Tästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa;
osaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt
selville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei;
kun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.
Sill'aikaa kun provasti näin istui kamarissansa joko saarnojaan
kirjoittamassa tai kristillistä siveysoppia tutkimassa, istui
Ödegaard neitien seurassa, joita hänen lakkaamatta täytyi toisiinsa
verrata. Petra säkenöitsi eikä ollut milloinkaan yhdenkaltainen;
se, joka hänen ajatuksiansa mieli seurata, oli alituisessa työssä
niinkuin kirjaa lukiessa. Signen vakaa sydämellisyys sitä vastaan
vaikutti niin hyvää; hänen liikkeensä eivät koskaan olleet
odottamattomia, sillä ne kuvastivat hänen olentoansa. Petran ääni
vaihteli alinomaa, oli milloin kova, milloin hieno, matala ja korkea
vuorotellen. Signen ääni oli omituisen soinnukas, vaan ei vaihteleva
-- paitse isän korvissa, joka taiturin tavalla ymmärsi erottaa sen
eri sävellajit. Petra kiintyi yhteen kerraltaan; jos hän useampaan
kiintyi, niin oli tarkoituksena huomioiden tekeminen, eikä suinkaan
auttaminen. Signe ymmärsi kaikkia ja harrasti kaikkia, kenenkään sitä
huomaamatta. Kun Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän
toivottoman rakastajan valittavan; mutta jutellessaan Signen kanssa
Petrasta, oli puhe hyvin harvasanaista. Keskenänsä haastelivat tytöt
usein ja pakotta, mutta se koski vain jokapäiväisiä asioita.
Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä Signe se
oli hänestä tehnyt, kuten hän itse sanoi, "uuden ihmisen." Ensimäinen
kirje, minkä hän suuressa surussaan Signeltä sai, oli niin kuin hellä
käsi otsalle. Kuinka varovasti hän kertoi että Petra oli tullut
heille, väärin ymmärrettynä ja pahoin pideltynä, kuinka hienosti hän
selitti että tämä satunnainen tulo oli Jumalan sallimaa, "jott'ei
mitään särkyisi palasiksi"; se soi niinkuin kaukainen kutsu metsässä,
kun seisot ja mietit mistä tie kulkee.
Signen kirjeet olivat hänellä mukana minne hän kulki, ne olivat se
lanka, joka kesti. Signe tahtoi joka rivillä johtaa Petraa suoraan
Ödegaardin helmaan, mutta vaikutus oli päinvastainen; sillä näistä
kirjeistä Ödegaardille selvisi Petran taiteilijaluonne; hänen
hengenlahjojensa ydinkohta, jota Ödegaard itse oli turhaan etsinyt,
oli Signellä aina tietämättään mielessä -- ja käsittäessänsä tämän,
käsitti Ödegaard sekä Petran että oman erhetyksensä ja tuli näin
toiseksi ihmiseksi.
Ödegaard varoi tarkasti kirjoittamasta Signelle siitä, mitä tämän
kirjeet hänelle opettivat. Ensimäinen sana ei saanut lähteä
Petran seurustelupiiristä, vaan hänestä itsestään, jott'ei mitään
tapahtuisi äkkipikaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin tämä hänelle
selvisi, katseli hän Petraa uudessa valossa. Tietysti: nuo
toisiansa lakkaamatta ajelevat silmänräpäykset, jotka yksitellen
täysin valtasivat tunteen, mutta kaikki olivat äärettömiin
asti ristiriitaiset, -- ihan semmoisenhan tuli vast'alkavan
taiteilijan ollakin. Ja työn tarkoituksena olisi koota nämä lujaksi
kokonaisolemukseksi; muuten tulisi kaikki keskeneräistä, ja itse
elämäkin pelkäksi taiteeksi. Siis: ei liian aikaisin tälle uralle!
Vaitioloa niin kauan kuin suinkin mahdollista, vieläpä vastustustakin.
Näin tähän kiintyneenä ei hän itsekään huomannut että Petra uudestaan
oli tullut hänen ajatuksiensa pysyväiseksi työskentely-esineeksi,
-- mutta nyt vierasta tarkoitusta varten... Ödegaard otti
tarkastellakseen taidetta ympärillään, vallankin taiteilijoita ja
näistä erittäin näyttelijöitä. Hän huomasi paljon semmoista, joka
oli omansa kauhistuttamaan kristittyä. Hän havaitsi suunnatonta
väärinkäytöstä. Mutta eikö hän nähnyt samaa kaikkialla, eikö hän
nähnyt samaa kirkossakin? Vaikka pappeja löytyi pintapuolisia, oli
toimi kuitenkin sama ikuinen ja ylevä. Kun totuuden työ, johon nyt
kaikkialla oli ryhdytty, sai vallan elämässä ja runollisuudessa, --
eikö se sitten voisi näyttämöllekin päästä?
Hän oli vähitellen tullut varmaksi asiastaan. Suurella ilolla
havaitsi hän Signen kirjeistä että Petra kehittyi nopeasti ja että
Signe oli omansa häntä auttamaan. Nyt oli hän palannut kotiin
näkemään ja kiittämään tätä suojelijahenkeä, joka itse ei aavistanut
mitä hän oli Ödegaardille ollut.
Mutta Ödegaard oli myöskin tullut Petraa jälleen tapaamaan. Kuinka
kauas oli Petra ennättänyt? Sana oli jo lausuttu, hän saattoi siis
vapaasti Petran kanssa siitä puhua; se olikin heille kumpaisellekin
mieleistä; silloin heidän ei tarvinnut puhua menneistä ajoista.
Mutta heitä pian häiritsivät kaupungista tulleet vieraat, kutsutut
ja kutsumattomat! Asiat olivat nyt jo kuitenkin sillä kannalla,
että pieninkin hyvin käytetty tilaisuus saattoi ne selvittää --
ja sen toivat vieraat mukanaan. Pappilassa näet toimitettiin
suuret seurapidot heille, ja näissä, kun herrat heti päivällisen
jälkeen olivat kokoontuneet provastin lukukamariin, joutui näytelmä
puheeksi; sillä eräs kappalainen oli nähnyt avoimena provastin
pöydällä kristillisen siveysopin ja siinä tavannut tuon hirveän
sanan: _näytelmä_. Syntyi kiivas väittely, ja kesken kaikkea tuli
provasti saapuville, joka oli ollut poissa päivällisiltä, kun hänet
oli käsketty sairaan luokse; hän oli vakavalla mielellä, ei syönyt
mitään, ei ruvennut osalliseksi keskusteluunkaan; hän pani vain
tupakkaa piippuun ja kuunteli. Kun Ödegaard huomasi että provasti
istui äänettömänä ja seurasi keskustelua, puuttui hän puheeseen,
mutta kauan hän turhaan koetti saada järjestystä syntymään; sillä
kun polvi oli liitettävä todistusjaksoon, oli kappalaisen tapana
huutaa: "minä kiellän", ja näin ollen oli siis ensin itse todistus
todistettava; asia kulki niinmuodoin takaperin; näytelmän alalta oli
jo jouduttu laivaliikkeeseen ja saadakseen jotakin laivaliikkeen
alalla todistetuksi, oltiin juuri siirtymäisillään maanviljelykseen.
Ei! Ödegaard määräsi nyt provastin keskustelun johtajaksi.
Paitse häntä oli useita pappeja saapuvilla sekä katteini, pieni
mustapintainen mies, jolla oli tavattoman suuri vatsa ja sen alla
kaksi lyhyttä jalkavartta, jotka pyörivät kuin väkivintturi. Ödegaard
antoi sananvuoron kappalaiselle, jotta tämä kerrassaan saisi esittää
kaikki, mitä hänellä oli näytelmää vastaan. Kappalainen nousi
puhumaan:
"Tunnolliset pakanatkin jo paheksuivat näyttelemistä: _Platon_ ja
_Aristoteles_ siitä syystä, että se turmeli tapoja. _Sokrates_ tosin
joskus kävi näytelmiä katsomassa, mutta jos joku siitä päättää
että hän näitä hyväksyi, niin kiellän minä sen; sillä paljon tulee
ihminen semmoista nähneeksi, jota hän ei hyväksy. Ensimäisiä
kristityitä lakkaamatta varoitettiin näytelmiä katselemasta; lukekaa
_Tertullianusta_! Kun näytelmätaide jälleen on viime aikoina eloon
herätetty, ovat vakavat kristityt puhuneet ja kirjoittaneet sitä
vastaan; mainitsen nimiä sellaisia kuin _Spener_ ja _Franke_;
mainitsen siveysopin tutkijan sellaisen kuin _Schwartz_, mainitsen
_Schleiermacherin_. ('Kuulkaa!' huusi katteini; sillä tämä nimi oli
hänelle tuttu). Molemmat viimeksi mainitut myöntävät näytelmärunouden
luvalliseksi, kuitenkin arvelee Schleiermacher että yksityisseuroissa
yksityiset näyttelijät voivat esittää hyvän näytelmän; mutta
näyttelijäviran hän hylkää. Näyttelijätoimi ammattina viettelee
kristittyä niin moninaiseen kiusaukseen, että hänen täytyy
sitä varoa. -- Mutta eikö se katselijatakin saata kiusaukseen?
Sepitetyn intohimon herättämät liikutukset, teeskenneltyjen hyveen
esikuvien mielenylennykset, jotka vaikuttavat paljon enemmän
lukiessa, ne houkuttelevat meitä uskomaan että itsekin olemme
sitä, mitä näyttämöllä näemme; ne heikontavat tahdon ja oman työn
ja alentavat meidät uteliaiksi katselijoiksi, kuuntelijoiksi ja
haaveilijoiksi. Eikö totta? Millaista väkeä enimmiten teaterissa
näkee? Tyhjäntoimittajia, jotka tahtovat huvitella, hekumoitsijoita,
jotka tahtovat kiihoitusta, turhamielisiä, jotka haluavat näyttäytyä,
haaveksijoita, jotka tänne pakenevat todellisesta elämästä, jota
vastaan eivät uskalla lähteä taistelemaan. Syntiä esiripun takana,
syntiä sen edessä! En ole milloinkaan kuullut totisen kristityn muuta
sanovan."
Katteini: "Rupean jo pelkäämään omaa itseäni. Jos minä olen
teaterissa käydessäni tuollaisessa sudenpesässä ollut, niin lempo
vieköön --" -- "Hyi, katteini", lausui pieni tyttö, joka toisten
kanssa oli sisään tullut; "älä kiroo, muuten joudut helvettiin!" --
"Oikein, lapseni, oikein." Mutta Ödegaard rupesi puhumaan:
"Platonilla oli samaa muistuttamista runoutta kuin
näytelmätaidettakin vastaan, ja Aristoteleen ajatus on epävarma.
Heitän senvuoksi heidät siksensä. Mutta ensimäiset kristityt
tekivät oikein, kun pysyivät erillään pakanallisista näytelmistä,
-- jätän heidätkin siksensä. Että totiset kristityt myöhempinä
aikoina ovat epäilyksessä semmoisenkin näytelmän suhteen, joka on
kristillisellä pohjalla, sen saatan ymmärtää; itsekin olen ollut
samassa tilassa. Mutta jos myönnämme että runoilijan on lupa
kirjoittaa näytelmä, niin on näyttelijänkin lupa sitä esittää;
sillä mitä muuta runoilija tekee sitä kirjoittaessaan, kuin esittää
sitä -- ajatuksissaan, palavalla halulla ja intohimolla, ja 'joka
naiseen katsoo himoitakseen' j.n.e. -- Te tunnette Kristuksen omat
sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että näytelmäkappaletta tulee vain
harjaantumattomien esittää yksityisseuroissa, niin sanoo hän, ettei
meidän tarvitse huolta pitää niistä luonnonlahjoista, jotka Jumala
meille on antanut, vaikka tarkoitus kuitenkin on, että niitä tulee
kehittää mitä suurimpaan täydellisyyteen; sillä sentähden olemme ne
saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä, kun jäljittelemme toisia
tai joko pilalla tai todenperästä matkimme toisten ajatuksia. Tämä
taipumus saa yksityisessä voiton kaikista muista taipumuksista, ja
haluaisinpa silloin nähdä, jos hän laiminlyö tämän kehittämistä,
eikö pian kyllä nähtäisi hänestä itsestänsä että tämä on syntiä.
Sillä se, joka ei kutsumustansa noudata, tulee kelvottomaksi muuhun,
sekavaksi, horjuvaksi -- sanalla sanoen, helpommin kiusauksen
saaliiksi kuin jos olisi lahjojansa viljellyt. Kun työ ja halu
yhtyvät, niin karkoitetaan monta kiusausta. -- Mutta, sanotaan, se
toimi itsessään on liiaksi täynnä kiusauksia. Niin, kullakin on
siinä kohden oma mielensä. Minusta se toimi on enimmin kiusaukselle
altis, joka houkuttelee ihmistä uskomaan että hän on itse vanhurskas
senvuoksi, että hän julistaa vanhurskaan sanoja, -- uskomaan että hän
itse on uskovainen siitä syystä, että toisille selittää uskonasioita,
eli selvemmin sanoen: minusta on papin toimi kaikista enemmin
kiusaukselle altis." (Suurta melua: "Kiellän!" -- "Oikein!" --
"Hiljaa!" -- "Kiellän!" -- "Oikein!" -- "Hiljaa!").
Katteini: "En ole mokomaa ennen kuullut, että papit ovat pahemmat
kuin näyttelijät!" Naurua ja huutoa joka taholta: "Ei, sitä hän ei
sanonut." Katteini: "Sanoipa, lempo --" -- "No, no, katteini, nyt
tulee paholainen tuossa paikassa!" -- "Oikein lapseni, aivan oikein!"
Ödegaard jatkoi: "Kiusaus joutua hetkellisen mielenliikutuksen
valtaan, vaipua kuulemisen ja haaveilemisen nautintoon, omistaa
ilman omaa työtä omakseen jonkun hyveenesikuvan elämä, se kiusaus on
todentotta kirkossakin olemassa!" (Äskeistä tavatonta melua).
Mutta tämmöistä loppumatonta melua kuullessaan tahtoivat naisetkin
tulla sisään. Nyt oli ovi avoinna. Ödegaard huomasi Petran toisten
joukossa ja lausui korkeammalla äänellä: "Tosin on näyttelijöitä
semmoisiakin, jotka heltyvät näyttämöllä, juoksevat sieltä kirkkoon
ja heltyvät siellä samaten, -- ja ovat siltä yhtä huonoja.
Tosin on semmoisiakin näyttelijöitä, jotka ovat tyhjänpäiväisiä
suunpieksijöitä eivätkä elämässä muuten mitään hyötyä tekisi, vaan
tässä ammatissa kuitenkin toimittavat suunpieksijän virkaa. Mutta
ylimalkaan näyttelijät ovat merimiesten tavoin niin usein suurimmassa
hädässä -- sillä hetket ennen näyttämölle astumista, saattavat olla
kauheita! -- ja ovat niin usein välikappaleina Jumalan kädessä,
tulevat niin usein kohtaamaan odottamatonta ja suurta, että heidän
povessaan herää pelko ja kaipuu, elävä tunto omasta kelvottomuudesta,
ja tiedämmehän että tullimiesten ja katuvaisten naisten parissa
Kristus mieluummin oleskeli. Minä en myönnä heille vapauden oikeutta;
totisesti, jota suuremmaksi katson heidän tehtäväänsä maassa -- joka
jo nähdään siitä, että kansoissa on harvassa suuria näyttelijöitä, --
sitä syyllisemmät he ovat, jos tehtävä heidät viettelee vihaan tai
viskaa velttoon irstaisuuteen. Mutta niinkuin ei yhtäkään näyttelijää
ole, jota eivät alituiset pettymiset olisi opettaneet kuinka tyhjää
ylistely ja mairittelu on, vaikka useimmat ovat niihin luottavinaan,
-- niin mekin kyllä huomaamme heidän vikansa ja hairauksensa, mutta
emme tunne missä suhteessa he itse ovat niihin, ja se kuitenkin on
pääasia."
Useat pyysivät sananvuoroa, ja he alottivatkin jo kaikki yht'aikaa
puhumaan, mutta --