IV.

-- Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä

kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan

jostain kotia.

-- Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää

milloinkaan, vastasi tämä.

-- Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?

-- En tiedä.

-- Onko hän terve?

-- On.

-- Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen

kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen,

ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.

-- Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo

aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten

kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä

häntä vaivaa.

-- Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.

-- Ei Aleksander tule.

-- Koetellaan.

Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.

-- No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- On. Hän käski sanomaan terveisiä.

-- Mitä hän tekee?

-- Hän loikoo sohvalla.

-- Kuinka, tähän aikaan jo?

-- Nukkuuko hän?

-- Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät

olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh

-- Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole

niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.

-- Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä

mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä

mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan

viimeisen kerran.

Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän

tullessa nousi hän istualleen.

-- Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- En juuri... vastasi Aleksander haukotellen.

-- Mitä sinä toimit?

-- En mitään.

-- Ja sinä voit olla työttä?

-- Voin.

-- Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.

-- Niin lähtee.

-- Kuka tulee hänen sijalleen?

-- Sanotaan Itshenko.

-- Entäs mitä sinä ajattelet?

-- Minä? En mitään.

-- Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?

-- Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en

kelpaa.

-- Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun

pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.

-- Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.

-- Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?

-- Niin onkin.

-- Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.

-- Yhdentekevä: menkööt vaan!

-- Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa

sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja

kumartaa hänelle.

-- Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.

-- Onko tämä itserakkautta?

-- Ei minulla sitä olekaan.

-- Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?

-- Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.

-- Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa

toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät

mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä

kolmenkymmenenkään vanha...

Aleksander pudisti olkapäitään.

Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän

kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan

hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin

tahtoaan.

-- Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi

hän.

-- Ei minua haluta, setä.

-- Sinusta alkavat puhua, että sinä olet... vähäisen hassahtanut...

rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien

rahjuksien kanssa... Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.

-- Puhukoot mitä tahtovat.

-- Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki

pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä

seuroissa tahi olla käymättä-.-- asia ei ole siinä. Vaan muista,

että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla.

Ajatteletko edes joskus sitä?

-- Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.

-- Miten niin?

-- Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla

siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.

-- Tämä on laiskuutta.

-- Ehkä.

-- Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia

jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?

-- Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta.

Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas

työskentelemään enemmän -- se olisi ylellisen elämän ja

vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin

puuhailemaan?

-- Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että

pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan

tähden kolmas kunnian tähden... Mikä poikkeus sinä olet?

-- Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä

ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.

-- Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et

muuta tarvitsisikaan?

-- En tarvitsekaan muuta.

-- Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs

taide... alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla

Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on

korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön... Oletko jo

unhoittanut... korkeammat pyrinnöt?

-- Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander

rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!

Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?

Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös -- muistattehan? Mitä siitä tuli?

-- Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi,

sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen

vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja,

niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia

tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät

kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku

paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään... En minä sinusta

puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan

pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä

tahdoit tuossa paikassa -- kun ei onnistunut -- kävi nenä pitkäksi.

-- Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin

olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos

se on alempana minun kykyäni -- ja mitä minulta puuttuu? Jos minä

teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla -- niin minä täytän silloin

velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan:

minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan

itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta,

mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein

vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia

alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en

välitä korkeammasta kutsumuksesta -- kuuletteko, minä en välitä!

-- Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia

havaintoja.

-- Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua

siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy

kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu,

minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja -- ja se

on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne

rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa,

kunniaa ja kutsumusta -- kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä

kieltäydyn kaikesta...

-- Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja

välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu

kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden

kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität,

sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.

-- Mitä se tekee? sanoi Aleksander.

-- Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?

-- Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei

hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.

-- Onko tämä elämää?

-- Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää:

luultavasti minä olenkin oikeassa.

-- Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä

kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi

ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.

Aleksander ei virkkanut mitään.

Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut.

Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut

ennenaikaisia ryppyjä.

Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän

pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen

paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi

kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma,

että ämmä tulisi tänne.

-- Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut,

sanoi hän.

-- Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa,

ajatteli setä -- antaapas olla, minä koetan...

-- Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin.

Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä

syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä

välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä.

Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun

ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein

paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu,

sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu,

tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden

yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko

sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta?

Rakkaus on -- ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen

liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi... Minä olen sisällisesti

vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen...

Aleksander rupesi nauramaan.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin?

Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.

-- Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?

-- Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin

erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä

kanssani, ikäänkuin minkä kanssa -- se on loukkaavaa! En suinkaan

minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni

koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin

minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta

minäpä vaan katselin hymyillen sitä.

En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää

hänet vaimoni luo.

-- Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään

kohdata sinua.

-- En voi, setä.

-- Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?

-- Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden

anteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin

sitten minä tulen.

-- Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja

läksi kotia.

Hän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa

tehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut

ja pesee nyt kätensä puhtaiksi.

Paettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin.

Hän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:

Lähtään sinne, miss' ilo huokuu

Ja hupaisuudet pauhoaa,

Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu

Ja peliriemuun katoaa.

Hetki-onni pettäväinen

Mun halpoihin vei unelmiin,

Ja viinin kanssa sallimuksen

Mä yhdistelen sovuksiin.

Sydämmein huolet rauhoitan,

Aatosten siivet leikkoan

Ja taivaan valoa en salli silmillein.

Ilmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät

tutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. "Pois suru".

huudahtivat he riemuiten, "pois huolet! Menetetään, turmellaan,

tuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!" Lasit ja pullot helisten

putosivat laattialle.

Muutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä

hänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa,

päivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka

päivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken

tämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut

hänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja

sielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät

kestäneet näitä huvituksia.

Hän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan

kamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa

kanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen

kehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan

synkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei

ollut aikaa siihen.

Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei

ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu

ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas

valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen

kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla

räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan

ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti -- onni... Mutta

nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle

tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho...

Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään,

huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt

ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu

haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus.

Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt

oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki

oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!

Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta

paljon oli, jota hän ei tahtonut!

Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan

näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana

kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:

"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta -- ei

ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin

pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä,

kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten?

Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut

ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin

itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"

"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän

on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti

hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa -- sitä

se ei koskaan muistuttanut -- vaan välttämättömästi petturi --

Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien

keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen

ja häpeän punalla... kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"...

Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.

"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei

ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"

Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa;

nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa,

kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun

tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen -- se pettää,

saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja.

Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät

riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli:

"malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen

perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä.

Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos

syyn arvaatte -- itkette. Kun yhdytte taas -- sitte on vielä pahempi.

Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne

vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne;

tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki

nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon

kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne...

heitä luu, mitä koirasi tekevät!"

Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan

pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista,

mitä mieli ei ollenkaan tee -- jotain jonnin joutavaa; mutta jos

viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa,

alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään

koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan

luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä,

seisomaan takajaloilla ja sitten -- on loppu!

Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä.

Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on

välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy

antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on

määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa

oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe

ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä

tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin...

Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo,

jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen

taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa

ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan

surkuteltavat edut -- rahat, mukavuus ja arvonimet... Olkoot Jumalan

nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä

kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.

Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään

ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten

vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä

puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä

piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi

tutkia mielessään tuttavuuksiaan -- siitä hän suri vielä enemmän.

Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä

esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen

elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei

kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas... mutta mitä niistä?

Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat

selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin... mutta mikä minä oikeastaan

olen?"

Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla

esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia

perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas

häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä

hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää

ylemmäs... mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää.

Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa?

kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi

kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi

-- mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.

Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, -- kiukun, kateuden,

pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia

kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan

karannut yksinäisydestä pois.

"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä

nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa;

siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä.

Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet

ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo -- kaikki olisivat

pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan

ahtaitten rajojen sisällä -- ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi.

Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti.

Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin

tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se

leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä

elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia

kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni

läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta

yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni

mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa... Mutta rakkaus?

Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia

rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani

mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea

mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin

voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja

tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin

silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä

nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä,

ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin

jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne

ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin

maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni

-- ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain

tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa

itseensä eikä muihin -- rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni...

Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän

vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut... Ja

nyt!..."

Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa

sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja

katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa

oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.

Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja

jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta,

etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan

että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin,

niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista

tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta,

sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen

kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin

mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui

hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko

he... tosiaan tyhjiä... väärässä...ja minä?"

Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja

hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.

Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön

läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat

ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin

haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen.

Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli

laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti

sivistynyttä maailmaa.

"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella

on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee..."

Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten

ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa

kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa,

jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen

puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin

Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.

Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu

hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu

nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla

pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän

ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa

sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän

ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan

sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien

suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä

erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa

kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki

myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia

tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi",

sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi

Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän

kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli

sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja

kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä -- kalasta, laivankulusta;

kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja

sisääntuloista... ei mistään henkisistä asioista.

Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen

alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa

oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla

kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen

sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui

ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen

syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä,

keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin

naapuripitäjään -- pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon

tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja

elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä -- hän oli toisinaan

pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander

antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli

suuremmaksi osaksi.

Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä

haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt

ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet

kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.

Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa

puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen

tilaan. Vielä muutama kuukausi niin -- hyvästi! Mutta kas mitä

tapahtuikaan.

Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow

oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle

onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja

koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän

poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää

silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea,

sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli

toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.

-- Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi

äkkiä Kostjakow.

Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.

-- Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.

-- Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai!

Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!

Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman

perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa

ja sitten siimaa.

-- Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla... mitä Te teette? huusi

Kostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. -- Herranen aika, miten

raskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas

noin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs;

vetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin...

Vedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä,

välkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle

ja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.

-- Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden

yli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin

veden päällä pyörivää haukea. -- No, rantaan, rantaan: tuonne,

edemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan,

kuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!

"Voi!" toisti joku takana.

Aleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus,

käsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän

varjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan

kumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin

liikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.

Adujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. -- Hän päästi

kädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa

ja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui

yhdessä silmänräpäyksessä.

-- Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu

ja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta

ilman koukkua ja haukea.

Kokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle

siiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi

sitten.

-- En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua

kutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.

Sillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui

siitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi

Adujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois

ja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.

"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos

Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään.

Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"

-- Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen

onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö

voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona

sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte

pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin,

vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne

lautaseltakin.

-- Syökö kala? kysyi vanhus.

-- Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa

ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen

sijaan kummittelee meren pohjassa -- siimalla tupsahti: kymmenen

naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle

pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi

irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse

hampaisiin ja me nukuimme... vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä

sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea

kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä

silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi

kalamieheksi!

Tyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan

toisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli

toisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi

nopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa

ajatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.

"Mitä hän meni pakoon!" ajatteli hän. "Kummallista, luulisi etten ole

senlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä..."

Hän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja

katsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa.

Hän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus

kumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä,

silmäykselläkään.

"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!" ajatteli tyttö,

katsellen salavihkaa, huomaako Adujew.

Vaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan

kauniimman aseman.

"Semmoinen, hän ei katsokaan!" ajatteli tyttö. -- Mikä hävyttömyys!

Seuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin

kalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli

sarvipääksi.

Kahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin

alussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta

nähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena

päivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.

-- Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni

kädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta

kertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi

onkea, eikä niin -- mitään.

-- Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään

seisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala... tulisi

kuullessaan soiton.

Kostjakow katsoi äkäisesti häneen.

-- Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!

Talonpoika läksi pois.

-- Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin

onkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin

pirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.

Herra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!

Kolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin

tuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen

ja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän,

eikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.

Katsellen kieroon heihin vastasi Adujew tuskin ukon tervehdykseen,

mutta näytti kuitenkin siltä, kuin hän olisi odottanut tätä tuloa.

Tavallisesti kävi hän kalastamassa hyvin huolettomasti puettuna;

mutta nyt hänellä oli uusi palttoo yllä, kaulaan oli keikarimaisesti

sidottu vaaleansininen huivi, hiukset olivat järjestetyt, taisivatpa

olla hieman käherretytkin ja oli hän idyllisen kalastajan näköinen.

Odotettuaan niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, meni hän pois ja

istui puun alle!

"Cela passe toute permission!" ajatteli Antigone, punastuen vihasta.

-- Suokaa anteeksi, sanoi Oedipos Adujewille; -- me taisimme häiritä

Teitä?...

-- Ette! vastasi Adujew. -- Minä olen väsynyt.

-- Syökö kala? kysyi ukko Kostjakowilta.

-- Mitä vielä, kun yhtämittaa rupattavat, vastasi tämä vihaisesti. --

Äsken kulki tästä ohitse eräs hiisi, rupatti siinä -- ja sen jälkeen

ei ole nykäissytkään edes. Te varmaankin asutte lähellä tätä paikkaa?

kysyi hän Oedipolta.

-- Tuolla on meidän huvilamme, jossa on balkonki, oli vastaus.

-- Maksatteko kalliin vuokran?

-- Viisisataa ruplaa kesältä.

-- Huvila näyttää olevan hyvin käytännöllinen, pihalla on paljon

rakennuksia. Kolmekymmentä tuhatta taisi tulla isännälle maksamaan.

-- Tuli niille paikoille.

-- Vai niin. Entäs onko tämä Teidän tyttärenne?

-- On.

-- Vai niin. Sievä neiti! Oletteko kävelyllä?

-- Olemme. Kun asuu maalla, niin pitää kävellä.

-- Tietysti, tietysti, kuinkas muuten: ilma on hyvä; ei niinkuin

viime viikolla; ai, ai sitä ilmaa! Älä saata Herra semmoista! Kyllä

syys-oraat saivat kyytinsä.

-- Kun Jumala auttaa, niin parantuu vielä kaikki.

-- Jumala auttakoon!

-- Teidän ei siis nykyjään onnistu kalastaminen.

-- Minä en ole mitään saanut, vaan hän on tuossa, olkaa hyvä ja

katsokaa.

Hän osoitti ahventa.

-- Ilmoitan Teille, jatkoi hän, se on ilmeellistä, kuinka onnellinen

hän on! Ikävä vaan, ettei hän ajattele sitä, sillä hänen onnellaan

emme milloinkaan menisi tyhjin käsin pois. Päästää senlaisen hauen!

Hän huokasi.

Antigone alkoi innokkaammin kuunnella, mutta Kostjakow vaikeni vaan.

Ukon ilmaantuminen tytön kanssa alkoi toistua useammin ja useammin.

Adujewkin kunnioitti heitä huomiollaan. Välistä puhui hänkin pari

sanaa ukon kanssa, mutta tyttärelle ei virkkanut mitään, Ensin

tyttöä harmitti, sitten hän loukkaantui ja lopuksi rupesi häntä

surettamaan. Mutta jos Adujew olisi puhellut hänen kanssaan, tahi

kiinnittänyt vaikka tavallisen huomion häneen -- niin hän olisi

Adujewin unhottanut, mutta nyt oli vallan toista. Ihmissydän taitaa

elääkin ainoastaan vastustuksista; jos niitä ei olisi olemassa, niin

ei tietäisi sydäntä rinnassa olevankaan.

Antigon oli ajatellut jonkinlaista hirmuista kostosuunnitelmaa, mutta

jätti sen vähitellen sillensä.

Kerran kun ukko tyttärineen lähestyi meidän ystäviämme, niin

Aleksander pani vähän ajan päästä onkensa pensaasen, ja istui

tavallisuuden mukaan itse vanhalle paikalleen ja katseli

koneentapaisesti väliin isää, väliin tytärtä.

He seisoivat siinä sivuttain häneen päin. Isässä ei hän huomannut

mitään erinomaista. Valkonen mekko, nankkiset housut ja matala,

leveälierinen hattu, joka oli alustettu vihreällä nukkakankaalla.

Mutta sen sijaan tytär! Miten viehättävästi hän nojasi ukon

käsivarteen! Tuuli aika ajottain puhalteli kutrin hänen kasvoiltaan,

aivankuin kiusalla, näyttääkseen Aleksanderille kauniin syrjäkuvan ja

valkoisen kaulan, milloin taas nosti silkkistä mantiljaa ja näytti

solakan vyötäisen, milloin puhalteli hameen liepeitä ja osoitti pikku

jalkaa. Tyttö katseli miettiväisenä vettä.

Aleksander ei voinut pitkään aikaan irroittaa hänestä katsettaan

ja tunsi kylmän väristyksen kulkevan ruumiissaan. Hän kääntyi pois

viekoituksesta ja alkoi vitsalla räpsiä kukan päitä.

"Oh! nyt tiedän mitä se on!" ajatteli hän, "kun antaa vaan vallan,

niin kyllä sitten pääsee menoon! Sitten on rakkaus jo valmis:

hullutusta vaan! Setä on oikeassa. Mutta eläimen tunne ei saa minua

houkutelluksi -- ei, siihen saakka minä en alennu."

-- Saanko minä onkia? kysyi tyttö arasti Kostjakowilta.

-- Saatte kyllä, neitiseni! Miksi ette saisi? vastasi tämä, antaen

hänelle Adujewin ongen.

-- Kas niin, siinä on Teille toveri! sanoi isä Kostjakowille. Jättäen

tyttärensä, läksi hän astumaan pitkin rantaa.

-- Katso vaan Liisa, että ongit kaloja illalliseksi, lisäsi hän.

Muutaman hetken kesti äänettömyys.

-- Miksi Teidän toverinne on niin synkkämielinen? kysyi Liisa hiljaan

Kostjakowilta.

-- Kolmas kerta ovat jo virassa menneet edelle, neiti hyvä.

-- Mitä? kysyi hän kehottaen hieman kulmiaan.

-- Kolmas kerta kun eivät anna paikkaa. Tyttö pudisti päätään.

"Ei: ei voi olla mahdollista!" ajatteli hän, "ei se ole sitä!"

-- Te ette usko minua, neitiseni? Kutsukaa minua sarvipääksi, ellei

se ole totta. Muistatteko kuinka hän päästi hauenkin, kaikki se on

siitä syystä.

"Ei se siitä syystä, ei ole", ajatteli hän vakuutuksella -- "minä

tiedän mistä syystä hän päästi sen."

-- Ah, ah! huudahti tyttö yht'äkkiä. Katsokaa, se liikkuu, liikkuu.

Hän vetäsi sen ylös, mutta ei saanut mitään.

-- Se pääsi irti! sanoi Kostjakow, katsellen koukkua. Näettekö vaan

mitenkä se on repinyt madon: se oli varmaan iso ahven. Neiti, Te ette

osaa: antanut sen purra kunnollisesti.

-- Täytyykö tässäkin osata?

-- Niinkuin kaikessa muussakin, sanoi Aleksander koneentapaisesti.

Tyttö punastui ja kääntyi nopeasti, pudottaen vuorostaan ongen

veteen. Mutta Aleksander katsoi jo toisaanne päin.

-- Kuinka osaamisen saavuttaa? sanoi hän ja pieni levottomuus

ilmaantui äänessään.

-- Pitää useimmin harjoitella, vastasi Aleksander.

"Vai niin!" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: "se on:

minun pitää käydä useimmin täällä -- ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan

käydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän

kunnottomuuksistanne"...

Koketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta

tämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.

"Hän luulee Jumala ties, mitä!" puhui Aleksander itsekseen: "alkaa

kiekailla ja liehakoida... se on niin hullua!"

Siitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä.

Välistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan

käsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä

Aleksanderin läsnä olosta.

Hän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin

hän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa

ääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa

Adujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan

huomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti -- eikä virkkanut

sanaakaan.

Huomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti

hän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen

kanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli

vähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt

avomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai

entisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin

hän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja

puheissaan ylimalkaankin.

Kerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä.

Aleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän

juo iltaisin teetä.

"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden... lähenemään... en tahdo!"

ajatteli hän.

-- Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi

Kostjakow.

-- Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.

-- Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä,

menes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas

vielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.

Tuotiin rommia.

Vanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi.

Kuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella

Aleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka

viekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin

Aleksander lopetti puheen siitä.

Tämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin

tunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka

olivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja

miettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen

katseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas

maahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: "Te ette

ole onnellinen, varmaan on Teidät petetty... Oi, kuinka minä voisin

tehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten

rakastaisin Teitä... Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin...

minä" j.n.e.

Niin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka

uskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään

huomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän

tahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka

vastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa

ettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin,

ettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä,

että se niiden välinen ystävyys -- ei ole muuta kuin alku tahi

loppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa

Adujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen

ystävyys on olemassa.

Kerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa

suunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli

Child-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään,

huokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.

-- Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi

hän. -- Byron on niin suuri runoilija -- eikä miellytä Teitä!

-- Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan

kuitenkin, vastasi tämä.

-- Minkätähden Te pudistitte päätänne?

-- Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut

Teidän käsiinne.

-- Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.

-- Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.

-- Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän

pani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä

syystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi -- ja alkoi puhua

hiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla,

milloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni

vähitellen hänen äänensäkin.

-- Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia

ranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan

kielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön

ja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu:

kaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi

senvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä... kenties

hän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä

vaikenisivat kaiken ikänsä...

Tässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi

tahtonut antaa sanoillensa painon.

-- Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties

elämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on

vähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki

pilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee

leikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen

kuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku

hattaroita... sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta

Te tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte

katsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi... Jättäkää, älkää

lukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen,

eläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia

elämästä älkääkä ihmisestä... muutoin...

-- Niin, mitä sitten?

-- Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.

-- Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?

-- Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.

Aleksander näytti rauhattomalta, puhuttuaan noin varomattomasti.

-- Ei, vielä yksi sana, alkoi Liisa, runoilijan täytyy herättää

myötätuntoisuutta itseensä: Byron on suuri runoilija, miksi tahdotte,

etten minä tuntisi myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Olenko minä

sitten niin typerä, mitätön etten käsittäisi?...

Liisa pahastui.

-- En minä tarkoittanut ollenkaan sitä: tuntekaa myötätuntoisuutta

semmoiselle, joka on naiselliselle sydämmelle ominaista: hakekaa

senlaista, joka on sille sopivata, muutoin voi tapahtua hirmuinen

epäsopu... sekä päässä että sydämmessä. Tässä hän pudisti päätään

viittaamalla, että hän on itse -- tämmöisen epäsovun uhri.

-- Toinen näyttää Teille, sanoi hän, kukkaisen ja pakoittaa

nauttimaan sen lemua ja kauneutta, mutta toinen taas näyttää

myrkyllisen nesteen siitä... silloin Teiltä katoaa sekä kauneus että

hyvä tuoksu... Näiden ihmisten välillä ja myötätuntoisuudella niitä

kohtaan on eroitus. Älkää etsikö myrkkyä, älkää ottako selkoa juurta

jaksain siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä ympärillämme on: älkää

etsikö tarpeetonta kokemusta: ei se vie onnen tielle.

Hän vaikeni. Tyttö kuunteli luottavaisesti ja mietteissään.

-- Puhukaa, puhukaa... sanoi hän lapsellisella nöyryydellä, -- minä

olen valmis kuuntelemaan Teitä pitkät päivät, tottelemaan Teitä

kaikessa...

-- Minuako? sanoi Aleksander kylmästi. Herra varjelkoon! Mikä oikeus

minulla on hallita tahtoanne?... Suokaa anteeksi, että rohkenin

tehdä muistutuksen. Lukekaa mitä vaan tahdotte... Child-Herold -- on

erittäin hyvä kirja, Byron -- on suuri runoilija.

-- Ei, älkää teeskennelkö, älkää puhuko sillä tavalla. Sanokaa mitä

minun pitäisi lukea?

Pedantien arvokkaisuudella esitti hän Liisalle muutamia

historiallisia kirjoja, matkakertomuksia, mutta tähän Liisa vastasi,

että hän oli jo kasvatuslaitoksessa semmoisiin kyllästynyt.

Sitten osoitti Aleksander hänelle Valter Scottia, Koperin,

muutamia ranskalaisia ja englantilaisia mies-ja naiskirjailijoita,

venäläisistä ainoastaan pari kolme, koettaen täten aivankuin

sattumalta tuoda esille kirjailijamakunsa ja tajuamisensa. Sen

jälkeen ei niiden välillä ollut enää täänkaltaista keskustelua.

Aleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, -- Mitä minä naisista!

sanoi hän: -- rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut...

-- Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä.

Muistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä

tyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain

aivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.

Aleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset

unelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä

edessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä

alkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää

kutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan.

"Jälleen! jälleen kaikki entinen!" puhui Aleksander, "mutta minä olen

luja!" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.

Kärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa.

Kostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin

kanssa, -- ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen,

etteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin

Liisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti

ystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että

ilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Aleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala

tiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt

koko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he

menivät.

Virstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat

he Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät,

mutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi,

Kostjakow alkoi taas lörpötellä.

-- Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan:

samovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme

toisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta

Aleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona...

tahi oikeammin on pitkällään.

Liisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Niin, -- entäs sitten? -- Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,

-- Niin taitaa olla jo viikko.

-- Minkätähden ette ole käynyt?

-- Ilman vaan, ei haluttanut.

-- Ei haluttanut! sanoi Liisa hämmästyen.

-- Niin entäs sitten?

Liisa oli ääneti, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut "voiko

se tulla kysymykseen, ettei haluta?"

-- Minä tahdoin lähettää isän kaupunkiin Teidän luoksenne, sanoi hän,

mutta en tiennyt missä asutte.

-- Kaupunkiin minun luokseni? Mitä varten?

-- Kaunis kysymys! sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. Mitä varten?

Tiedustamaan oliko Teille jotain tapahtunut, oletteko terve?

-- Mitä se Teitä koskisi?

-- Mitäkö minua koskisi? Jumalani!

-- Mitä, Jumalani?

-- Kuinka mitä!... onhan... minulla, Teidän kirjojanne... Liisa

hämmästyi. -- Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.

-- Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?

-- Pitää!

-- Minkätähden?

-- Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja

toisti: -- minkätähden, minkätähden.

Adujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa,

nuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.

"Vai niin! Siis jo!" ajatteli Aleksander, "en odottanut näin pian".

Sitten hän purskahti suureen nauruun.

-- Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa... jatkoi tyttö. Hänen silmissään

välähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi

sanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.

-- Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän

kanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi... Tuletteko

huomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?

Hän juoksi pois odottamatta vastausta.

Isä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään.

Aleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja

häntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen

tilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.

"Hän rakastaa minua", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia.

"Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla

tänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti... harmillista!"

Mutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut

tyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin

kanssa.

Kohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko

suuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut

jalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi

kylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka

-- ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.

"Luontokappale!" mumisi hän itsekseen, "siis senlainen ajatus pyörii

sinulla mielessäsi... vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka...

käyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen... vietellä... no

niin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? -- Sama ikävä ja lisäksi

omantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata

häntä... Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun

puhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun -- en viettele

häntä".

Liisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta

sitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään

mistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander

tulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan,

hänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon

viimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.

Seuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi

alkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä.

Ei hän taaskaan tullut.

Kolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä

rannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää

pari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen

odottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä,

etteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti

vaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan...

Hetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan

lauseen viipymisestä -- ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta

Aleksander viipyy juuri kun kiusalla.

Kerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana

ja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja

vapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander

kädet ristissä.

Kyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään

aikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja

samaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.

-- Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?

Liisa säpsähti.

-- Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.

-- Oletteko minua odottanut?

-- Minä? vastasi elävästi Liisa.

-- Oi, jos Te tietäisitte... hän lopetti vastauksen kovalla

kädenpuristuksella.

Minä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi,

tarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.

Liisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.

-- Se ei ole totta, sanoi hän.

-- Se on totta! vastasi Aleksander.

-- Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle.

Älkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille

salaisuuden...

Täällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme,

huvihuoneesen... se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.

He läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen

olkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin

tapaista väristystä.

"Mitäpä siitä", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, "jos menen?

Menenhän minä; vaan lystin vuoksi... katson, mitenkä heillä on

siellä, huvihuoneessa... onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä

mennä suoraan rehellisesti... minä olen viekotuksesta kaukana,

Jumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta

sanomaan, että matkustan... vaikk'en matkusta minnekään! -- Ei, paha

henki! minua sinä et viekottele". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin

Krilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse,

kuiskasi hänellekin. "Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei

ollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla,

parin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet..."

Mutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt

jalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen,

taistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä

itsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta,

sitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta

mihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä,

jos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi

hän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan

mietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän

oli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä

huomenna -- mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.

Oltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello

yhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea.

Hän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti

ympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin

ennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja

istui sohvalle, pimeään nurkkaan.

Näytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan

oven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän

sohvaa ja otti hiljaan kädestä -- Liisan isää. Aleksander säpsähti,

peräytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä

kiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.

-- Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.

-- Minä... tulin kalastamaan... mumisi Aleksander tuskin voiden

liikuttaa huuliaan. Hampaat kalisivat suussa. Vanhus ei ollut

ollenkaan peloittava, mutta Aleksander niinkuin varas ainakin, joka

pahaa tehdessä on saatu kiinni, vapisi kuin vilutaudissa.

-- Kalastamaan! toisti vanhus ivallisesti. Tiedättekö mitä se

merkitsee, kun kalastetaan sameassa vedessä. Aikoja sitten olen

pitänyt teitä silmällä ja nyt viimeinkin olen teidän perillenne

päässyt; Liisani minä tunnen kapalosta saakka: hän on avosydämminen

ja hyvä, mutta Te; Te olette vaarallinen veijari...

Aleksander tahtoi nousta, mutta ukko pidätti häntä.

-- Niin, herraseni, älkää pahastuko. Te tekeydyitte onnettomaksi

ja teeskennellen kartoitte Liisaa, viekottelitte hänet, ja kerran

varmana asiastanne tahdoitte käyttää tilaisuutta hyväksenne... Onko

tämä hyvä työ? Miten minä Teitä nimittäisin?

-- Minä vannon kunniani kautta, etten voinut aavistaa seurauksia...

sanoi Aleksander, syvä vakuutus äänessään. Minä en tahtonut...

Vanhus oli ääneti.

-- Voi olla niinkin! sanoi hän, voi olla ettette rakkaudesta, vaan

ajanvietoksi panitte tyttöraukan pään pyörälle, aavistamatta itsekään

mitä siitä seuraa; jos onnistuisi -- on hyvä, jos ei -- ei siitäkään

väliä. Pietarissa löytyy paljon sellaisia velikultia... Tiedättekö

miten kohdellaan semmoisia vekkuleja?

Aleksander istui silmät maahan luotuina. Hänellä ei ollut voimia

puolustaakseen itseään.

-- Alussa minä ajattelin Teistä parempata, mutta minä olen erehtynyt,

suuresti erehtynyt! Näytitte niin hiljaiselta että oikein! Jumalan

kiitos, että ajoissa ryhdyin... Kuulkaa: ei sovi aikaa menettää

turhaa?; tyhmä tyttö voi millä hetkellä tahansa tulla tänne. Minä

pidin Teitä eilen silmällä. Hän ei saa nähdä meitä yhdessä: Te

matkustatte pois ja luonnollisesti ette palaja koskaan; hän arvelee,

että Te olette hänet pettänyt -- ja olkoon se hänelle läksynä

vastaisuudessa. Mutta muistakaa, ettei Teitä olisi täällä koskaan,

hakekaa itsellenne toinen kalastamispaikka muutoin... kyllä minä

saatan Teidät täältä silloin kaikessa ystävyydessä... Onneksenne,

että Liisa voi vielä katsoa minua suoraan silmiin, minä olen pitänyt

häntä kaiken päivää silmällä... muutoin ette lähtisi täältä tätä

tietä... Hyvästi!

Aleksander tahtoi sanoa vielä jotain mutta ukko aukasi oven ja

melkein työnsi hänet ulos.

Millaisessa tilassa Aleksander läksi -- tuomitkoon lukija, jos ei

vaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä

purskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta

itseensä...

"Minkätähden minä elän?" sanoi hän ääneen. "Ilettävä, kuolettava

elämä... Mutta minä, minä... Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia

vastustamaan viekoitusta... niin on minulla kuitenkin uskallusta

lopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän..." Nopein askelin

lähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat

jonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot.

Ranta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.

-- Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle,

joka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi

keskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen.

Ajatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille

huokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi.

Liikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia... Hän peitti kasvot

käsillään... Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä

silta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi

taakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti

hauta: puolet sillasta erkani ja ui pois... pikku laivoja kulki

ohitse; vielä hetkinen -- ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja

teki hurjan hyppäyksen... toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti

syvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.

-- Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.

-- Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander

vapisevalla äänellä.

-- Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti,

haukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.

Aleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin

pälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella

kääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.

Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut

mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun

alle.

Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä

näkynyt.

Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan;

taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja

järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua,

kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei

yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt

puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät

sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.

Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua

Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan

aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät

olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä

tilassa tapasi isä hänet kerrata.

-- Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen

kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset,

sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.

-- Mihin?

-- Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.

-- Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.

-- Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka

vielä asumme maalla.

-- Ah Jumalani! sanoi hän: -- täällä olisi talvellakin hyvä olla:

jäädään tänne.

-- Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!

-- Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee

onnen päivätkin.

-- Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä

paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa...

-- Eivät... palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä,

ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän

kotia katsoen silloin tällöin taakseen.

Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain

päinvastaisella suunnalla.