I.

Vuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujen

tapauksien perästä.

Aleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmään

välinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänyt

enää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osotti

heille syvää halveksimista.

Lisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisaren

hellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojan

valtaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvat

kernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön -- lapsenpiika.

Vihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, mutta

hänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremmin

sanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili sillä

ja hukutti itsensä siihen.

Häntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän oli

hiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänen

sanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, -- hän puhui suurista

kärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaan

tallatut ja survotut -- "ja kuka sen on tehnyt?" Hän lisäsi tähän:

teeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhä

salonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaan

sitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisi

mitättömyyden uhriksi?

Ei mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyä

anteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivät

nuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?

Lisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiään

ja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkään

vastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojasta

löysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkauden

valituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.

Hän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasi

niihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä.

Hän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttavia

sanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut

kuullakaan.

-- Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdo

häväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimme

tuota...

Siinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis,

niinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?

Sitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksi

annettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä ja

koko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään että

minä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyi

hänen kasvoillaan kauan ylenkatse.

-- Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan,

jatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanut

itsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko

yhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestä

loasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuutta ja

itsensäkieltämistä? Ei, hän teki melkein kaikki äitinsä mukaan!

Poikkesiko hän minun tähteni kertaakaan seuraelämän säännöistä,

velvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja tämä oli muka rakkautta!!! Tyttö

-- eikä osannut valaa runollisuutta tähän tunteesen.

-- Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta

Aleksandrowna.

-- Millaista? vastasi Aleksander. Minä vaatisin ensimmäisen sijan

hänen sydämmessään. Naisen, joka rakastaa, ei pidä huomata, eikä

nähdä muita miehiä, paitsi minua, kaikkien pitää tuntua hänen

mielestään sietämättömiltä. Minä yksin olisin korkein, kauniin -- hän

ojensi itseänsä -- parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota hän ei

olisi kanssani viettänyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmistäni,

minun sanoistani täytyy hänen tavoittaa autuutta, eikä tietää mistään

muusta... Lisaveta Aleksandrowna koetti peittää hymyä. Aleksander ei

huomannut mitään.

-- Minun tähteni, jatkoi hän, ja silmät säihkyivät, täytyy hänen

uhrata kaikki: halveksittavat hyödyt, laskut, heittää itsestään äidin

ja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman

ääreen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi vielä halveksia itse

kuolemaakin -- se on rakkautta! Mutta tämä?

-- Millä Te palkitsisitte tämän rakkauden? kysyi täti.

-- Minäkö? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta

kohti, minä pyhittäisin hänelle koko elämäni, minä makaisin hänen

jalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa häntä silmiin. Hänen

joka sanansa olisi minun lakini. Minä runoilisin hänen kauneudestaan,

rakkaudestamme, luonnosta.

Hänen kanssaan suuni löytäisi Petrarkan kielen ja rakkaus... No enkö

minä ole näyttänyt Nadinkalle, että minä voin rakastaa?

-- Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sillä tavalla

kuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee...

-- Etteköhän tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, että semmoinen on

tunnetta, kuin sedän tunne esimerkiksi; se piilee!

Lisaveta Aleksandrowna punastui äkkiä. Hän ei voinut olla

sisällisesti suostumatta veljenpojan sanoihin että semmoinen tunne,

joka ei tule ilmi, on jotenkin epäilyttävä, että kenties että ei

olekaan, jos sitä löytyisi, niin se tunkeutuisi pinnalle; että paitsi

rakkautta itseään, on sen läheisyydessä jo jotain selittämätöntä

ihanuutta.

Siinä samassa kiiti hän ajatuksissaan läpitse koko naimisissaolo-ajan

ja vaipui syviin ajatuksiin. Veljenpojan julkinen pistopuhe kosketti

hänen sydämmensä salaisuuteen, jota hän niin syvälle piiloitti ja

saattoi hänet siihen kysymykseen: onko hän onnellinen.

Hänellä ei ollut oikeutta valittaa niitä ulkonaisia onnen välityksiä

vastaan, joita enemmistö hakee, sillä hänelle täyttyi kaikki kuin

määrätyn ohjelman mukaan. Yltäkylläisyys, vieläpä nykyajassa

komeus ja tulevassa ajassa kuolemattomuus -- kaikki pelasti hänet

jokapäiväisistä, katkerista suruista, jotka kalvaavat sydäntä ja

kuivaavat monien köyhäin raukkojen rintaa.

Hänen miehensä oli työskennellyt ja työskenteli väsymättä vieläkin.

Mutta mikä oli hänen työskentelemisensä päämääränä? Työskentelikö hän

ihmiskunnan yleisen hyödyn päämäärän tähden, täyttäen sallimuksen

säätämän määrän, tahi halpamaisten syiden tähden, saavuttaakseen

ihmisten kesken arvon ja rahan kunnian, vai sitä vastenko, ettei

lopulla kyyristäisi häntä köyhyys ja asianhaarat? Jumala sen

tietää. Suurista tarkoituksista hän ei tahtonut puhua, kutsui sitä

houralemiseksi, puhui kuivasti ja jokapäiväisesti, että pitää tehdä

työtä.

Lisaveta Aleksandrowna tuli tästä vaan siihen surulliseen

vakuutukseen, ettei hänen, eikä miehensä rakkaus häneen ollut

ainoana päämääränä hänen ponnistelemisissaan ja innossaan. Hän

oli työskennellyt jo ennen naimistaan, kun hän ei vielä tuntenut

vaimoansakaan. Rakkaudesta hän ei ollut koskaan hänelle puhunut eikä

siitä kysellyt; vaimonsa tätä asiaa koskevista kysymyksistä suoriutui

hän aina leikkipuheella, sukkeluudella tahi nukkumisella. Pian heidän

tutustumisensa jälkeen alkoi hän puhua Lisaveta Aleksandrownan kanssa

häistä, juurikuin antaen siten tietää, että rakkaus on luonnollisesti

itsessään ja ettei siitä tarvitse paljon keskustella.

Hän oli kaikkien mahtivaikutuksien vihollinen -- se oli hyvä; mutta

hän ei pitänyt todellisista sydämmen purkauksista, eikä uskonut

niiden tarpeellisuutta muissakaan. Hän olisi kuitenkin voinut yhdellä

katseella, yhdellä sanalla herättää vaimossaan syvän rakkauden

itseensä: mutta hän oli ääneti, eikä sitä tahtonut. Sekään ei

houkutellut hänen itserakkauttaan.

Tämä koetti herättää miehessään mustasukkaisuutta, ajatellen, että

silloin varmaankin rakkaus näyttäytyy... Mutta silloin ei mitään

semmoista tapahtunut. Jos miehensä huomasi vähänkin, että hänen

vaimonsa osoittaa suosiotaan jollekin nuorelle miehelle, niin hän

kiiruhtaa kutsumaan tätä luokseen, hyväilee sitä, ei voi kyllikseen

ylistää sen ansiota, eikä pelkää jättää häntä yksin vaimonsa kanssa.

Välistä Lisaveta Aleksandrowna petti itseään, arvellen, että ehkä

Piotr Ivanitsh toimii sotaopillisesti; että kenties hänen salainen

metoodinsa onkin juuri, pitää vaimoansa aina epäillyksessä ja

pidättää siten itserakkauttakin. Mutta miehensä ensimmäisestä

rakkauden lausumisesta haihtui hänen ihastuksensa.

Jos hän olisi vielä ollut törkeä, karkea, sydämmetön, itsepäinen,

yksi niistä miehistä, joita on legioonittain, joita synnittä

kernaasti voi nenästä vetää, sekä heidän itsensä että oman onnen

tähden, jotka ovat kuin sitä varten luodut, että vaimo hakisi

mieleisiänsä kodin ulkopuolelta ja rakastaisi miehensä suurinta

vastakohtaa -- sitten olisi ollut toinen asia: hän olisi menetellyt

samalla tapaa kuin suurin osa naisista tekee siinä tapauksessa.

Mutta Piotr Ivanitsh oli järjellinen ja älykäs ihminen, jommoista ei

usein kohdata. Hän oli hieno, tarkkasilmäinen, sukkela. Hän ymmärsi

kaikki sydämmen rauhattomuudet, kaikki sielun myrskyt, ymmärsi --

mutta ei enempää. Kokonainen kokoelma sydämmen asioita oli hänen

päässään, vaan ei sydämmessään. Hänen puheestaan voi päättää, että

se oli kuultua ja ulkoapäin opittua, mutta ei koskaan koetettua.

Hän puhui intohimoista sattuvasti, mutta ei myöntänyt olevan niillä

valtaa häneen itseensä, nauroi vielä niille ja piti niitä vikoina,

muodottomina poikkeuksina todellisuudesta, nimitti niitä taudin

oireiksi, joille ajan pitkään ilmestyy omat lääkkeensä.

Lisaveta Aleksandrowna huomasi hänen järkensä etevyyden muiden

ympärillä-olevien rinnalla ja kärsi siitä. "Jos hän ei olisi ollut

niin viisas, ajatteli hän, olisin minä pelastettu..." Hän noudattaa

varmoja sääntöjä -- se on selvä, ja vaatii, ettei vaimokaan,

viettäisi haaveksivaista elämää.

"Mutta, hyvä Jumala!" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko hän

tosiaankin nainut senvuoksi, että saisi emännän, että voisi antaa

nuoren miehen asunnolleen täydellisyyden ja perheellisen talon arvon,

jotta hänellä olisi enemmän merkitystä seuraelämässä? Emäntä, vaimo

-- kaikkein proosallisemmassa merkityksessä. Eikö hän käsitä kaikella

ymmärryksellään, että joka tapauksessa on naisella rakkaus?...

Perheen velvollisuudet -- siinä on hänen huolensa: mutta voiko niitä

täyttää ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imettäjät, nekin tekevät

itselleen epäjumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten

vaimo, äiti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa

saisin kantaa kaikki kärsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon

kanssa, kunhan vaan saisin elää täydellistä elämää ja kunpa tuntisin

oman olemiseni, enkä jähmettyisi.

Hän katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mitättömiä

kapineita budoarissaan -- ja kaikki tämä mukavuus, jolla huolellinen

käsi ympäröipi rakastetun naisen, tuntui hänestä kylmältä

pilkanteolta todellisen omien rinnalla. Hän oli kahden hirmuisen

liioittelemisen todistajana -- veljen pojan ja miehensä. Toinen

hurmaantunut hulluuteen, toinen -- kylmä kovapintaisuuteen asti.

"Kuinka vähän he molemmat sekä suurin osa miehistä tuntevat

todellista rakkautta, ja kuinka minä sen ymmärrän!" ajatteli hän.

Mutta mitä siitä on hyötyä? Miksi minä ymmärrän? Oi jos...

Hän peitti silmänsä ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi

hän ne ja katsahti ympärillensä, huokasi raskaasti ja otti taaskin

tavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siitä,

eikä kukaan nähnyt sitä. Hänet olisi voinut saattaa rikokselliseksi

nuo näkymättömät, tunnustelemattomat ja nimettömät kärsimykset,

haavoitta, verettä, jotka eivät olleet peitetyt räsyillä, vaan

sametilla. Mutta sankarin itsekieltämisellä kätki hän surunsa, ja

löysi vielä kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.

Pian Aleksander lopetti puhumisen suurista kärsimyksistä, ja

rakkaudesta jota ei ymmärretty jolle ei annettu arvoa. Hän siirtyi

enemmän tavalliseen aineesen ja valitti elämän ikävyyttä, sielun

tyhjyyttä, väsyttävää kaihoa.

Kärsimysteni jälkeen olen eloon jäänyt.

Olen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi hän yhä.

-- Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. Hän on kaikkialla kanssani,

ma tante: yöllä, ystävien kanssa keskustellessani, maljan ääressä

pidoissakin, syvien mietteiden hetkinä!

Niin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, että vielä parin viikon

päästä narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehkä tullut kelpo

ihmiseksi, se on tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, niinkuin

kaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! Hänen luonteensa erilaisuus tuli

joka paikassa esille.

Kerran hän tuli tädin luo vimmastuneena ja oli äkeissään koko

ihmis-suvulle. Joka sanan perästä tuli milloin pilkkaus, milloin

tuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla hän tarkoitti juuri

niitä henkilöitä, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Hän sekä Piotr

Ivanitsh saivat osansa. Ketään ei säälitty. Lisaveta Aleksandrowna

alkoi tiedustella syytä.

-- Te tahtoisitte tietää, alkoi hän hiljaan ja juhlallisesti: -- mikä

mieltäni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tiedätte,

että minulla oli ystävä, jota en ole moneen vuoteen nähnyt, mutta

jolle sydämmessäni oli aina sijaa. Setäni pakoitti minua tännetuloni

alussa kirjoittamaan hänelle kummallisen kirjeen, jossa oli hänen

rakkaimmat sääntönsä ja ajatusten suunta; mutta minä repäsin sen

ja lähetin toisen. Ei ollut siis mitään syytä ystävälläni muuttua.

Tämän kirjeen jälestä loppui meidän kirjevaihtomme, ja minä kadotin

ystäväni näkyvistäni. Mitäpäs tapahtui? Kolmen päivän perästä astuin

minä pitkin Newskin katua ja näin yht'äkkiä hänet. Minä seisoin

hämmästyksissäni, väreet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini

nousivat kyyneleet. Minä ojensin hänelle molemmat käteni enkä voinut

ilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. Hän otti toisen

käden ja puristi sitä. Päivää Adujew! sanoi hän sellaisella äänellä

ikäänkuin vasta eilen olisimme eronneet. "Oletko kauan ollut täällä?"

Hän ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi

sivumennen, mitä minä toimin, missä palvelen, piti velvollisuutenaan

ilmoittaa, että hänellä on erinomaisen hyvä paikka, on tyytyväinen

palvelemiseen, päällikköihin, tovereihin ja... kaikkiin ihmisiin,

ja kohtaloonsa... sanoi sitten, ettei hänellä ole aikaa, että hän

kiirehtii kutsutulle päivälliselle -- kuuletteko ma tante? -- pitkää

eron perästä kohdatessaan ystävää hän ei voinut jättää päivällistä...

-- Ehkä häntä olisivat odottaneet, huomautti täti, kohteliaisuus ei

sallinut...

-- Kohteliaisuus ja ystävyys? Ja Te, ma tante! Mitä tämä on? Sanon

Teille vielä parempaa. Hän työnsi käteeni osoitteensa ja sanoi, että

toisena päivänä illalla odottaa hän minua luokseen -- ja katosi.

Kauan katselin minä hänen jälkeensä, enkä voinut tointua. Tämä oli

lapsuuden kumppali nuoruuden ajan ystävä. Kylläpä hän oli hyvä! Mutta

sitten minä arvelin, ehkä hän jätti kaikki illaksi ja sitten pyhittää

aikansa todelliseen sydämmelliseen keskusteluun. "Olkoon menneeksi,

minä menen". Ilmestyin sinne. Hänen luonaan oli noin kymmenen henkeä

ystäviä. Hän ojensi minulle ystävällisemmin kätensä kuin eilispäivänä

-- se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi hän

istumaan korttipöydän ääreen. Minä sanoin, etten lyö korttia ja

istuin yksin sohvalle, arvellen, että hän heittää kortit ja tulee

minun luokseni. "Etkö lyö korttia?" kysyi hän ihmetellen: "Mitä

sinä sitten teet?" Hyvä kysymys! Minä odotin tunnin, odotin kaksi,

hän ei vaan lähesty minua; kärsivällisyyteni loppui. Välistä hän

tarjosi minulle sikaria, välistä piippua, säälitteli, etten minä lyö

korttia, että minun on muka ikävä, koetteli huvittaa minua -- millä

luulette? -- Kääntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja

onnistumattoman pelinsä lopun. Minä en voinut itseäni enää pidättää,

lähestyin häntä ja kysyin, aikooko hän omistaa minulle vähääkään

aikaa tästä illasta? Sydämmeni kiehui silloin ja ääneni vapisi. Tämä

häntä taisi hiukan kummastuttaa. Hän katsoi minua kummallisesti:

"Hyvä", sanoi hän, "anna minä lopetan vaan pelin". Paikalla, kun

hän oli tämän sanonut, sieppasin minä hattuni ja tahdoin mennä,

mutta hän huomasi ja pidätti minua. "Peli on loppumaisillaan", sanoi

hän, "paikalla ruvetaan illalliselle". Vihdoin he lopettivat. Hän

istui viereeni ja haukotteli: -- siten alkoi meidän ystävällinen

keskustelumme. "Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?" kysyi hän. Tämä

oli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla äänellä.

Minä en puhunut mitään, katselin vaan häntä surullisesti hymyillen.

Siitä hän sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksiä: "mikä

sinun on? Eikö sinulta puutu jotakin? Enkö voisi tehdä sinulle jotain

hyödyllistä palvelusta..." j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin

hänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista

eduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä:

"armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista...

Mutta ajatelkaa, katsokaa häntä!" Hän ei antanut minun edes puhua

ajatustani loppuun. "Sinä olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi

hän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja

alkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani,

edistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen

määrään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin

hänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu,

"Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin minä. "Mitä?"

keskeytti hän pelästyneenä, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" Hän

luuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta

kuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! "Niin", sanoin

minä, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni..." Sitten aloin puhua

rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä... minä aloin

innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa

jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään...

Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja

näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän

piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää... Minä keskeytin

kauhistuneena kertomukseni. -- Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo

ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa.

Mennään, mennään, ha, ha, ha!... siellä on erittäin hyvä rost... ha,

ha, ha, rostbiff...

Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti

ja karkasin tuon pelätin luota... Semmoisia ovat ihmiset, ma tante!

päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.

Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle

tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja

elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin

saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen

sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään

koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä

se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä,

ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.

Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen

puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi

miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti

ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä

mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin

silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut

hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan

tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä

tunteella -- halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti

puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi,

vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä

arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.

Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että

Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä

oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut

ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei

syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei

pahennu.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi

eräs pyyntö sinulle?

-- Mitä nyt?

-- Arvaapas.

-- Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin

Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista...

-- En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko

hiljaisempaa...

-- En!

-- No, uusia huonekalujako?

Hän pudisti päätään.

-- Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: -- ota ennen

tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni...

Hän otti taskustaan setelin.

-- Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta

Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.

-- Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen

piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?

-- Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa...

-- Saat niin paljon kuin vaan tahdot.

-- Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.

-- Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.

-- Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna -- pelkään

ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.

-- Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai

mitä?

-- Ei, ystävyydessä.

-- Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?

Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.

Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta

kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!

-- Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa

hänen sydämmensä on...

-- Ei, kysy sinä ennemmin.

-- Puhu hänen kanssaan... kuinka se on?... hellemmin, eikä sillä

tavalla kuin sinä aina puhut... älä naura tunteille...

-- Etköhän käske itkemään...?

-- Ei, se hämmentäisi.

-- Mitä hyötyä hänellä on siitä?

-- Paljon... eikä hänelle yksin... huomautti Lisaveta Aleksandrowna

puoliääneen.

-- Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.

-- Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr

Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.

-- Millä hän on sinua niin rasittanut?

-- Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän

itkee -- pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.

-- Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä

hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja

heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas

muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä

päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja -- niin,

siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän

lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella -- niin

olette onnelliset.

-- Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr

Ivanitsh. -- Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis

vielä?

-- Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.

-- Kaikkea muuta!

-- Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista

pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä

ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei

välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä

niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä

itsensä rakastetuksi...

-- Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon... mikä hän

on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.

-- Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman

pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen

ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei

sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen,

jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen

kannalta...

-- Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin...

-- En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla,

kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto...

-- On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.

-- Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.

-- No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua --

miten? sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Anna sinä hänelle kevyt läksy...

-- Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.

-- Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi

odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole

syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä

olet niin viisas... viekastelet niin hyvin... lisäsi Lisaveta

Aleksandrowna.

Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.

-- Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi

hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole

vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua

sotketaan...

-- Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna

-- toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.

Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,

-- Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen

vuoksi...

-- Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki

rahat yhdestä ystävän sanasta.

-- Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi

ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen

vuodatuksista... Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää

tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä... mitä vielä? Antaako

rahaa.

-- Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun

puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.

Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä,

mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja

karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.

-- Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.

Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan

pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:

-- Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin

ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?

Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään,

aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka

oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää

ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin

nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä,

ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden

katseiden kimmahtamista.

Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.

-- Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh -- mikä ilkeys! Mikä ystävä hän

on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että

kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen

illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen... syöttää... Mutta sitten

-- ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset

ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan -- mikä

hävytön uteliaisuus! Mutta vielä -- ilkeyden lisäksi hän uskalsi

tarjota palvelustaan... apuaan... ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen

vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo

kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!... Miksi hän

pelaa?

-- En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. -- Naurakaa vaan setä:

Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea

myötätuntoisuutta -- kenessä? Siroittaa helmiä -- kenen edessä!

Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä

olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen,

pysyväisyyteen.

Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä

päätään.

-- Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen

häntä hihasta, makaatko?

-- Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki

"miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?

-- Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku,

jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä

tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa

orja.

Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin

jotenkin happamella tavalla.

-- Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain

uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt

itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on?

kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Nyt en enää vaadi uhria -- älkää olko rauhaton. Minä kiitän

ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä

kuin rakkaudestakin... Minä olen aina kantanut mukanani nämät

rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä

näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja

niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe,

ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden

sydämmiä... Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille.

Pois, ne ovat petollisia sanoja.

Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli

kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.

-- Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.

-- Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.

-- Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.

-- Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin

kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä

suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan

elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä... mutta yhdentekevä!

Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa

pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka

oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena,

kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa,

vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä,

joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain

jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin

savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä... Jos

Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen

häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen

kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa,

sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."

Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.

-- Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.

-- Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä

laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä

tavalla rakkauden.

-- Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta

Aleksandrowna.

-- On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on.

Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän

tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on -- valhetta ja ihmisten

panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.

-- Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen

käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla...

-- Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan...

sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Mutta onhan ollut esimerkkejä...

-- Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat.

"Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!..."

Hän purskahti uudestaan nauruun.

-- No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.

-- Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan -- niin olkoon

menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:

"Rakastaminen on -- ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään

varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki

inhimilliset tunteet -- toivon, pelon, surun, nautinnon;

rakastaminen on elää loppumattomassa."

-- Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!

-- Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta

Aleksandrowna. -- Jatkakaa, Aleksander.

"Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle

olennolle", jatkoi Aleksander lukemistansa, "elää, ajatella

ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa,

nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille

mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle.

Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa..."

Piotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.

"Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa

loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas

kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika

kahteen osaan -- läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden

aikaan --kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista --

talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan

sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä

toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja

omistaa siinä koko maailma... Viimeksi vielä, rakastaminen on

suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee

joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan;

hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta

läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa

toisensa uhrauksissa..."

-- Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole

minulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian.

No niin!

Piotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.

-- Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin

niin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki,

mitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen

keksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja

analyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia

kieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys...

Hän kohotti olkapäitään.

-- Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen

itse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. -- Minun

onnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa,

joka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu

samanlainen voima...

Rakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos

olisit sanonut heikkouden voima.

-- Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta

Aleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista

muissakaan...

-- Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh

lähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei

tunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko

tosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?...

Sillä tavallako rakastetaan?

Lisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.

-- Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni

ja vetäen häntä luokseen.

Piotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti

salavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin

päin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.

-- Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten

rakastetaan!...

-- Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä

työtä.

Neljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen

ensimmäiseksi.

-- Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.

-- En... mitään.

-- Se ei ole paljon. Luethan toki?

-- Kyllä...

-- Mitä?

-- Krilovin runoja.

-- Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.

-- Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!

-- Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen... mikä

hän onkaan?... todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?...

-- Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin

niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin

paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.

-- No repäsitkö?

-- Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.

-- Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta

niin vastenmielisiä?

-- Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden...

Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin

luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä...

-- Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?

-- Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa

ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut -- ja kaiken

tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!

-- Mitä sinulle sitten on tapahtunut?

-- Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä...

Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden

kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä -- kaikki

perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti,

kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät

hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia,

mutta huomenna -- ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen

jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat

tulisia, helliä, huomenna kylmiä... ei; kun tarkastelee, niin elämä

on --, kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!

-- Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.

-- Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä

hiljakseen.

-- Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi

Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: -- sitten et toru ihmisiäkään

syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo

ihmisiä.

-- Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin

runojen luontokappaleiden kaltaisia.

-- Entäs Hosarowin esimerkiksi?

-- Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs

sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien

takana... olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas

itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän

solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta

huomenna saman kanssa Teille... iljettävää!

-- No entäs Luninin?

-- Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota

satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on

hyvä kettu...

-- Mitä sanot Soninista?

-- En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun

vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa...

niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden.

Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa

Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä...

-- Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?

-- Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale... Aleksander oikein

sylkäisi.

-- Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.

-- Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa...

Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja

minä olemme?

Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi

hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö

eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti

vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.

-- No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti:

heitä kohtaan olen täyttänyt kaikki... Minun sydämmeni on

lempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat

tehneet?

-- Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa

puoleen.

-- Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.

-- En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria

urotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä... olen

vaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva

kaiken oikeuden mukaan.

-- Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas,

minä saatan sinut raittiisen veteen... Lisaveta Aleksandrowna

huomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli

levottomaksi.

-- Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo...

-- En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan

silmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken

maalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö

silloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen

tapaista?

-- Mistä syystä, setä?

-- Siitä syystä, että nämä eläimet monta vuotta peräkkäin ovat

ottaneet sinua ystävällisesti vastaan: olkoon niin, että niiden

ihmisten edessä, joilta he ovat jotakin kokeneet saada, ovat he

viekastelleet, tehneet juonia niinkuin sinä sanot; mutta sinulta ei

heillä ollut mitään hakemista: mikä pakoitti heitä kutsumaan sinua

luokseen ja hyväilemään? Tuo ei ole hyvä, Aleksander!... lisäsi Piotr

Ivanitsh vakaasti. Toinen olisi siitä jo, vaikka olisi tiennyt heillä

olevankin pikku syntejä, ollut ääneti.

Aleksander punastui kokonaan.

-- Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että

Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman

mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. -- Sitäpaitsi ne olivat

seuraelämän suhteita...

-- No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä

jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi,

että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan

suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen:

asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan

tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se

halveksimista ansaitseisi...

-- Mutta miksi hän petti minut?

-- Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet

tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut

sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?

-- Minä? En koskaan.

-- No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei

sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä

on kolme.

-- Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin...

-- Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on,

aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta

näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta

tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä,

kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle

palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle

rahaakin -- niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen

ei ainoastaan tunne... ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan:

näen, että hän on kunnon ihminen... mutta sinun mielestäsi kavala.

Aleksander seisoi pää alaspäin.

-- No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan...

-- Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö

punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?

-- Te... sukulainen.

-- Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei

ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota

koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida

löytyä Krilowillakaan.

-- Te olette aina työntänyt minua luotanne... sanoi Aleksander

arasti, eikä nostanut silmiään.

-- Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

-- Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni...

-- Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Te seurasitte minua askel askeleelta.

-- Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien

kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä

yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista...

-- Setä... sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat

kätensä.

-- Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr

Ivanitsh kylmästi. -- Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi

nimittävän.

Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt:

"missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

-- Tuossa hän on.

-- Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole

olevinasi, Jumalan tähden heitä jo...

-- En, älä häiritse.

-- Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle... mutisi

Aleksander epäselvästi.

-- Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut

ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä

kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta

et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden

vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka

otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan

äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä

sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi

inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit

nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua

rakastaa, kuin oma sisar.

-- Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan

kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten

minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta?

Jumalani, Jumalani! Minä vannon...

-- Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr

Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta,

niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

-- Paikalla lopetan, paikalla -- vielä on viimeinen sana sanottavana.

Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan

vaatisi.

Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

-- No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

-- Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä

häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä...

-- Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää

ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on

hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain,

viikottain, tietoja sinusta ja sinulta... Sanopas milloinka hänelle

kirjoitit?

Aleksander säpsähti.

-- Kolme... viikkoa takaperin, mutisi hän.

-- Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No

mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla

ole semmoista.

-- Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

-- Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

-- Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

-- Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja

juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän

ojensi Aleksanderille. -- Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

-- Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet

sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

-- Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä -- mainiot asianhaarat!

-- Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti

veljenpoikaa.

Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

-- Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla;

minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän

epätoivoisena väännellen kasvojaan.

-- No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä

löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi -- se

on luonnollista; rakkaus äitiin on -- rauhallinen tunne. Maailmassa

on hänellä yksi vaan -- sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin

pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan

lempikirjailijasi sanoilla:

"Miks' rupeat, kuoma, lukemaan,

Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen

sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on

kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

-- Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella

äänellä.

-- Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani

tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin

ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä,

enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?

Hän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.

-- Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr

Ivanitsh. Mitä sinä?... Niin tosiaan: unhotin yhden asian... Missä

tilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.

Aleksander oli ääneti.

-- Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.

-- En, setä...

-- Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.

-- Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken

ääneti,

-- Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko,

että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.

-- Kuinkas muuten?

-- Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö,

kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä

syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat;

tiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä...

mutta sitten jo... kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt

unhoittanut.

-- Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä

itsensä hillitseminen!

-- Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä,

sanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.

-- Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta

uskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat

houkutella...

-- Jumalani! Äiti raukkani!

Lisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.

-- Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne,

sanoi hän. -- Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä

annan aina Teille anteeksi.

-- Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!

-- Olen pelkkä nainen vaan.

Sedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä

tätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä,

kuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella

vaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet

yht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen

puuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr

Ivanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä.

Tuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.

-- Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.

-- Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun

ymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!

Älkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.

-- Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin

iljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa

itseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän

tyhjyys, ihmiset, minä itse...

-- Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi

huoaten, -- hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!

-- Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt,

en ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä...

-- Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti,

mutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne;

minä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa

kaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja:

kirjoittakaa... Kirjoitatteko nykyään mitään?

-- En.

-- Kirjottakaapas.

-- Minä pelkään, ma tante...

-- Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia, puhelkaa hänen kanssaan

politiikista, maanviljelyksestä, mistä vaan tahdotte, mutta älkää

vaan runollisuudesta. Hän ei sano Teille koskaan siitä totuutta.

Yleisö antaa Teille kyllä arvon -- saattepas nähdä... Alatteko

kirjoittaa?

-- Kyllä.

-- Aloitatteko pian?

-- Niin pian kuin voin. Nyt on ainoastaan enää turvaa...

Maattuaan kylliksi, tuli Piotr Ivanitsh heidän luokseen täydellisesti

pukeutuneena ja hattu kädessä. Hän neuvoi Aleksanderia myöskin

ryhtymään työhön virastossa ja samoin lehden maanviljelys-osastossa.

-- Minä tahdon koettaa parastani, vastasi Aleksander, mutta minä

lupaan tädille...

Lisaveta Aleksandrowna antoi hänelle merkin vaitiolemiseen, mutta

Piotr Ivanitsh huomasikin sen. -- Mitä, mitä olet luvannut? kysyi hän.

-- Tuoda minulle uusia nuotteja, vastasi täti.

-- Ei, se ei ole totta, mitä Aleksander?

-- Kirjoittaa novellin tahi jotakin...

-- Etkö ole vielä luopunut kaunokirjallisuudelta? kysyi Piotr

Ivanitsh, nyppien vaatteistaan pölyä pois. Sinä, Liisa, panet hänet

turhaan pyörälle!

-- Minulla ei ole oikeutta luopua siitä, huomautti Aleksander.

-- Kuka sinua pakoittaa?

-- Miksi minä vapaehtoisesti ja kiittämättömästi hylkäisin arvokkaan

kutsumuksen, johon olen määrätty. Yksi ainoa kirkas toivo on jäljellä

elämässäni, ja minä menetän senkin. Jos minä kadotan sen, mitä

korkeammalta on minuun pantu, silloin kadotan itsenikin...

-- Mitä sinuun sitten on pantu, selitä minulle, ole niin hyvä?

-- Setä, en minä voi sitä itse selittää. Ovatko hiukset Teidän

päässänne nousseet koskaan muun kuin kamman vaikutuksesta?

-- Ei! vastasi Piotr Ivanitsh.

-- No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus

kiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä?

Onko sydämmenne erilailla sykkinyt?

-- Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää,

minkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton

henki käskee... yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita,

kirjoita... -- Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.

-- Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden

hämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä

asiassa.

-- Kuka on tuomari? hänkö?

Piotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.

-- Hän sanoo -- leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.

-- Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan

itseäni...

-- No mitä siitä? Sinä koetit, -- ei tullut mitään. Olisit silloin

jättänyt.

-- Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä

ajatusta, ettekö onnistunutta runoa?

-- Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä,

kuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa

kirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan

mitään lahjoja, vaan järkeä.

-- Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.

-- Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista

--kenelle ei sitä tapahdu?

-- Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.

-- Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin...

-- Mitä? En muista...

-- Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen

veljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi,

hiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat,

lammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan

heitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan

-- se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä

luullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka

rivissä, joka siveltimen vedossa...

-- Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Paikalla.

-- Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta.

Sanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden

hoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta -- kaikki

osoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä

oikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä

päässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada

mainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen...

-- Kaunis maine, luonnan kirjailija.

-- Jokaisella on oma tehtävänsä: toisen on sallittu majailla taivaan

avaruuksissa, mutta toisen kaivaa lantaa ja sieltä löytää aarteita.

Minä en käsitä, miksi halveksitaan kunniallista kutsumusta? Silläkin

on oma runollisuutensa. Sinä voisit palvella, saisit työlläsi rahoja,

naisit sitten edullisesti, niinkuin suurin osa... En ymmärrä mitä

muuta olisi tarvis? Velvollisuus on täytetty, elämä on kulunut

kunnialla, ahkeruudessa -- kas siinä on onni, minun käsitykseni

mukaan ainakin. Minä olen kaupungin-neuvos arvoltani, tehtailija

työni mukaan; mutta tarjoapas minulle sijaan ensimmäisen runoilijan

arvoa, enpä totta Jumal' avita ottaisikaan!

-- Kuule, Piotr Ivanitsh, sinä myöhästyt todellakin! keskeytti

Lisaveta Aleksandrowna. Kello on kohta kymmenen.

-- Tosiaankin on jo aika mennä. No, näkemään asti! Kuvittelevat

itsestään Jumala ties mitä, mutisi Piotr Ivanitsh mennessään: -- ja

sitten...