin uneksinut?

-- En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut... vaan olen toisella

tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin -- eikö se ole

samantekevää?... vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: -- Tekin

tulisitte...

-- Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin

sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi

se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan

onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun

elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut

elämään...

Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli,

millä keinolla saisi häntä jäämään.

-- Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,

-- Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut

venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja,

kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat

pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa,

sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin

niitä -- itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta

minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin

menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.

-- Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on

lähetetty oma raskas ristimme.

-- Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. -- Hyvää

päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?

Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa

jalkojaan.

-- Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä

puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa...

-- Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan

suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. -- Oh sitä kipua! Onpa tämä

vasta rangaistus!

Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse

tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.

-- Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.

-- Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan

risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!...

-- Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan

täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut

enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat

pelaat korttia.

-- Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja

kuluttamaan aikaa?

-- Olet saanut rangaistuksesi.

-- Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä

ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen

kunniamerkkinä... ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä

toimit, Aleksander?

-- Samaa mitä ennenkin.

Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan

ihmeellistä!

-- Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä

on tullut semmoinen... sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen

opettanut!

-- Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi

Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta

sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse

syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää

hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä

en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen

siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja

tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi

Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta... Te herätitte minussa

taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa

niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen,

jonkinlaiseen sekasotkuun.

-- Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. -- Sekasotku! --

Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.

-- Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä

ilkeimmässä paljaudessaan -- ja missä ijässä? Silloin kuin minun

olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.

-- Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se

on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa.

Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun

varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut

sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi

ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.

-- Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen.

Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan

harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole

onnellinen...

-- Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä

suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat,

leikkikalut, valhe -- kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat,

mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun

mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?

-- Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin

yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin,

uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä...

Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen,

turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman

sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei

pääse luontokappaletta edemmäs...

-- Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja

runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit

minut tuolla... Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista

kiinnittää itseesi?

-- Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.

-- Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.

-- Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja

sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus...

Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.

-- Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi... että... sinä...

tuota noin... voi, voi ristiluitani!

-- Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle

pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki -- jonka toiminta, päämäärä

-- yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi

turmeltua.

-- Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi

Piotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.

-- Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden,

valheen, petoksen, kylmenemisen teorian... mitä varten? Minä tiesin

tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä

jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista

professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan

jäntereitä ja hermoja...

-- Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon...

mikä hänen nimensä onkaan?... Dashinka vai mikä?

-- Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin

huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin

odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta

Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle,

että se on yleinen järjestys -- niin minä jo kahdenkymmenen viiden

vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin

sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin

tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi

ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle,

ettei ystävyyttä ole olemassa.

-- Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä.

Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen

joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.

-- Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä

samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun

pelänneen... kutka ne olivatkaan?... joista toinen jäi panttiin,

siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä... Mitä jos kaikki sillä

tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!

-- Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: -- luotin niiden

ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.

-- Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti

Piotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.

-- Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että

Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te

minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä:

minä olen heitä tarkastellut -- enkä pidä heistä enää!

-- Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä

arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin.

Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa...

-- Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Olen niihin... tottunut.

-- Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.

-- Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: -- mutta hän

oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla

kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.

-- Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,

-- Te osoititte minulle, että olen huonompi muita -- minä rupesin

itseänikin halveksimaan.

-- Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut

näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan

vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä

itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet

ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän

oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin

itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.

-- Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti

kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.

-- Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta,

säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni

löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten

minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta

raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli

vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin...

-- Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr

Ivanitsh.

-- Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman

itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden,

kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin

tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja

olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette,

että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?...

-- No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa?

Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä

olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät

ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat

niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?...

Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä

jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä,

ristiluiden kipuun asti... keltaisia kukkia ei ole olemassa, on

ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä

minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet

sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt

ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia

ja runoja, luulottelit elämän olevan -- suuren virheen, että sinä

muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla

päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi

sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi

siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru

sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne:

olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut

petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä,

joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen

tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät

välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua;

käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun

ja rahaa... Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida;

edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä

seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei

mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella

itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole

semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?

-- En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon

tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa,

etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole

toisiamme ymmärtäneet -- siinä on koko onnettomuus! Se joka voi

miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle -- ei

miellytä minua...

-- Miellyttää toista, kolmatta!... et puhu johdonmukaisesti

ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen

opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan... Katso ympärillesi.:

tarkasta ihmisjoukkoa, -- tahi -- tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut

-- ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään

pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja

toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi

ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä

olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut -- sitä en minä ole

kaikkea keksinyt.

-- Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Aika.

-- Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt?

kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?

-- Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea?

Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua

eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?

-- Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä,

pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.

-- Niin.

-- Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää

rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa

kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä

kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta?

Onko tämä kaikki totta?

-- Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, -- muinaisina

aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut

yleiseksi totuudeksi.

-- Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja

mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi

vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?

-- Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr

Ivanitsh.

-- Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on

kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä... esimerkiksi vaimon

suhteen?...

-- Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt...

voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.

-- Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään

vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

-- On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään;

kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena

tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.

-- Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander,

-- mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki,

katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne

kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää...

Mistä se tulee?

-- Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole

tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki

marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän

yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle.

Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan

mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on

paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia

kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin?

Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni?

Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit

minun johtooni, pyysit neuvoja... puhuit ylenluonnollisella kielellä

nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä...

aikakauden käytännöllisestä suunnasta -- no, siinä on sinulle

yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä

pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani

yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita,

sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut,

ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse

tuomita... Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä -- milloin ulvot

tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin

kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä

elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten

reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten

sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista,

joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi...

piru ties' mitä kaikkea vielä!...

-- Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta

Aleksandrowna, -- ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?

-- Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin:

-- tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen

suru... Oi!

-- Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?

Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?

-- Mitäkö tehdä? Niin... matkusta maalle!

-- Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,

Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?

-- Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr

Ivanitshiin.

-- Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän

haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa;

missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa...

Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä...

-- Oi.

Hän alkoi pidellä selkäänsä.

Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan

jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset

ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat

kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.

-- Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea,

puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne!

Häpäisit vaan Adujewin suvun.

-- Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, --

sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.

-- Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään

toimeen!

-- Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.

-- Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta...

-- Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa

matkalle?

-- En, kiitos: omat riittävät,

-- Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut

raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.

-- Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander,

että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa

ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni:

aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.

-- Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, --

lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä...

-- Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.

-- ... niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on

täti ja ystävä.

-- No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia,

rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.

Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan

jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei

niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh

ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä,

puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta

Aleksandrowna rupesi itkemään.

-- Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut!

sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, -- tuntuu kuin

ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.

-- Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.

-- Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset;

niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle

tekee?

Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä,

niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut

itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.

-- Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti

sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.

Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois

Aleksander Feodoritshia ja Evseitä.

Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä

surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.

Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen

ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni

ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden,

pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan

ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän

kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien

sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut

kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa,

mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen

menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän

vuoden vanhana; mutta olipa aika..."

"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä

rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".

"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät,

kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin

ja sieluni heräisi valveille".

Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella

pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen

perälle.