III.

-- Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut

noin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa,

kaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät

muodostivat yhden ryhmän.

Erillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta

eronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän

alla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään

vanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.

Toisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä.

Pianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin

ylioppilaan kanssa.

Adujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti

ja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi

epävarmasti Aleksander.

Mikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi,

ryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus

silmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä

tahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta

-- kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä

taidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat

olleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot

näyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa

rajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina

pään käskystä.

Aleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa

rakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus

ja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen

tunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen

päässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja

kalpea, -- ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan

lakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin

tuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin

ohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina,

silkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis

välähdys.

Setä esitti veljensä pojan.

-- Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh,

katsellen ympärillensä kummastuksella. -- Onko hän unhottanut Teidät.

-- Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. --

Kyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään

muita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.

-- Missä hän on?

-- Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle

ja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja

kun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta...

hän läksi nyt juuri.

-- Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein

nero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut

temput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla -- se on

hänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka

poimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa

olla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse

muodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet

piti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat

niin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos

käytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen

semmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni

saadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse

hän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan

luo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman

suurella neulalla, joka oli seipään näköinen.

-- No, saitteko? kaikui joka haaralta.

Surkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä

pojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.

-- Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.

-- Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?

-- Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.

-- Taanoin kun astuin alas vaunuista... astuin hairaan ja onnun nyt

hiukan, vastasi tämä yskien.

-- Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas

kepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän

kehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja

näyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla

hän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä

asemastaan.

Piotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.

-- Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.

-- Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi Surkow

Tafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.

-- Ei.

-- _Sallikaa minun se antaa Teille käteen!_ jatkoi hän ja lausui

loppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta "Gorja

otj uma."

Upseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi

syrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi

pyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.

-- Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, -- mutta minun

vuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä!

Sallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.

Hän osoitti Aleksanderia.

-- Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä

serkkuni kanssa, ja...

-- Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa

vielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua

jotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari

kertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.

-- Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää

tätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin

nähdä mitenkä minua olisi korvattu.

-- Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi

vilkkaasti emäntä Surkowille: -- minä en pyytänyt Teitä sentähden

loogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin

vastapäätä näyttämöä... erittäinkin baletissa...

-- Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei

vaihtaisi paikkaa -- en millään ehdolla.

-- Mutta se on jo luvattu.

-- Kuinka? kenelle?

-- Monsieur Renelle.

-- Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.

-- Oui, madame m'a fait cet honneur... mutisi tämä nopeasti.

Surkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.

-- Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.

-- Koetelkaa.

-- Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.

-- Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen

kieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.

-- Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on

vaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä:

saattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.

Surkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen

pois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen

kanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin

sopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi

niin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia,

ettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin,

vakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta --

siihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista,

mutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian

vieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois.

Mutta tämä vaan ei huomannut.

-- Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!

Näissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.

-- Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. -- Sallittehan huomenna

itseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.

-- Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin

istua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.

-- Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.

Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse,

Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta

kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin

tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään

menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.

Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh

oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se

estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen.

Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa

hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot,

katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin -- aivan

syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.

Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui

ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta

Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen

aikanaan -- niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi

elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten

pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää

maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin,

ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun

säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin

johdosta.

Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta,

mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen

uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan

unelman kanssa -- ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli

hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin

hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan

muuttamatta; mikä huvitti häntä -- ei olisi huvittanut ketään

toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia

naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus,

myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä

toiveita -- sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin

huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.

-- Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille,

hyvästiä heittäessä. -- Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein

minun luonnettani, ei edes miehenikään.

Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.

Siinä oli hänellä lievennystä.

-- Näkemään asti!

Julia ojensi hänelle kätensä.

-- Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi

hän.

Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona

perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä

Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta

Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa

odottaa itseään liian puolen tunnin.

-- Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä

asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla

ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän

katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella -- se oli torstaina

-- palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua

ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä

uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden

mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus

olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä

Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.

-- Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät

unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.

-- No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin

odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en

osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en

ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut

vaasut eheinä?

-- Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.

-- Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.

-- Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.

-- No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.

-- Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna

veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä

asioissa... minulle ette puhunut sanaakaan...

-- Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole

kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut...

-- Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse.

Hän toimitti asian niin, että... olen sangen, sangen kiitollinen!

Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä

hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni

vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut

tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha!

Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili

ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä... mutta itsellä olivat kyyneleet

melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan

huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella.

"Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä?

peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen

tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin

pois hänen luotaan nojatuolineni -- mutta minun oli ihan mahdotonta

puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika

tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen."

"Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?"

"Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan

naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No

mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi

hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"...

Aleksander punastui äkkiä.

-- Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi

Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander

välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä

sitä tekemäänkään; eikö niin?

Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen

katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.

-- Niin... kyllä minä joskus... pistäyn... mutisi Aleksander.

-- Joskus -- se on suuri eroitus, jatkoi setä; -- niinhän minä

pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän

valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.

-- Ei! Hän on hyvin viisas nainen... saanut mainion kasvatuksen...

pitää musiikista... puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen,

hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman

puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki

huuliaan.

Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi

sitten akkunaan päin ja hymyili.

-- Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei

ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle

ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni,

että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti

kiitollinen sinulle... mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus

ei ole vielä niinkään suuri..." "Miksi ei olisi:" huudahti hän.

"Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida..." "Ei sekään

ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?"

"Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää

viekkautta minua vastaan..." "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin

minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow,

"piru tiesi mitä... Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan.

Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" -- suo anteeksi, minä

kerron hänen sanojaan -- "miten hän voisi minun kanssani muutoin

taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon

että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin

minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten

hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai

mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen.

Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän,

"siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle

kukkaiskimppuja? Nyt on talvi... mitä se tulee maksamaan?... Kyllä

minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on,

ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei

sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille

ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan

joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties

panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla

mahdollista, että sinä... Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle.

Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.

-- Joskus... kyllä minä olen... vienyt... sanoi Aleksander silmät

alas luotuina.

-- No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No,

sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo,

että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi

että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan

vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös

ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."

Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa

suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.

-- Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai

hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta

ihmisiltä..." sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään..."

tuumasin minä... Eihän se ole totta?

-- Kyllä minä... muutaman kerran... kävelin hänen kanssaan...

-- No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin

muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista

siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander

on hyvänsävyisä, -- ei niinkuin sinä... Sentähden hän ottaa

Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei.

sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan

kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties'

millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan."

Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan.

"Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä

Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää

tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin

kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin

kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.

Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen,

kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.

-- Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan

minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut

Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole

totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on

tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä... Eikö

totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.

Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.

-- No, mitä?

-- Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.

-- Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet

alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?

-- Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää

kasvamisessa... Niin, minä aioin sanoa...

-- Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?

-- Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan

päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein

joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään

meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte

yhdessä... piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan

kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin

että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.

Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua

vasemmanpuoleiselle olkapäälle.

-- Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! -- Tämä on sekä

ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. --

Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja

peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla

hänen peräänsä -- siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa

lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään

ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli

valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida

hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut

itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle

Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt

hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon:

hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt

mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi

enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä

kuvittelen miten ikävä siellä on!... ole niin hyvä ja anoa minulle

anteeksi... kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset

rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää

viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.

Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti

pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut

sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.

Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa.

Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen -- ei ollut ketään

huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli

neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä,

sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen

kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa

käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi

Tafajewnan luo.

Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein

kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä

ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko -- joutua

taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi,

häpeä -- muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut

mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa

sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi

ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille

rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi

halveksi julkisesti naisia -- ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen

jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia.

Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta?

Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta

käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien

mukaan.

Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen

pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on

Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut

mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa,

sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen,

mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään

oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään,

eikä rakkautta. Tämä on -- nainen täydessä kehityksessään,

ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän

on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei

tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin

lahja, mutta Julia on -- nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista

rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei

tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.

Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui

hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu

arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä

mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi...

Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia

antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista

ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden -- ja se ihminen ilmestyi.

Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden

omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus,

mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän

luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi

missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki

ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen

-- rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä".

Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä

ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki

mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus

on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä

tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa

poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista,

jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa

mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta

asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi

henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu...

-- Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi

vossikka.

Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt

edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti

ensimmäisen kerran -- se ei olisi vielä ollut mitään -- eihän voi

suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että

hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu

ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä

romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa,

mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton.

Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien

romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut

mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn

ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut

rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa

juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken

sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa

tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun

toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara

pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.

Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos

tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman

säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko

ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien

täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja

ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä

syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja

surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä

tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen,

muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta

raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä

todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.

Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian

sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen

pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien

kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan

sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen

verhon ja näyttämään mitä allamme on -- vaikea velvollisuus!

Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä

mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen

että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien

suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen,

ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään

saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei

koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan

Ivanitsh'in.

-- He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat

niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit;

välistä haisevat viinalle...

-- Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi!

päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.

Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät

isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä

kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: -- Tämän

oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle,

puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur

Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen

kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä

sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja

ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi

purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.

Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin

talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota,

mutta ystävyys ja rakkaus... nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus

näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.

Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä

pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla

kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka

meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi

Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen

vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut;

vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy

Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti

hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de

Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista

sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin

kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista".

Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli

tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti

ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli

kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin

puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista,

Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä,

Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut,

eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan.

Aavistikohan itse ranskalainenkaan -- Jumala ties! Julian kysymyksiin

tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja

arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut

hullunkurisen näköinen...kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan

siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: -- mitä

tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui,

ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.

Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi

tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen

kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka

aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus",

"Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja,

jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.

Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen.

Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, -- ja

koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu

Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden

uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki

ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.

Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen

ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin

arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia

kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen

päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.

Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka

peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään

ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin

lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä.

Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän

tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin

teoksiin.

Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi

miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän

paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti

seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut

saranoita eikä lukkoa, -- sieltä hän veti esille vanhat saappaat,

puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa

ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin

parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada

purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja

vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen

kirja, toinen, kolmas, neljäs -- viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi

niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti

juhlallisesti pedagoogin pään.

Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, -- gut! sanoi saksalainen

ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi

toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä:

siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen,

putousten kuvia: -- sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli --

piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs

oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli

Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi

hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja

muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia

haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta

ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan.

Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu"

pannaan välistä loppuun.

Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän

vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat

ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on

taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi

häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät.

Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli

arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja

kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh,

voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.

Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei

osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät

hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli

löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli

ollut perin rohkea... ja tietysti perinkauniskin... mutta minkä

arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei

juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian

paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta,

niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi

Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki

ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten

heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja

toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea

Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään

matkustuksista, -- ja sitten hän antoi sen jo takaisin.

Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä

ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki

alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi

kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen

vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja

Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta.

Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän

teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti

ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille,

ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin

Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria --

kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita...

Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen

kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit

määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan

tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia

oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias,

mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin

vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi

maailmalle.

Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen

ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla

sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä

yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa

ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä

puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan

pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.

Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen

vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni

hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin,

katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään.

Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin

hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön

edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä

kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten

tätien kautta.

Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta:

me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta

neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän

omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on

vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea...

mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen

aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista

histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli -- mikä hän

olikaan... no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin

uskonpuhdistuksesta... ja noita runoja: Beatuksille... mitenkä se

olikaan sitten? Puer, pueri, puero... ei se ollut niin, piru ties

-- kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita -- senvuoksihan

opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin

minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät

voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä... tahi minä vuonna olivat

Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla... sentähden että

järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja

kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta,

mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos!

Ei, kyllä me vaan olemme pari."

Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä

askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus --

jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita

hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.

Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui

avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä

vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen

ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon

hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan.

Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin

puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta...

tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen

aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat

välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen

perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee

yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana...

Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella,

miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto

karille?... Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat,

lumous on voittamaton... samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa,

vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän... Vihdoin tulivat

hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin

suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse

mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä

nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti

sydämmen myrkkyä.

Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan

ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän

nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä

laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki.

Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi

eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen,

että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui

vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei -- kalpeni hän.

Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana

ja voimattomana nojatuoliin... niin kovasti työskentelivät

hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään... on mahdotonta

kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka

silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin

eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat

toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän

seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin

Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi,

unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat

istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat

kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat

unhoittaneet syödä päivällistä.

Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen

totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken

ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus

viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä.

Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat

vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin

valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he

lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa

ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen

ohitsekulkeva liikutus, -- kaikki ne huomattiin ja jaettiin.

Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän

kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan

esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton,

ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen

kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.

Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä

on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä.

Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi

onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina

tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa,

pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista.

Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi

jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa

loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän

samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi

häntä taas painaa.

Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään

loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta

eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin

katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi

pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää

niin tulinen... ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan

sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä.

Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita

minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen

vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on

onnen turvapaikka... Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.

-- Mikä Teidän on? kysyi hän.

-- Ei mitään! ilman vaan...

-- Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan

uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.

-- Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu...

-- Mikä? kysyi Julia rauhattomana.

-- Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.

-- Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.

Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi

itsekseen puhunut.

-- Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä

tarvita mennä kotia... olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla

maailman silmissä hänen laillinen omistajansa... Hän kutsuu minua

ääneen, punastumatta omakseen... ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä

sillä ijankaikkisesti...

Puhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon

sanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän

ojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja

kiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella.

Aleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan

tässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti

tehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista,

erinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain

mäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua,

uneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin,

ei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.

Sitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta

järjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander

esitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen,

että se olisi sänkykamarin vieressä.

-- Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.

-- Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.

-- Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä.

Miesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia

värejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen

läpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen,

laitan minä alkovin -- eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä

asetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä

istuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.

-- En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoi

Aleksander hyvästiä sanoessaan.

Julia sulki kädellä hänen suunsa.

Seuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo

ilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä,

pyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.

-- Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen.

Te ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja

menetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin

tuntemaan hyvin.

-- Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on

hyviä avuja!

-- Esimerkiksi?

-- Hän rakastaa minua niin...

-- Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita

avioliitossa.

Hän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton

ylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen

olla.

-- Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat

jälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne

luo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä

jättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.

Lisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.

Naisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät

huomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä,

mutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen,

niin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties'

mistä syystä he hommannevatkaan.

Aleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitään

Piotr Ivanitshille.

Kesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä

usein.

Julialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille

ja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki

tilaisuudet siihen.

-- Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.

-- Yhdentoista vaiheilla.

-- Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä

aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä

ilman meitä...

-- Kuinka? Isänmaa... velvollisuus... sanoi Aleksander.

-- Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.

Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä

on sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka

Teitä häiritsee täällä työskentelemästä?

Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta

tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli

hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan

tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli.

Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi,

niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi,

kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän

toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin

sedän luo.

Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa

verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut

vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen

ollut hänen luonteensa mukaista -- mutta oli vaan mustasukkainen.

Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden

mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen

kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa -- vaan

välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta,

enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi

tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä

kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen

kuin peto, -- ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian

vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen,

usein nainenkin, välistä -- joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja,

mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi

silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla

uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen

kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten

katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta

ja joutua hämilleen.

Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen

kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti

kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa

hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas

myöntymyksen -- Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan

vaunuihin, -- mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta,

lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois

valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää

lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia

valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen

ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille

ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.

Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen

vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies,

puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander

häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut

suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa

jäähyväisensä.

-- Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina

kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?

Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä

kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa:

minä en tahdo!"

-- En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.

Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja

istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.

Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen

onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen

varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon

ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden

lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin

entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään.

Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät

olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi

nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet

ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet,

ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä

enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.

Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he

tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen

äänetönnäkin.

Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa

vastaukseksi: kyllä ja ei -- ja hän on siihen tyytyväinen; mutta

jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä

myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei

hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen

jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla

tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.

Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden,

että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja

kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina

lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa.

Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu,

särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin

ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat

tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja

käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet...

Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona

oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin

kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua.

Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja

silloin tällöin Julian huokauksia.

Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli

koko huoneen, katsoi sitten kelloa -- se oli kymmenen, mutta hänen

täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa

pysähtyi Juliaan.

Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa

olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei

epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella.

Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja

näytti uupuneelta.

Hermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti

hänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä

eroamattomat.

Aleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän

meni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua

ja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen

pauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa

tulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli

valoisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui

elävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään

jyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan

ääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että

hän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää --

ja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, -- siihen on

syynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. "Ja millainen

tämä rakkaus on!" ajatteli hän... "semmoinen uninen ja tarmoton.

Tämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta,

ponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen

ominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos

minua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla

lailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä!

puolustakoon Julia itseään kuinka tahansa -- minä huomasin kyllä!

jos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin

minä, hän olisi antautunut sille... se on kerrassaan epäsiveellistä,

tämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat

tunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo:

luulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta

tuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa!

kuiskasi hän kiukuissaan."

-- Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.

-- Ilman vaan... sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi

hänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.

-- Istukaa tänne lähemmäksi.

Aleksander ei istunut eikä vastannut mitään.

-- Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä

tänään.

-- En minä tiedä... sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin

minä...

Aleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä

osannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää

itselleen, mitä hänessä tapahtui.

Julia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi

vähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski

välillä leikkiä ja päätti:

-- Te olette -- minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen

ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan

talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen,

voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei

liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä

suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?...

Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta...

jo alkaa unelmani toteutua... onni on lähellä... tuskin tahdon uskoa

sitä... Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene

palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?

Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.

-- Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä

koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.

-- Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta

kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta

leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.

-- Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja

viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.

Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä

hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten,

samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he

alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset

tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään

tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi

kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät

hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat;

rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella

kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa,

katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä

Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti,

minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja

katsoa tuijotti häneen.

-- Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.

"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.

-- Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului

sekä kysymys että epäilys.

"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen,

kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi

sydämmeeni ja syö sitä... Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta

Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"

Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin

lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa

mietiskelemistään.

Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi

huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella

katseella tarkasteli Aleksanderia.

Tämä otti hattunsa.

-- Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,

-- Kotiin.

-- Eihän kello ole vielä yhtätoista.

-- Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle

kirjoittanut.

-- Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.

Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän

oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin

Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei

unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen

liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu

monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä,

muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua

ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen.

Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus... Mitä vielä yksi

soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan,

jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen,

käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua

tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki

on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa

vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne

nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily,

kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa -- ja hyvästi kaikki

epäilykset... Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa

ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen

unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä

tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen

asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.

Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.

-- Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.

-- Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä

maata; minä makasin viime yönä vähän -- siinä kaikki.

-- Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että

makasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?

Taaskin oli pahasti.

-- No, päätäni kivistää... sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi

lähden.

-- Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.

-- Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No,

yksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.

-- Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?

Julia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä.

Aleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.

"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?" teki hän itselleen

kysymyksen toisena aamuna herätessään.

Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!"

lisäsi hän päättävästi.

-- Evsei! Pukemaan. -- Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.

"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän,

mennä -- mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan

makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne... niin erinomaisen

hauskaa! Vapaus on -- suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa,

syvimmässä ajatuksessa, on -- kävellä yksin!"

Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia.

Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat

kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi

tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui

iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle.

Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä

odotti.

Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa

kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu,

ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia.

Kirjeissä -- nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä.

Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti

itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin

sopivat sitten.

Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten

uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään,

eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander

suuttui soimauksista.

Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa

valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana

aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi

koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän

kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät

j.n.e. -- Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan,

ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.

-- Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku

-- hyvin tärkeitä toimia... sanoi Julia synkästi.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla

minua? Sitä minä en kärsi.

Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.

-- Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.

-- Minulla ei ole aikaa.

-- Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin

laidalle.

Julia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut

lukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi

sanoa.

Kärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.

-- Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.

Julia huokasi,

-- Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.

-- Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.

-- Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja

alkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului

nyyhkyttämistä.

-- Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen

eteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!

-- Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.

-- Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.

-- En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien

kyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö

pois, istukaa.

Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin

poskia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa

jalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen

perästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä

rakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia

rakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin -- eiköhän sentähden?

Jumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään

ole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta

hän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa

Juliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä;

teeskennellä -- sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele -- saisi nähdä

joka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä.

Puhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä

-- pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs

sitten! mitä olisi tekeminen?

Kun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä

kiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja

vapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa,

hänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät

ja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän

ei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi.

Yht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi

naisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä,

vartalonsa ja punastui harmista.

-- Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.

Aleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun

hänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.

-- Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.

Aleksander kääntyi takaisin.

-- Mihin Te menette?

-- Käskittehän minun menemään.

-- Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!

-- Ei minulla ole aikaa!

Julia otti häntä kädestä kiinni -- taaskin valui tulinen hellä puhe,

rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla,

eikä liikkeellä sääliä -- Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi

vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa

saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli.

Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen?

Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket

kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan.

"Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden

irvistyksen.

-- Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti

vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni

viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta

saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan

Teidät... Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla.

Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle --

minä Teidän jälessänne, ulkomaille -- minä tulen sinne myöskin,

aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on

yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa... ei minulla ole

enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne:

minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta,

että Te muuten olisitte voinut jättää minut... kyllä minä löydän

hänet -- saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan

elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne...

minä tappasin itse teidät! -- huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti.

"Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen

olkapäitään.

Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan,

muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten

katseli äänettömänä häntä.

-- Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä

voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen!

Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet:

hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus -- kaikki, erittäin

minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa,

turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on

toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä,

kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään

kaikesta muusta maailmassa...

Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.

-- No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan

täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani...

Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin

ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä... Jumalan

tähden, säälikää, säälikää!

Hän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi

hänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat

yhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli

hysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä.

Hänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen.

"Mutta missä hän on?" kysyi hän.

-- Hän meni pois.

-- Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja

liikkumatta.

Seuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei

näyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä

päivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä

luokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt,

senvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.

Piotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein

kuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten

Aleksanderin luo.

-- Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.

-- Mitä? kysyi Aleksander.

-- Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka

rakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.

-- Minä en ymmärrä, setä...

-- Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan

luona: hän on kertonut minulle kaikki.

-- Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.

-- Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä

itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt

lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa... Mutta

miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan

minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän

hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan:

kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon... hän kerran

puhui siitä... mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!

-- Miksi Te olitte hänen luonaan?

-- Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua

hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään

et ole silmiäsi näyttänyt -- onko se leikin asia? Hän kuolee raukka!

Mene, käy pian.

-- Mitä Te sanoitte hänelle?

-- Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin

hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä;

että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet

myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten

rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin

paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin...

muutoin te ikävystytätte toisianne... sanoin semmoista, mitä

sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi

vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on

sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan.

-- Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin;

elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan

täytät lupauksesi... Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi,

kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit... minä vakuutin

hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi...

-- Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa

muuttuivat, minä... minä en rakasta häntä enää!... Minä en tahdo

naida!... Minä olen kylmä kuin jää hänelle!... Ennemmin järveen...

kuin...

-- No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä,

kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut -- etkö muista? että halveksit

ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka

sinut ansaitsisi?... Mitä sinä vielä sanoitkaan?... Antakoon Jumala

muistia...

-- Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä

varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä... Oi,

ihmiset, ihmiset!

Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.

-- Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat

vielä itse itsellesi -- siinä se on...

Ja molemmat alkoivat taaskin nauraa.

-- No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet

tuosta... mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?

-- Setä, tämä ei ole jalomielistä!

-- Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö

sinä nytkin halveksit häntä?

-- Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois

kauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin...

-- Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan

naimaan.

-- En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!

-- Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin

tekosistasi...

-- Kuinka, aikoja sitten!

-- Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.

-- Varmaankin täti on kertonut Teille?

-- Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä

olisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen

sinua jo auttanut.

-- Miten? Milloin?

-- Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää...

-- Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?

-- Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.

-- Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei

kärsi minua, halveksii...

-- Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut -- siinä

on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta

puuhatakaan...

-- No mitä hän arveli?

-- Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.

-- Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

-- Niin vaan iloissaan.

-- Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on

yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!

Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.

-- Iloinen! rauhallinen! toisti hän --pyydän nöyrimmästi! Minä lähden

tässä paikassa hänen luokseen.

-- Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on

sydän... elä vaan sillä -- kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että

hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet

rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.

-- Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin,

eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua

eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa,

setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.

-- No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä

eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan;

nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut

siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?

-- Minua hävettää elää maailmassa!... sanoi Aleksander huokauksella.

-- Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. -- Ole nyt jo! Tule tänään meille:

nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi

ajetaan tehtaalle.

-- Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander

ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava,

henkisesti köyhä!

-- Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen

typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole

käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo

juokseminen naisten jälkeen.

-- Rakastattehan Te vaimoanne?

-- Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei

estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.

Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi

saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.

-- Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista

saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin

kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.

Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten

Evseitä.

-- Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!

-- Pitäisi laittaa maalle... alkoi taaskin Evsei.

-- Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien.

-- Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan... sinä

olet... peto!

Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.