Palattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja
vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin
kanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.
Kuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä
kohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä,
turhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan
tuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi
hänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä,
vieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä.
Kuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt
kenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän
kohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä
jokapaikassa ja kaikessa.
Missä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden
etuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä
kokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna,
tarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen,
välinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja
milloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on
kumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia... mutta setä esiintyy
jättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa
vastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen,
pilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia,
sanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet
kadehtimaan nuorilta.
Selvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä.
Hän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja
ensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää
toteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on
korkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei
tästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista
ennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä
astukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla.
Hän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on
tunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut
intohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille,
tietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen
kovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt,
saanut siivet -- hän ei ole enää lapsi vaan mies -- siis rohkeasti
vaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen
mestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää,
että löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi
kurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän
pakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä
ponnistus -- ja taistelu on päättynyt!
Aleksander elpyi. Hän alkoi taas luoda erilaista maailmaa, hiukan
viisaampaa edellistä. Täti piti yllä hänessä sitä mielen tilaa
ja salaa, silloinkuin Piotr Ivanitsh makasi, meni tehtaalle tahi
englantilaiseen klupiin.
Hän kyseli Aleksanderin toimia. Mutta kylläpä se olikin
Aleksanderille mieleen. Hän kertoili tädille kirjoituksiensa aiheita
ja välistä neuvon muodossa vaati korvausta.
Usein kinasi täti hänen kanssaan, mutta vielä useammin antoi myöden.
Aleksander kiintyi toimeensa niinkuin kiinnytään viimeiseen toivoon.
"Eihän tämän jälkeen", puhui hän tädille, "ole enää mitään: tuolla
on paljas aro, ei siellä ole vettä, ei ruohoa, pimeys ja erämaa
kaikkialla: -- mitä silloin on enää elämästä? Mene vaikka hautaan."
Hän teki väsymättä työtä.
Välistä tulee sammunut lempi mieleen, silloin joutuu hän
mielenliikutukseen -- ja tarttuu kynään: kirjoittaa mieltä
liikuttavan surulaulun. Kun taasen sappi kiehuu sydämmessä ja
kohoittaa sen pohjasta äskettäin vielä siellä raivanneen vihan ja
halveksimisen ihmisiä kohtaan -- niin saa nähdä -- että syntyy
muutamia voimallisimpia runoja. Siihen pyrki hän, mietiskeli ja
kirjoitti novelleja. Hän tuhlasi paljon mietiskelemistä, tunnetta,
aineellista vaivaa ja lähes puolen vuotta aikaa. No niin, vihdoinkin
on novelli valmis, läpikatsottu ja kirjoitettu puhtaaksi. Täti on
ihastuksissaan.
Tämän novellin tapahtumat eivät olleet nyt Amerikassa, vaan
jossain Tambowin kylässä. Toimivat henkilöt olivat tavallisia
ihmisiä: pärjääjiä, valehtelijoita ja kaikenlaatuisia hylkiöitä --
hännystakissa, ja hatuissa. Kaikki oli johdonmukaista ja paikallaan.
-- Arvelen, ma tante, että sopii näyttää tämä sedälle?
-- Niin, niin tietysti, vastasi tämä, mutta kuitenkin... eikö
olisi parasta antaa painattaa hänen tietämättään? Hän on aina
vastaan: sanoo taas jotain... Tiedättehän, että tämä tuntuu hänestä
lapsekkaalta.
-- Ei, parempi on näyttää! vastasi Aleksander. -- Teidän arvostelunne
jälkeen ja oman tietoni mukaan, en pelkää ketään, antaa hänen vaan
nähdä...
Siis näytettiin. Nähtyään vihkon, synkistyi Piotr Ivanitsh hiukan ja
pudisti päätään.
-- Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin
pitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!
-- Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.
-- Lukekaa meille, Aleksander.
-- Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille
sitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos
niitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.
-- Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.
-- Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten:
-- mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis
päivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä
ota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä
puolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on
mitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole -- olen
ainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.
Alettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli,
luomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään,
pari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.
-- Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.
Hän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin.
Ensimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa
kummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.
-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.
-- Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi -- tuhat kertaa on
siitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan
kuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.
Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua,
niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.
-- Valmista vaatteet, sanoi hän. -- Suo anteeksi, Aleksander, että
keskeytin: minulla on kiire, -- minä myöhästyn klupin vistipelistä.
Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.
-- No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä
enää poikkea tänne.
-- Malta! malta! huudahti vaimo: -- miksi et sano mitään novellista.
-- Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.
-- Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen
-- kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:
"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea
minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas
virkamies, tehtailija -- eikä mitään muuta, mutta minä olen
runoilija...
-- Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet
melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä
hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti.
Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun
novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan.
Tunnusta vaan, että on hyvä.
-- Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että
Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti
sen.
-- Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua...
-- Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään
riitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että
lopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni
tämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden
aputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja
varmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.
-- Hyvä, katsotaan.
Piotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman
rivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.
Vanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti
hän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, --
olen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin.
Tarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne,
tietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä
ilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna
sukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.
Ollessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti
Aleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että
setä muistutti kirjelapussa maksustakin.
"Hyvin, hyvin viisaasti", ajatteli hän. -- "Mamma valittaa, että vilja
on huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän
saisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties."
-- Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä
aamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.
-- Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen
vaimoonsa.
Hän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä
olisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan,
läksi hän itse veijensäpojan luo.
Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan
eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut
ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin:
siellä oli pimeä.
"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.
Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi
kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä,
kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin.
Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi -- runoja. Hän otti
paperin ja luki seuraavata:
Kevään kaunis aik' on saapununna,
Mun ijäks' lempi katois rinnastain
Se haudan uneen ompi nukkununna
Eik' enää liekehdi se suonissani!
Jo aikaa sitten orvoll' alttarille
Mä Jumalan jo toisen kohotin,
Rukoilen häntä... mutt...
-- Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele!
sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. -- Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut
sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.
-- Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä
kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa
niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla
tunnustamatta...
-- Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta,
kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja
minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan
minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen?
Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin
vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun
kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet
eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma
ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli
elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa
itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla
sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität
suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni
sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni,
niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.
-- Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän
on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.
-- Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä
Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö
että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä
toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli
luotettavampaa.
-- Mikä maine?
-- Vastaus sinun kirjeesesi.
-- Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?
-- En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.
-- Ja Te voitte pidättää itseänne.
-- Mitä se minua liikuttaa?
-- Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten
ette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.
Ehkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on
kirjoitettu. Tuossa on, lue!
Aleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli
kepillään saappaitaan.
Kirjeessä oli näin:
"Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te
kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää
minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra
varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista,
sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa
enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä
kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut
edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että
kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä
tekeleenne."
Äkkiä painui Aleksanderin ääni.
"Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja
hiljaan.
-- Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.
"Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun
mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän
ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan.
Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan
teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat
olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta
elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä,
hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon
heillä ei ole kutsumusta."
Aleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja
puhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa
aivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin
kuuluvalla äänellä:
"Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten
kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus
--laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot,
ahkeroiminen, käytännöllinen työ -- se voi saada vireille meidän
laiskan ja sairaan nuorison."
-- Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr
Ivanitsh, katsottuaan kelloa, -- mutta hän kirjoitti ystävällisen
kirjeen -- kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka?
Luetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä
kuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin...
-- Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen
loppuun.
-- No, lue vaan terveydeksesi.
"Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta", luki Aleksander,
"tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa
Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin
kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen
alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella
elämää ja ylipäänsä ihmisiä, -- muutoin hän kuvailee ainoastaan
omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee
suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on -- älkää sanoko sentään
tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja
kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista
itserakkauksista -- siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään
tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja
puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?... Töin tuskin
sai Aleksander luetuksi loppuun asti."
-- Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh,
mutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden
kesken tuomita.
-- Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka
huumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä
silmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja
luki seuraavan jälkilisäyksen: "Jos mielenne välttämättömästi tekee
saada se sijoitetuksi lehteemme -- niin ehkä, Teidän tähtenne.
Kesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen,
mutta maksusta ei ole ajattelemistakaan."
-- No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.
-- Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander
väkinäisesti. -- Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa
pettynyt.
-- Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin
pettää...
Aleksander ei kuullut tätä vastausta.
-- Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän.
Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden,
minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?
-- Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman
olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.
Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi
hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia
vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä -- kamiiniin.
-- Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen
paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.
-- Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena,
heittäen runot kamiiniin.
-- Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh,
katsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä
kimppu tuolla kaapin päällä on?
-- Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen,
siinä on pätkiä maan taloushoidosta.
-- Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh,
ojentaen kättään! -- ne eivät ole turhuuksia.
Mutta Aleksander ei kuunnellut.
-- Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut
jalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään
työskentelemistäkään: -- Kohtalo murtakoon minua tällä.
Kimppu lensi kamiiniin.
-- Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä
välin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä
jotain uuniin heitettävää.
-- Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?
Se on minulla.
-- Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?
-- En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko
taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani!
Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka
on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.
Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko
tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja
vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.
-- No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.
-- Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon
uuniin.
Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi
tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä.
Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden
kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi
kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa
monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä
seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat
senkin syrjät mustua.
Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III:mas luku. Hän muisti
mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi
nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan.
"Kenties vielä"... kuiskasi hänelle toivo.
-- Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat
itsesi pihdillä.
Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille.
Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut
pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki
leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti
jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa.
Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi
nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti
tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa
tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti
pihdit pois.
-- Kaikki on lopussa! sanoi hän.
-- Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.
-- Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!
-- Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini
puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, -- toivon että tällä kertaa...
-- Ei toiste enää, setä.
-- Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. --
No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti
paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä
maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien
tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan
Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika...
Aleksander pudisti surullisesti päätään.
-- En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.
-- Mitä sinä nyt aiot tehdä?
-- Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.
-- Pikkukaupungissa osataan tehdä -- ei mitään; mutta täällä... Miksi
olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!... Olkoon jo
kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.
-- Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.
-- Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia
Aleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?
Aleksander nyökäytti päätään.
-- Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä,
mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on
hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on --
naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on
punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä,
puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki
naiset ovat hänen tähtensä hulluina. -- Hitto olkoon hänen kanssaan
kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä:
jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten
hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia,
itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia... sillä tavoin
tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä.
Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin
ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee
vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä
pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää
-- kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei
löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta
vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun
hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on
alkanut pyytää minulta -- rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua
kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita
rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin... mutta ei,
hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja
vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika
aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!
Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.
-- Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. -- Minä huomasin kyllä
jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi,
-- jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa,
häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla
kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä
paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.
Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt -- piru
vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.
-- No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä
minä voisin auttaa.
-- Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori
leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen
miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli
vierailla mailla. No arvaatko nyt?
-- Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.
-- Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?
-- Vielä... en tiedä...
-- No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa
antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla,
mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy -- sitä en voinut
arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän
kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo
laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä
ihmeitä olisi Liteinajalla -- ja muistinkin, että Tafajewna asuukin
siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän
oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus,
jos... sinä et auta. Oletko nyt arvannut?
Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa
pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella
setäänsä, mutta oli vaiti.
Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa
huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää
sen.
-- Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.
-- Ah, minä arvasin setä!
-- No, Jumalan kiitos!
-- Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä...
Hän ei lopettanut puhettaan.
Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan
ja katseli setää hämmästyneenä.
-- Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.
-- Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele
kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti
hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä
kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin,
että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.
-- Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. --
Tietysti minä... nyt ymmärrän... lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen
sana tarttui kiinni.
-- Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.
-- Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään!
Antaas olla... ehkä hänellä on hauska koti... Te tahdotte että
huvittelisin... kun minun on niin ikävä...
-- Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin
taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi
liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin
että Tafajewna rakastuu sinuun.
Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.
-- Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.
-- Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa,
mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen... se on
sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta?
Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden
leikkiä... Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä
sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen
sielujen sopusointuun!
-- Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko
rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.
-- Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle
niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa,
ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen
kanssaan kahden kesken... no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon.
Hämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo
mielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta,
alenna häntä joka askeleelta...
-- Miksi?
-- Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa
hassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee.
Pian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen.
Silloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja
tehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo
viides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun
olin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun
ystävistäni.
-- Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.
-- Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona.
Keskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.
-- Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy
myöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni
saattavat ei ainoastaan hänet vimmaan...
-- Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää
huvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten
läsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen,
viisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman
onnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.
Aleksander kumarsi.
-- Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa
hyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin
kuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa
paljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä
juuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään,
silloin hän... Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään
tyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin
rakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista... Monet eivät tahdo sitä
käsittää, Surkowkin on niiden luvussa -- senpä vuoksi saata sinä
hänet ymmärtämään.
-- Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan
keskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta
kuinkas on laita muina päivinä?
-- Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas
rakastunut -- toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää
keskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin
kahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten
liikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan -- sitä laatua...
Tafajewna näytti olevan... niin paljon kuin minä voin huomata...
hyvin tunteellinen... hän on varmaan heikkohermoinen... luulen, että
hänelläkään ei ole mitään sopusointua... sydämmen vuodatuksia vastaan.
-- Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos
minä voisin rakastua -- niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta
enhän minä voi... eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.
-- Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit,
et voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi
leikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt... saata sinä vaan
Surkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän
huomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan
vuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin... Kuule Aleksander, se olisi
minulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet -- muistatko niitä kahta
vaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun:
osta vaan itse alus.
-- Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä...
-- Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi
kuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat
sangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos
minä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä
vastaan.
-- Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.
-- Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis
tekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen -- käänny
vaan puoleeni... Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden
tahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole
tarvis, silloin saat jättää sikseen.
-- Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan
kummalliselta... Onnistumista en mene takaamaan... jos minä voisin
rakastua, silloin kyllä... mutta ei...
-- Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa
tärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!
Hän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin
vieressä kalliin tuhan edessä.
Kun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka
Aleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo
kirjoittaa?
-- Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.
Adujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana
saanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.
-- Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna,
tahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.
-- Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä
lahjoja?
-- Ei.
Piotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.
-- Miksi sinä sitten neuvoit?
-- Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?
-- Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta,
joka oli ollut Aleksanderin kanssa.
-- Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän
katsoen vaimoansa silmät suurina.
-- Mikä on selvää, sano?
-- Mikä... mikä... sinä tahdoit antaa hänelle läksyn... mutta
toisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi...
-- Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen
mies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein
onnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa:
no, oletko nyt selvillä.
-- Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?
-- Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut
toimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä
viimeisen toivon.
-- Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon
hullutuksia jäljellä.
Mitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.
-- Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen
antanut hänelle työtä.
-- Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen
huvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?
-- Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.