Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat kaikki pääsyliput
pääkaupungin teateriin loppuun myödyt; uusi näyttelijätär oli
esiintyvä, jota ylistettiin pilviin asti. Rahvaasta syntyneenä --
hänen äitinsä oli köyhä kalastajanvaimo -- oli hän toisten avulla,
jotka olivat huomanneet hänen lahjansa, näin pitkälle päässyt,
ja hänestä sanottiin olevan suuria toiveita. Katsojien kesken
kuiskailtiin kaikenmoista ennen esiriipun noustua. Sanottiin hänen
tyttönä olleen hirmuinen heilakka ja sitten täysikäisenä olleen
kihloissa kuuden miehen kanssa yht'aikaa ja tätä leikkiä pitkittäneen
puolen vuotta. Sanottiin poliisin häntä saattaneen ulos kaupungista,
joka oli täydessä kapinassa hänen tähtensä; ihmeellistä että
johtokunta salli tämmöisen henkilön esiintyä. Toiset sanoivat että
tuossa jutussa ei ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenvuotiaasta
kasvatettu siivossa papinperheessä Bergenin läänissä; hän oli
sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänessä oli
varmaan tavattomat avut, sillä hän oli muodoltaan niin kaunis.
Mutta toisia oli siellä, jotka tunsivat asian paremmin. Ensiksi tuo
koko maassa hyvin tunnettu suuri kalakauppias -- Yngve Vold. Hän oli
toimitusmatkalla ollessaan sattumoilta tänne joutunut; sanottiin
aivan oikein että se hehkuva espanjatar, jonka hän oli nainut, teki
hänen kotoelämänsä niin kuumaksi, että hänen täytyi lähteä matkalle
virvoittelemaan. Nyt hän oli yksin ostanut teaterin suurimman aition
ja kutsunut satunnaiset ruokakumppaninsa ravintolasta mukanansa
katselemaan "jotakin saakelinmoista". Hän oli mainion hyvällä
tuulella, kunnes sattui näkemään -- oliko se tosiaankin hän? -- --
eräässä toisen rivin aitiossa ja kokonainen laivamiehistö ympärillään
-- ei! oli! -- se oli tosiaankin Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä
rahoilla oli tullut "Norjan perustuslain" omistajaksi ja johtajaksi,
oli luoviessaan vuonosta ulapalle sattunut purjehtimaan rinnatuksin
toisen laivan kanssa, jonka nimi oli "Tanskan perustuslaki", ja
huomatessaan tämän pyrkivän hänen ohitsensa, arveli Gunnar että
tuo ei ollenkaan kävisi laatuun; hän nosti kaikki purjeet, vanha
perustuslaki rusahteli, ja seurauksena oli, että hän, pysyäkseen niin
kauan kuin mahdollista päällä tuulen, laski laivansa karille aivan
mahdottomaan paikkaan. Nyt oleskeli hän vasten tahtoansa kaupungissa,
sill'aikaa kuin "Norjan perustuslakia" korjattiin. Hän oli eräänä
päivänä kaupungilla tavannut Petran, joka saavutti hänet ja kohteli
häntä sekä silloin että jälkeenkinpäin niin sydämellisesti, ettei hän
ainoastaan unhottanut vihaansa, vaan sanoi olevansa suurin turska,
minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa koskaan oli ulos laivannut,
hän kun koskaan voi luullakaan ansainneensa semmoista tyttöä kuin
Petra oli. Hän oli tänään ostanut pääsyliput korotetusta hinnasta
kaikille laivamiehillensä ja istui nyt itsekseen tuumaillen kestitä
heitä joka näytöksen väliaikana, ja merimiehet, jotka kaikki olivat
kotoisin Petran syntymäkaupungista ja jokapäiväisiä vieraita äidin
ravintolassa, tuossa maallisessa onnelassa, tunsivat Petran kunnian
omaksi kunniaksensa ja lupasivat toisillensa taputella käsiään niin,
ettei mokomaa ennen ollut kuultu eikä nähty.
Mutta alhaalla parketilla näkyi provastin karkea, tiheä tukka. Hän
istui levollisena; hän oli uskonut Petran asian korkeamman haltuun.
Hänen vieressänsä istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen
miehensä, hän ja Petra olivat äskettäin palanneet kolme kuukautta
kestäneeltä ulkomaan matkalta; Signe näytti onnelliselta, hän istui
ja hymyili Ödegaardille; sillä heidän välillänsä istui vanha vaimo,
jonka lumivalkeat hiukset kehän tavoin ympäröivät hänen ruskeita
kasvojansa. Hän oli istuessaan ruumiiltaan korkeampi kaikkia
ympärillä istujia, hän näkyi kaikkialle, ja kohta olivatkin kaikki
kiikarit häneen suunnatut, sillä sanottiin että hän oli tuon nuoren
näyttelijättären äiti. Hän, jolla oli miehen nimi, tekikin nyt niin
valtavan vaikutuksen, että hänestä säteili sovintoa tyttäreen. Nuori
kansa on täynnä toiveita, se luottaa luonteensa perusvoimaan, ja
tämän äidin näky herätti luottamuksen.
Itse hän ei ketään, ei mitään nähnyt; mitä nämä kaikki olivat, siitä
hän vähät välitti; hän tahtoi vain olla mukana näkemässä, olivatko
ihmiset hyvät hänen tytärtänsä kohtaan vai ei.
Aika lähestyi; pakinan tukahutti jännitys, joka vähitellen alkoi
vallita kaikki ja tehdä heidät hyviksi.
Mahtava rumpujen ja torvien jyrinä alotti johtosoiton; Aatami
Öhlenschlägerin "Aksel ja Walborg" oli näyteltävä, ja Petra oli
itse pyytänyt tätä johtosoittoa. Hän istui erään kulissin takana
kuuntelemassa. Mutta esiriipun edustalla istui se pieni osa hänen
kansalaisiansa, mikä huoneeseen mahtui, peloissaan hänestä,
niinkuin ainakin vast'alkajasta, jossa odotamme ilmestyvän jotain
kallisarvoista omasta itsestämme. Oli ikäänkuin jokaisen heistä olisi
itse tullut astua esiin; sellaisina hetkinä nousee monta rukousta
niistäkin sydämmistä, jotka muuten harvoin rukoilevat.
Johtosoitto hiljeni, säveleet yhtyivät rauhalliseen sopusointuun,
ne sulautuivat vähitellen niinkuin päivän paisteeseen. Johtosoitto
päättyi; tuskallinen hiljaisuus alkoi.
Silloin esiriippu nousi.