kajahti pianon kieliltä; ja he hyökkäsivät saliin; sillä Signe siellä
lauloi, ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat mitä ihaninta
he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista, ja kun nyt nämä maailman
etevimmät kansanlaulut, nuo suuren kansan uskolliset hengen viestit,
olivat mielet sytyttäneet, niin että kaikki seisoivat odottamassa,
nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan jonkin runoelman. Petra
lienee tämän tiennyt, sillä hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Mutta
hän astui heti esiin, vaikka värisikin niin, että täytyi pitää kiinni
tuolin selkänojasta, lensi sitten kalmankalpeaksi ja alotti:
Ei saanut hän lupaa lähteä,
Oli isä vanha, ja äiti poti,
Ja hänen työtään kaipasi koti: --
"Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
Sulla tääll' on mit' ikänä toivonetki."
Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
Hän muinaistaruja muistaa vaan.
Oli aamu, ja luotohon äärimpään
Ulapalle päin hänet ajoi vaisto
Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
Ja kuulemaan miten riehui taisto.
Se päivä ol' alkukeväimen,
Kun myrsky käy maan yli huudellen:
Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! --
Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.
Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
Se lepää ankaran taistelun takaa.
Se ankkurissa on, purjeet luotu,
Mut' lepo sille ei varsin suotu:
Sen purje tempoo ja masto nytkii
Ja vahtoisena sen rinta rytkii.
Lepohetki se laivalla on paraikaa:
Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa --
Kuin houkkion suusta ne sanat soi --:
"Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
Niin mulle ruori, -- ma tahdon koittaa!"
Toiset tunturiin katseen loivat,
Mut toiset tyynesti atrioivat.
Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
Kivi lensi -- se kahden on miehen surma.
Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
Syrjään ruoat ja käteen jousi!
Nuolia viuhuen ilmaan nousi, --
Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
"Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
Vai ensinkö taistella tahdot kenties?"
Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
Ja keihäs se vastauksen saa viedä.
Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
"Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
Mun aikan' on tullut, se ottaa minut."
Mut toinen kannelta hymähtää:
"Jos mieles on niin kuin lausui nyt,
Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!" --
"Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
Ei uusi palvella vanhaa saata."
Hän turhaan vastaust' odottaa;
Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
"Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
Ken ei suurinta palvele, hävetköön!"
Mut vihasta päällikkö punastui;
Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.
Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
"Häll' asett' ei ole, se hankkikaat",
Hän laivaan huusi: "jos voiton sa saat,
Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
Sen miekan, jok' oli surmaks mulle."
Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
Ja isku huoaten iskuun vastaa;
Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.
Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
Ja laivan kannella kansaa hyörii.
Joka mies alas veteen ja kostohon!
Ja kohta he kalliorannall' on.
Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
"Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
Sen ansaitsee hän!" Jo ääni herkes
Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
Ja hän toiseen viittasi lähteissään.
Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
"Aluks patsas urholle nostakaamme.
Ja mainetöitähän muistelkaamme!
Mut' ennen iltaa on matka pois;
Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois."
Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
Yli vetten muistolaulut soivat,
Ne saaren kuollutta kunnioivat,
Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
Mi laivalla seisoo kädessä ruori.
Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
Ja kaikki kun rantahan juoksevat
Ja ilolla ihmein katselevat,
Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, --
Niin illan rusko se purjeet paartaa
Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.
Hän laivan ohjasi suoraan päin;
Pelon huuto jo soi: "hän hukkuu näin!"
Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.
Ja hymyili heille: "Nyt luvanko saan?"
Runoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan
koreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä
säde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän
korkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini
ei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli
ruumistansa ja lausui: "En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta
kun _minun_ tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo --."
-- "Nyt kirosit taasen, katteini", sanoi pikku tyttö uhaten häntä
sormellaan; "nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!" --
"Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön,
täytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!"
Ilman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon
ääreen ja ilostunut seura lauloi:
Tämän maan rakennan,
Tätä puolustan,
Rukouksissa lemmin ja lapsissain,
Meren luodolta niin
Lumitunturiin
Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.
Täällä peltoa on,
Kesälämpöä on,
Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.
Mut' kun into ja työ
Lujan liiton lyö,
Niin me miehissä nostamme syntymämaan.
Ennen retkeiltiin
Maihin kaukaisiin,
Yltä linnoja normannien kohoaa.
Vaan nyt kauemma vie
Jalon lippumme tie,
Se nyt entistä, raittiimmin punottaa.
Tuloss' aika on suur':
Kolmijakoinen Nor
Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.
Sinä rientohon myös
Pane tarmos ja työs,
Edes paisuva virta sen vierittää.
Kotimaamme on tää,
Meille rakkaaksi jää
Mitä on se, mitt' oli, mitä vastakin on.
Ja kuin meiss' oma maa
Lemmen nostattaa,
Samoin lempemme maammekin nostakohon!
Mutta Signe nousi pianon äärestä, meni ja laski kätensä Petran
vyötäisille ja vei hänet mukanaan provastin kamariin, jossa ei ketään
ollut. -- "Petra, olkaamme ystäviä taas!" -- "Oi, Signe', vihdoinkin
annat minulle anteeksi!" -- "Nyt minä ymmärrän mitä se on! Petra,
rakastathan Ödegaardia?" -- "Herran tähden, Signe!" -- "Petra! sitä
olen luullut ensipäivästä asti, -- ja olen luullut että hän nyt
vihdoin tuli -- -- -- kaikki mitä puolenkolmatta vuoden kuluessa olen
ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut siinä luulossa,
ja isä on luullut samaa; hän on jo varmaankin Ödegaardin kanssa
puhunut siitä." -- "Mutta, Signe, -- --!" -- "Hiljaa!" Signe tukki
kädellään Petran suun ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä; oltiin
illalliselle menossa.
Pöytään oli pantu viiniä, sillä provasti oli ollut poissa
päivällisiltä. Mutta provasti, joka koko ajan oli ollut hyvin totinen
ja aivan vaiti, istui vielä paikallaan, niinkuin ei ketään olisi
saapuvilla ollut, kunnes oltiin pöydästä nousemaisillaan. Silloin
kilisteli hän lasiaan ja sanoi: "Minulla on kihlaus ilmoitettavana!"
-- Kaikki loivat silmänsä nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä,
ja nämät eivät kumpikaan tietäneet, tuliko heidän tuolilta pudota vai
jäädä istumaan.
"Minulla on kihlaus ilmoitettavana", sanoi provasti toistamiseen,
ikäänkuin olisi hänen ollut vaikeata päästä alkuun. "Myönnän, ettei
se alusta pitäen ole ollut minulle mieleinen;" kaikki vieraat
katsoivat suuresti hämmästyneinä Ödegaardiin; hämmästys kasvoi
rajattomaksi, kun hän istui levollisena ja katsoi provastiin.
"Ajattelin, suoraan sanoen, että hän ei tyttöä ansainnut." -- Vieraat
tulivat tästä niin hämilleen, ett'ei enään kukaan tohtinut nostaa
silmiänsä, ja kun tytöt eivät pitkään aikaan olleet uskaltaneet tätä
tehdä, oli siinä vain yhdet ainoat kasvot, joille provasti saattoi
puhua, nimittäin Ödegaardin, joka kaiken aikaa oli autuaallisen
levollinen. "Mutta nyt", jatkoi provasti, "nyt, kun olen oppinut
miestä lähemmin tuntemaan, nyt olen siinä tilassa, ett'en tiedä,
onko nainen _hänelle_ kelvollinen, niin suureksi on hän silmissäni
kohonnut; tarkoitan taidetta, ylevää näytelmätaidetta, jonka
morsian on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; onnea teille
yhteiselämään! Minua tämä peloittaa, mutta mikä yhteen kuuluu, pitää
myös yhdeksi liittymän. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!" Petra
oli silmänräpäyksessä laattian toisella puolella ja lepäsi provastin
rinnoilla.
Kun ei kumpikaan heistä enään käynyt istumaan, nousi tietysti koko
seura pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet
äärimpään ikkunansolaan; hänellä oli Petralle jotakin sanottavaa,
mutta Petra ennätti: "Teille olen kaikesta kiitollinen!" -- "Et
suinkaan, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; väärin tein, kun
yritin askelta edemmäksi; jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun
urasi katkennut." -- "Ödegaard!" He pitivät toisiansa käsistä, mutta
eivät katsoneet toisiinsa; hetken kuluttua päästi Ödegaard Petran
käden ja meni. Mutta Petra heittäytyi läheiseen tuoliin ja heltyi
itkemään.
Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.
* * * * *
Kevätpuoleen sai Petra suuren, isolla virkasinetillä varustetun
kirjeen; hän tuosta aivan säikähtyi ja meni provastin luo, joka avasi
ja luki sen. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestarin kirjoittama
ja kuului näin:
Koska Pedro Ohlsen, joka eilen nukkui kuoleman uneen, on
jättänyt jälkeensä testamentin, näin kuuluvan:
Kaikki, minkä jälkeeni jätän, joka tarkoin on merkitty siihen
tilikirjaan, joka on siinä sinisessä lippaassa, joka on minun
huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa tällä mäellä ja
jonka avain on mainitun Gunlaugin hallussa, samoin kuin hän
yksinänsä voi selkoa tehdä kaikesta, -- jätän minä täten, -- jos
vaan hän, Gunlaug Aamundintytär, siihen antaa suostumuksensa,
jota hän ei voi antaa, jos hän ei salli että lisäämäni ehto,
jonka hän yksin, ollen ainoa, joka sen tuntee, voi täyttää,
tulee täytetyksi -- neiti Petralle, useinmainitun Gunlaug
Aamundintyttären tyttärelle, toivossa että neiti Petra tahtoo
suosiollisesti muistella vanhaa sairasta miestä, jolle hän on
hyvää tehnyt, vaikk'ei hän itse siitä tiennyt, jota hän ei
myöskään voinut, ja jonka viimevuosien ainoana ilona hän on
ollut, jonka vuoksi hän on vuorostaan tahtonut tehdä hänelle
pienen ilon, jota hän ei halveksine. Jumala minua vaivaista
syntistä armahtakoon!
Pedro Ohlsen.
niin rohkenen kysyä, tahdotteko itse tässä asiassa kääntyä
äitinne puoleen vai haluatteko että minä sen teen.
Seuraavassa postissa tuli äidiltä kirje, jonka provasti Ödegaard oli
kirjoittanut, ainoa ihminen, johon äiti oli uskaltanut luottaa. Kirje
sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, ilmoittaen
Petralle kuka Pedro oli.
Sekä ilmoitus että rahasumma saattoivat Petran omituiseen
mielentilaan; näytti siltä kuin kaikki nyt alkaisi järjestyä; tämä
oli uusi muistutus lähdöstä.
Siis Petran taiteilijasivistystä varten oli vanha Pietari Ohlsen
häissä ja tanssiaisissa soittanut kokoon ensimmäiset rahansa,
ja hän sekä poikansa että pojanpoikansa monta kovaa kokeneet ja
kärsineet. Suuri ei rahasumma ollut, mutta se riitti auttamaan häntä
kappaleen matkaa eteenpäin maailmassa, ja samalla myöskin nopeammin
tarkoituksensa perille.
Mutta auringonsäteenä välähti mieleen ajatus, että äiti nyt voisi
muuttaa hänen luoksensa, hän voisi nyt joka päivä hankkia iloa
äidilleen, hän saisi palkita äitiänsä! Hän kirjoitti äidille pitkän
kirjeen joka postissa, hän töintuskin malttoi vastausta odottaa.
Vastauksen tultua pettyi hän toiveissaan; sillä Gunlaug kiitti,
vaan arveli että "omat kunkin kaunihimmat". Nyt lupasi provasti
kirjoittaa, ja saatuaan hänen kirjeensä ei Gunlaug kauempaa voinut
hillitä mieltänsä, hänen täytyi ilmoittaa merimiehillensä ja
muille tuttavilleen että hänen tyttärestänsä tulisi suurimaineinen
henkilö ja että hän tahtoi äitiä luoksensa. Näin tuli asia hyvin
tärkeäksi puheaineeksi kaupungissa, sitä keskusteltiin laitureilla
ja laivoilla ja joka kyökissä. Gunlaug, joka tähän asti ei ollut
tytärtänsä maininnutkaan, ei tästälähtien muusta puhunut kuin "Petra
tyttärestänsä", samoin kuin toisetkaan eivät muusta hänelle puhelleet.
Mutta vaikka lähdön aika jo läheni, ei äiti vielä ollut vastausta
antanut, joka seikka tytärtä kovin huolestutti. Sen sijaan lupasivat
provasti ja Signe juhlallisesti hänelle että molemmin tulisivat häntä
katsomaan, hän kun ensikerran esiintyisi näyttämöllä.
* * * * *
Lumi alkoi tuntureilta valua, kedot alkoivat vähän viheriöidä. Elämä,
minkä kevääntulo herättää tunturimaissa, on suuri, niinkuin kevään
ikävöiminen oli suuri. Ihmiset reipastuvat, työ käy helpommin,
matkahalu luo katseen tunturien yli. Mutta Petra, vaikka halusikin
pois, ei ollut koskaan rakastanut paikkakuntaa ja sen esineitä
niinkuin nyt, jolloin hänen tuli niistä erota; oli niin kuin olisi
hän tähän asti ne laiminlyönyt, sillä nyt vasta hän ne käsitti. Hän
viipyi talossa enää vain muutamia päiviä, hän kulki Signen kanssa
ympäri heittämässä jäähyväisiä kaikille ihmisille ja esineille
-- erittäinkin niille paikoille, jotka heille yhteisesti olivat
rakkaiksi tulleet Silloin heille ilmoitti eräs talonpoika, että
Ödegaard oli ylhällä Öigarissa ja että hän aikoi tulla pappilaan.
Tytötpä tuosta kovin säikähtyivät ja herkesivät käymästä ulkona.
Mutta tullessaan oli Ödegaard niin kirkas ja iloinen ettei kukaan
ollut häntä semmoisena ennen nähnyt. Hänen toimenansa Öigarissa
oli perustaa kansanopisto ja ensiaikoina, kunnes saisi mieleisensä
opettajan, ruveta itse sen johtajaksi; myöhemmin hän aikoi panna
toimeen muuta hyvää. Hän sanoi näin suorittavansa seudulle isänsä
velkaa, ja isä oli luvannut muuttaa hänen luoksensa, heti kun
rakennus oli valmistunut. Sekä provastia että Signeä tämä naapurius
ylenmäärin ilahutti; samaten Petraakin, mutta oudolta hänestä
kuitenkin tuntui että Ödegaard juuri hänen lähtiessään tänne asettui.
Provasti tahtoi että he päivää ennen Petran lähtöä kaikki kävisivät
Herran ehtoollisella. Tämä vaikutti että viimeisinä päivinä hiljainen
juhlallisuus vallitsi talossa, ja kun he puhelivat keskenään,
tapahtui se puoliääneen. Tämä tunnelma kuvastui kaikessa, johon Petra
viimeistä kertaa loi huomionsa, ja herätti vakaita ajatuksia. Koko
eletty elämä oli läpikäytävä, siitä on tili tehtävä; sillä tähän
saakka hän ei koskaan ollut taaksensa katsonut, vaan aina eteenpäin.
Nyt johtui mieleen kaikki, hamasta lapsuudesta tähän päivään asti,
nuo ensimmäiset viehättävät espanjalaiset laulut soivat uudestaan,
nuo monet sekavien halujen synnyttämät hairaukset lapsuuden ja
nuoruuden ajoilta otettiin esiin ja pantiin pois, yksi eräältään,
niinkuin tutkitaan vanhoja asioita. Jos hän unhotti jotakin, niin
johti aina joku läheinen esine hänen muistonsa oikealle suunnalle,
sillä tätä silmäellessään oli hän joskus tuotakin ajatellut, ja esine
ja ajatus olivat siten kiintyneet yhteen. Erittäinkin oli pianoon
niin monet muistot yhdistyneet, että ne melkein valtasivat hänet.
Hän jäi istumaan sen ääreen, voimatta kelvolleen siihen koskea, ja
jos Signe soitti, niin voi hän tuskin olla huoneessa. Hän olikin
halukkaimmin yksinänsä; Ödegaard ja Signe huomasivat sen ja pysyivät
hänestä erillään; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisellä
suopeudella, ja provasti ei tähän aikaan kertaakaan kulkenut hänen
ohitsensa silittelemättä hänen päätänsä.
Vihdoin läheni päivä. Se oli puoliselkeä, pilvipouta päivä, lumi
suli tuntureilla ja pellot viheriöitsivät Nuo neljä pysyivät kukin
huoneessansa, kunnes aika lähestyi, jolloin heidän yhdessä tuli
mennä kirkkoon. Siellä oli paitse heitä ainoastaan lukkari ja vieras
pappi saapuvilla. Provasti tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella;
mutta hän tahtoi myöskin rippisaarnan pitää, hän tahtoi erityisesti
sanoa muutaman sanan poislähtevälle. Hän puhui niinkuin hänen oli
tapana puhua, kun he pyhänaattona tai syntymäpäivänä istuivat kotona
pöydän ympärillä. Pian näkyi, arveli hän, oliko se aika jonka
Petra, Jumalalta armoa rukoillen, tänään päätti hyvän perustuksen
laskenut. Kukaan ihminen ei ole täysin todellinen, ennenkuin hän
löytää oikean tehtävänsä. Julistajatoimen oli Petra saanut osaksensa
ja se, joka totuutta julistaa sekä itse pysyy kelvollisena, saa
suurinta ja pysyväisintä aikaan. Jumala tosin kyllä usein käyttää
välikappaleinansa kelvottomiakin, niin totta kuin korkeammassa
mielessä kaikki olemme kelvottomia; hän käyttää meidän halujamme.
Mutta yksi julistus on, johon kukaan ihminen ei voi ryhtyä halunsa
nojalla yksistään ja sitä hänen toki tuli koettaa saavuttaa; kaikkien
pitää pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän käski Petraa vähän takaa
palaamaan heidän tykönsä, sillä seurakuntaelämän tarkoitus on se,
että yhteys uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän hairahtuisi, niin
täällä hän etupäässä löytäisi armeliaisuutta, ja jos hän itse ei
käsittäisi oikealta uralta poikenneensa, niin he sen hänelle voisivat
rakkaudella ilmoittaa.
Pyhän toimen suoritettuaan menivät he kotiin yhdessä, niinkuin olivat
tulleetkin; mutta lopun päivää oli kukin itsekseen. Ainoastaan Petra
ja Signe istuivat Petran huoneessa yhdessä myöhään yöhön.
Seuraavana aamuna oli Petran määrä lähteä. Läksiäispöydässä lausui
provasti hänelle hellimmät jäähyväiset. "Hän oli Petran ystävän
kanssa yhtä mieltä siinä", sanoi hän, "että hänen tuli alottaa
semmoisena kuin hän oli, ja alottaa yksin. Siinä taistelussa, johon
hän antautui, saisi hän kokea, kuinka hyvä oli tietää että jossakin
istui muutamia ihmisiä koossa, joihin hän voisi luottaa. Pelkkä
tieto siitä, että he lakkaamatta rukoilisivat hänen puolestaan, --
hän saisi nähdä, että se auttaisi!" Petralle jäähyväiset sanottuaan,
lausui hän Ödegaardin tervetulleeksi. "Rakkaudessa kiintyminen samaan
henkilöön on kauniin alku keskinäiseen rakkauteen." Provasti ei tätä
maljaa esittäessään varmaankaan ajatellut sitä, mikä näiden sanain
johdosta ensin sai Signen ja sitten Petran punastumaan; punastuiko
Ödegaard, sitä eivät he tietäneet, sillä kumpikaan ei uskaltanut
häneen katsoa.
Mutta kun hevoset olivat portaiden edustalla, ja nuo kolme ystävää
seisoivat nuoren tytön ympärillä, ja kaikki talonväki vaunujen
ympärillä, kuiskasi Petra syleillessään Signeä viimeistä kertaa:
"Tiedän että pian saan kuulla suuria uutisia täältä; Jumala suokoon
siunauksensa!"
Hetken kuluttua näki hän ainoastaan valkoiset huiput, jotka
osoittivat missä paikka oli.