Vielä herätessäänkin oli hän noissa yli-ilmoissa; päivän ajatukset,
jotka heti juolahtivat mieleen, pyrkivät perässä, mutta niitä
pidätti ja kannatti ääni, joka täytti koko ilman -- se oli kellojen
soitto sunnuntaiaamuna. Peto hyppäsi vuoteeltaan ja puki yllensä,
leikkeli itselleen vähän syötävää ruokakammiossa, varusti varrelleen
lämpöiset päällysvaatteet ja riensi matkaan, -- näin halukas ei hän
ollut koskaan ennen ollut Jumalan sanaa kuulemaan! Kun hän tuli
perille, oli jumalanpalvelus juuri alkanut ja ovi oli lukossa; ilma
oli kylmä, sormia kinervöitsi, kun hän tarttui avaimeen avatakseen
oven. Pappi oli paraikaa alttarilla, Petra odotti ovella, kunnes
alttarimenot olivat päättyneet ja unilukkari tullut riisumaan
messukasukan papin yltä, meni sitten kirkon halki niinkutsuttuun
piispanpenkkiin, joka oli kuorissa uutimien verhossa. Papinväen
varsinainen paikka oli parvella; mutta jos joku jostakin syystä
halusi istua piilossa ja yksinänsä, niin meni hän piispanpenkkiin.
Kun Petra tuli perille ja hiipi sisään, huomasi hän Signen jo istuvan
penkin perimmäisessä sopessa. Hän astui askeleen taaksepäin, mutta
juuri nyt kääntyi provasti mennäkseen alttarilta hänen ohitsensa
sakastiin; Petra kiiruhti takaisin penkkiin ja istuutui niin syrjään
kuin mahdollista; Signe oli laskenut hunnun silmilleen. Tämä Petran
mieltä pahoitti. Hän katsahti seurakuntaa, joka istui ahdattuna
korkeissa puupenkeissä, miehet oikealla, naiset vasemmalla kädellä;
heidän henkensä leijaili sumupilvenä heidän päällänsä, ikkunoissa oli
tuumanpaksulta jäätä, kömpelösti leikatut puukuvat, pitkäveteinen,
raskas laulu, yhteen sullotut ihmiset -- kaikki kuului yhteen, kaikki
oli ankaraa ja kaukaista; mieleen muistui minkä vaikutuksen luonto
häneen teki tuona iltapäivänä, jolloin hän matkusti pois Bergenistä;
hän oli täälläkin vain pelokas läpimatkailija.
Provasti astui saarnastuoliin, hänkin näytti ankaralta. Hänen
rukouksensa oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että
niissä luonnonlahjoissa, jotka Jumala meille on antanut, on kaikissa
kiusaus; mutta hän olkoon armollinen ja älköön koetelko niitä
yli voimiemme; tätä meidän aina tulisi muistaa häneltä rukoilla;
sillä ainoastaan siten, että luonnonlahjamme alistamme nöyryydessä
Hänen allensa, ovat ne meille pelastukseksi. Saarnassa hän selitti
edelleen samaa ainetta, ottaen lähtökohdaksi meidän kaksinaisen
tarkoituksemme, joista toinen oli toimittaa elämäntyömme, kukin
lahjojensa ja olosuhteittensa mukaan, -- ja toinen kehittää
kristi-ihmistä itsessämme ja niissä, jotka meidän huostaamme ovat
uskotut. Ihmisen täytyy pitää varansa valitessaan elämäntyönsä, --
sillä, paha kyllä, on sellaisiakin elämäntöitä, jotka ovat itsessänsä
syntisiä; ompa sellaisiakin, jotka saattavat olla syntisiä meihin
nähden, joko siksi, etteivät sovi meille, tai että sopivat liian
hyvin huonoille himoillemme. Lisäksi: niin totta kuin jokaisen täytyy
koittaa valita lahjojensa mukaan, niin totta voi valinta, joka
itsessänsä on oikea ja hyvä, kuitenkin tulla meille kiusaukseksi,
jos me, tehtäväämme liiaksi mieltyneinä, kulutamme sen hyväksi
kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Me emme saa laiminlyödä
kristi-ihmistämme, yhtä vähän kuin vanhempina velvollisuuksiamme
lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy syventyä itseemme niin, että Pyhä
henki saa alituisen vaikutusalan meissä; meidän täytyy istuttaa
lapsiimme hyvä kristillinen siemen ja sitä heissä hoitaa. Ei mikään
tehtävä, ei mikään tekosyy voi meitä tästä vapauttaa, vaikka kyllä
olosuhteet ovat huomioon otettavat.
Ja sitten hän jatkoi -- kosketellen läsnäolijain elämäntehtäviä,
heidän kotiolojaan, heidän suhteitaan, heidän ajatuksiansa. Hän
asetti näytteeksi toisia oloja, suurempia tehtäviä, jotka saattoivat
asiaa valaista. Provasti oli siitä hetkestä asti, jolloin hän
saarnastuoliin nousi, ihan toinen niiden silmissä, jotka ainoastaan
tunsivat hänet jokapäiväisestä elämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli
toinen: hänen umpinaiset, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet, niin
että ajatus kuulsi niistä läpi; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja
katsoivat suoraan ja vakaasti eteensä, tuoden suuria sanomia; hänen
äänensä kajahteli pitkänä jylinänä tai viilteli lyhyinä, äkillisinä
käänteinä, asettui joskus vienopuheiseksikin, mutta vain uudestaan
kohotaksensa. Oikeastaan hän ei voinut puhua muussa kuin suuressa
huoneessa, ajatus äänettömyyden ympäröimänä; sillä hänen äänessään
ei ollut sointua, jos hän ei saanut huutaa; hänen muodossaan ei
kirkkautta, hänen ajatuksissaan ei sattuvaa selvyyttä, jos se ei
palanut innosta. Ei sentähden, että aine nyt vasta olisi keksitty;
ei, samoin kuin tuska, samoin oli ajatteleminenkin koonnut suuret
varastot hänen sieluunsa; hän oli ankara, umpimielinen työskentelijä.
Mutta tavallisesti hänellä ei aina ollut mietteet valmiina, hän ei
voinut keskustelussa selväksi leimata ajatuksiaan; hänen piti saada
puhua yksinänsä, ainakin saada täyttä vauhtia kulkea edestakaisin.
Hänen kanssansa ruveta sanan vaihtoon oli melkein yhtä kuin karata
aseettoman miehen kimppuun; mutta vaarallista se kuitenkin oli, sillä
hän kumosi toisen väitöksen heti paikalla ja semmoisella kiivaudella,
ett'ei ollenkaan malttanut syitä esittää; jos näitä kuitenkin
häneltä vaadittiin, niin tapahtui jompikumpi kahdesta: hän joko
hyökkäsi vastapuoleen niin, että saattoi käydä hyvinkin pahasti, tai
vaikeni yht'äkkiä, peläten omaa itseään. Ketään ei helpommin saanut
vaikenemaan kuin tätä voimakasta, kaunopuheliasta miestä.
Petra oli vavissut, kun provasti alotti rukouksensa; sillä hän tunsi,
mikä sen aiheutti. Jota pitemmälle provasti eteni aineessansa, sitä
lähemmäksi tunsi Petra hänen tulevan häntä itseään; hän kyyristyi
kokoon ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armotta tuo väkevä mies
iski. Jalopeura oli saalistansa etsimässä, Petra tunsi olevansa joka
taholta ahdistettuna, piiritettynä ja suljettuna, -- mutta mihin
kovin käsin oli tartuttu, sitä pideltiin säälivällä hellyydellä. Oli
niinkuin Petra -- tuomitsevaa sanaa kuulematta -- olisi vain laskettu
äärettömän rakkauden syliin. Ja siinä hän rukoili, siinä hän itki ja
kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä sentähden!
Kun provasti astui alas totuuden tuolista mennäkseen siitä ohitse
sakastiin, säteili vielä hänen kasvoillansa kirkkaus seurustelusta
kaikkivaltiaan kanssa. Hän loi Petraan suoran ja tiedustelevan
silmäyksen, mutta kohdatessaan hänen avonaisen katseensa, välähti
siitä lempeyden säde; hän katsahti pikaisesti penkin soppeen
tyttärensä puoleen, astuessaan eteenpäin.
Signe nousi heti tämän jälkeen; verho oli hänen silmillänsä, jott'ei
Petra uskaltanut seurata. Hän läksi senvuoksi myöhemmin. Mutta tänään
istuivat he taasen kaikki kolme päivällispöydässä; provasti puhui
vähän, mutta Signe oli arka. Kun provasti, joka nähtävästi mieli
ottaa äskeiset tapahtumat puheeksi, teki pienimmänkin viittauksen,
niin väisti Signe niin kainosti ja hienosti, että provasti
heti muisti hänen äitiänsä, hän vaikeni ja muuttui vähitellen
surulliseksi. Niin vähän siihen tarvittiin.
Mutta mikään ei ole tuskallisempaa, kuin tyhjiinrauennut sovinnon
yritys. Noustiin pöydästä voimatta suoraan katsoa toisiinsa, vielä
vähemmin kiittää. Salissa tuli vihdoin niin painostavaa, että kaikki
kolme olisivat mielellään menneet takaisin ulos, mutta kukaan ei
ensimäisenä. Petra puolestansa tunsi, että jos hän meni, niin meni
hän ikipäiviksi. Hän ei voinut jälleen tavata Signeä, kun ei saanut
häntä rakastaa, hän ei kärsinyt nähdä provastia surumielisenä
hänen tähtensä. Mutta jos hänen tuli lähteä, niin tuli hänen eritä
jäähyväisiä lausumatta; sillä miten voisi hän hyvästi jättää näitä
ihmisiä? Pelkkä tämä ajatus sai hänen mielensä niin kuohuksiin, että
hän töin tuskin voi sitä hillitä.
Jota kauemmin tämmöistä painostavaa hiljaisuutta kestää, jolloin
odotamme toinen toistamme, sitä tukalammaksi se tulee. Kukaan ei
liikahda, sillä hän tuntee että se huomataan; jokainen huokaus
kuuluu; kuuluu sekin jos joku on järin levollinen, sillä se kuuluu
kovuudelta. Mielemme on jännityksessä, kun ei mitään puhuta, ja me
vapisemme pelosta että jotain puhuttaisi.
Kukin heistä tunsi että tämä hetki ei koskaan palaisi. Ne muurit,
joita välillemme rakennamme, kasvavat, oma vikamme kasvaa, toisten
kasvaa, kasvaa joka henkäykseltä; milloin olemme epätoivossa,
milloin vihoissamme, sillä se, joka tällä tavalla meitä kohtelee,
on säälimätön, ilkeä, me emme kärsi sitä, emme anna sitä hänelle
anteeksi -- Petra ei jaksanut kauemmin tätä kestää, hänen täytyi joko
kirahtaa tai juosta tiehensä.
Silloin kuului kulkusten helinää maantieltä, hetken kuluttua näkyi
sudennahkoihin puettu mies terävänokkaisessa reessä ja kyytipoika
takana ajaa karittelevan ryytimaan ohitse kartanolle -- Kaikki
hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat tulijan
äänen käytävästä, hän veti matkasaappaat ja turkin yltänsä ja jutteli
piikatytön kanssa joka auttoi häntä; provasti nousi mennäkseen häntä
vastaan, mutta kääntyi takaisin, kun ei tahtonut jättää tyttöjä
kahdenkesken; -- taasen jutteli vieras käytävässä ja nyt lähempänä,
niin että äänen kuullessaan kaikki kolme nostivat silmänsä, mutta
Petra nousi ja iski kiinteästi silmänsä oveen; -- kolkutus kuului; --
"astukaa sisään!" lausui provasti kiihtyneenä, kirkasmuotoinen mies
seisoi ovella silmälasit päässä, Petra kirahti ja vaipui tainnoksiin
tuolille: -- sehän oli Ödegaard.
Häntä odotettiin pappilaan jouluksi, vaikkei kukaan ollut sitä
Petralle ilmoittanut; mutta että hän tuli juuri nyt, sehän oli
Jumalan sallimus, sen he heti kaikki tunsivat.
Petra ei tajunnut mitään, ennenkuin Ödegaard seisoi hänen edessänsä
ja tarttui hänen käteensä. Hän piteli kauan siitä, mutta ei puhunut
mitään, eikä myöskään Petra; -- hän ei edes voinut nousta. Mutta pari
kyyneltä vieri hänen poskillensa, hänen yhä katsoessaan Ödegaardiin.
Tämä oli hyvin kalpea mutta muuten varsin levollinen ja ystävällinen;
hän veti kätensä jälleen pois, astui kerran laattian poikki ja
lähestyi sitten Signeä, joka oli lymynnyt äärimmäiseen ikkunansolaan
äitinsä kukkasien keskelle.
Petra halusi olla yksinänsä, hän vetäytyi senvuoksi pois. Signellä
oli puuhailemista talontoimissa, jonka tähden provasti ja
Ödegaard istuutuivat kamariin lasin ääreen, jota matkustavainen
kaipasi. Täällä hän lyhyesti sai kuulla viime päivien tapahtumat,
vaipui tuosta syviin ajatuksiin, mutta ei sanonut mitään. Heidät
keskeytettiin omituisella tavalla.
* * * * *
Ikkunan kohdalla tuli kaksi vaimoa ja kolme miestä käyden perätysten,
ja tuskin provasti ne huomasi, kun hän hypähti pystyyn: "Tuossa he
taaskin ovat! -- nyt meiltä kysytään kärsimystä." Huoneeseen tulivat
ensin vaimot, sitten miehet, hitaasti, ääneti. He sijoittuivat seinää
pitkin kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, jossa Ödegaard
istui. Provasti asetti heille tuoleja ja toi toisia salista; he
istuutuivatkin kaikki, paitse eräs kaupungin kuosiin puettu nuori
mies, joka ei tahtonut istua vaan jäi seisomaan ovipieleen, -- hieman
uhkamielinen ilme kasvoissa ja molemmat kädet taskussa.
Pitkällisen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa provasti pisti
piippuunsa, ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, silmäili tulijoita,
alotti vihdoin eräs lähes 40-vuotinen, valkeaverinen, kalpea nainen
keskustelun. Hänen otsansa oli joksikin kapea, silmät suuret, mutta
ujot; ne eivät oikein tienneet mihin kiintyä. Nyt lausui hän: "Te
piditte, provasti, kauniin saarnan tänään, se soveltui meidän
nykysiin ajatuksiimme; -- sillä me, Öigarin vuorelaiset, olemme viime
aikoina paljon puhuneet kiusauksesta." Hän huokasi; eräs mies, jolla
oli leveät, korkeat yläkasvot ja lyhyet, kapeat alakasvot, huokasi
myöskin: "Herra, kaitse tietämme! Luovuta minun silmäni, ett'eivät
ne turhuutta himoitse!" -- Ja Elsa, hän, joka ensinnä oli puhunut,
huokasi uudestaan ja sanoi: "Millä keinoin saattaa nuori pitää
polkunsa puhtaana, että hän vaeltaisi sanasi jälkeen?" -- Se kuului
hänen suustansa vähän kummalliselta; sillä hän ei enää ollut nuori.
Mutta eräs keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellansa ruumistansa
edestakaisin huojutellen, milloinkaan silmäluomiansa kokonaan
nostamatta, lausui ikäänkuin puoliksi unissaan:
Perkeleen juonet, viettely
Sit' ihmistä ei säästä,
Jok' olla tahtoo kristitty
Ja taivaan riemuun päästä.
Provasti tunsi nämä ihmiset aivan hyvin, tietääkseen että tämä vasta
oli johdantoa; hän odotti siis, ikäänkuin ei vielä mitään olisi
sanottu, vaikka taas vallitsi pitkällinen huokauksien keskeyttämä
äänettömyys.
Lyhyt vaimo, joka kyyryssään näytti vielä lyhyemmältä ja joka oli
kääriytynyt niin moneen monituiseen kaulahuiviin, että näytti
pelkältä vaatetukulta -- kasvoja ei näkynyt merkiksikään, -- rupesi
pudisteleimaan ja liikahtelemaan ja päästi muutaman hymähdyksen.
Heti hätääntyi valkoverinen vaimo ja sanoi: "Nyt on kaikki soitto ja
karkelo Öigarissa loppunut, -- mutta -- --", hän pysähtyi taaskin
puheessaan, johon Lauri, tuo, jolla oli korkeat yläkasvot, lisäsi:
"Mutta siellä on yksi mies, Hannu Pelimanni, joka ei tahdo lopettaa."
-- Kun Laurikin ajatteli jatkoa, keksi nuori mies sen ja sanoi:
"Sillä hän tietää että provastillakin on soittokone, jonka sävelien
mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että lauletaan." -- "Hän
ei tietysti siinä tee enemmän syntiä kuin provastikaan", sanoi
Lauri. "Mutta niin se on, että kyllä provastin soitto on heillekin
kiusaukseksi", lausui Elsa varovasti, ikäänkuin auttaakseen asiaa
alkuun. Mutta nuori mies liitti ankaramman lisäyksen: "Se pahentaa
alaikäisiä, niinkuin sanassa sanotaan: joka pahentaa yhden näistä
pienemmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin
meren syvyyteen." -- Ja Lauri lausui vuoroonsa: "Pyyntömme siis on
että joko lähetät soittokoneesi sinne tai poltat sen, jottei se olis
pahennukseksi --" -- "seurakuntalaisillesi", lisäsi nuori mies.
Provasti puhalti ja hikoili ja lausui vihdoin, silmin nähden koettain
olla levollisena: "Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, se minua
virkistää ja vapauttaa. -- Te tiedätte että se, mikä vapauttaa
henkemme, saattaa meidät herkemmiksi vastaan ottamaan ja tajuamaan,
senvuoksi uskon minä vallan varmaan, että tämän soitto ja sentapaiset
on minulle avuksi." -- "Ja minä tiedän että niitä on pappeja, jotka,
Paavalin sanojen mukaan, kuitenkin ovat valmiit siitä luopumaan, kun
seurakuntalaiset sitä pyytävät", lausui nuori mies. -- "Ehkä minäkin
ennen olen hänen sanansa niin ymmärtänyt", vastasi provasti, "mutta
en nyt enää. Voimme luopua jostakin tavasta tai mukavuudesta, mutta
ei ole pakko ruveta yksipuoliseksi ja houkkamaisiksi yksipuolisten
ja houkkamaisten kanssa. En silloin vahingoita ainoastaan itseäni,
vaan myöskin niitä, joiden esikuvana minun tulee olla; sillä
silloinhan asetan heille huonon esikuvan, esikuvan päinvastaisen
omaa vakaumustani." Provasti voi harvoin muualta kuin saarnatuolista
näin laajalta asiaa esittää. Hän lisäsi: "En tahdo heittää pois
soittokonettani enkä polttaa sitä, tahdon usein sitä kuulla; sillä
minä kaipaan sitä usein, -- ja soisin että tekin joskus kaikessa
viattomuudessa vapauttaisitte henkenne laululla, soitolla tai
karkelolla; sillä minä pidän sellaista hyvänä ja oikeana."
Nuori mies taivutti päätänsä sivullepäin: "Hyi!" sylkäsi hän.
Provastin kasvot lensivät veripunaisiksi, ja huoneessa syntyi
hiljaisuus. -- Nyt huojuttelija kajahutti korkealla äänellä:
"Oi, taivaan herra, ma tiedän sen,
Ken ristinsä kärsien kantaa,
Hän suuri olkoon tai vaivainen,
Toki murhetta, tuskaa se antaa,
Sill' liha ja veri on heikkoa
Sen mahdamme myöden antaa."
Ja sitten Lauri lempeällä äänellä: "Vai sinä sanot siis että soitto,
laulu ja karkelo on oikeata, vai niin! -- -- Oikeata on siis herättää
saatana aistien kautta; vai niin! -- -- Vai näin meidän pappimme
sanoo; -- noh, sittenhän sen tiedämme! -- Vai hän sanoo, että kaikki,
mikä tapahtuu joutilaisuudessa ja lihallisuudessa, on vapautukseksi
ja avuksi, .. että se, mikä on kiusaukseksi, on oikeata!" -- Mutta
nyt ehätti Ödegaard puhumaan, sillä hän näki provastin muodosta että
asia oli väärälle tolalle kääntymäisillään: "Sanoppa, hyvä mies, mikä
se ei ole kiusaukseksi?"
Kaikki katsoivat häneen, jonka kieleltä nämä varmasti lausutut
sanat tulivat. Kysymys oli itsessään niin odottamaton, ett'ei Lauri
tuokiossa tiennyt, mitä siihen vastata; toisetkin olivat yhtä
ymmällä. Mutta yht'äkkiä kumisi ikäänkuin kaivosta tai kellarista:
"Se on työnteko." Ääni tuli noiden summattomien kaulahuivien sisästä,
se oli Randi, joka nyt ensikertaa puuttui puheeseen. Voiton hymyyn
meni Laurin kapeat alakasvot, valkoverinen vaimo katsoi luottavana
Randiin, ja tuolta nuorelta mieheltä, joka seisoi ovipieleen nojaten,
katosi hetkeksi röyhkeä suun mytistys. Ödegaard älysi että tässä oli
pää, vaikk'ei sitä näkyvissä ollut.
Hän kääntyi siis Randin puoleen: "Millaisen pitäisi työn olla,
jott'ei se olisi kiusaukseksi?" Randi ei tahtonut tähän vastata,
mutta nuori mies vastasi: "Kirous kuuluu: otsasi hiessä pitää sinun
leipäsi syömän; työn pitää siis tuottaa hikeä ja vaivaa." -- "Eikö
mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö hyötyä, esimerkiksi?" --
Tähän ei nuori mieskään tahtonut vastata, mutta nyt nuo kapeat
alakasvot saivat halun haastaa. "Kyllä, hyötyä niin paljoa kuin
suinkin." -- "Mutta näinhän on työssä kiusausta, nimittäin kiusausta
liian suureen hyötyyn?" -- Tähän pulmaan tuli apu syvyydestä:
"Hyöty se silloin kiusaa, eikä työ." -- "Niin, mitä on tehdä liikaa
työtä hyödyn tähden?" Randi vetäytyi takaisin kuoreensa; mutta
Lauri astui esiin: "Mitä se liika työ tarkoittaa?" -- "Sitä, että
se tekee sinut juhdaksi, että se kietoo sinut orjuuteen." -- "Sen
pitää olla orjuutta!" lausui se, joka otsanhikeä rakasti. -- "Mutta
voiko se orjallisena johdattaa Jumalan puoleen?" -- "Työ on Jumalan
palvelusta", huusi Lauri. -- "Rohkenetko sitä sanoa _kaikesta_
työstäsi?" --, Lauri vaikeni. -- "Ethän suinkaan, olehan järkevä ja
myönnä, että hyödyn tähden voidaan tehdä liikaa työtä, _niinkuin
vain sen vuoksi eläisimme_. Siis on työkin kiusaukseksi." -- "Niin,
kaikessa on kiusausta, lapseni -- kaikessa on kiusausta!" arveli
provasti, nousten istualtaan ja ikäänkuin päätökseksi koputtaen
tuhkan piipustansa. Huokauksia kuului vaatetukusta, mutta vastausta
ei tullut.
"Kuulkaa", alotti Ödegaard uudestaan -- ja provasti pani uutta
tupakkaa piippuunsa -- "kun nyt työ tuottaa hyötyä s.o. hedelmiä,
niin on kaiketi meidän lupa nauttia näitä hedelmiä? jos niistä
tulee rikkautta, niin on kai meillä lupa nauttia tätä rikkautta?"
-- Tämä synnytti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen. "Minä
vastaan sill'aikaa kuin te mietitte asiaa", sanoi Ödegaard. "Jumala
on varmaan sallinut että koetamme muuttaa hänen kirouksensa
siunaukseksi; sillä itse hän johdatti patriarkkansa, johdatti
koko kansansa rikkauksia nauttimaan." -- "Apostoleilla ei saanut
olla mitään omaisuutta", muistutti nuori mies voitonvarmana. --
"Niin, se on totta; sillä hän tahtoi heidät asettaa _ulkopuolelle_
ja _ylemmäksi_ kaikkia ihmisoloja, jotta he ainoastaan näkisivät
Jumalan; -- he olivat kutsutut!" -- "Me olemme kaikki kutsutut!" --
"Mutta emme samassa mielessä; -- oletko _sinä_ apostoliksi kutsuttu?"
-- Nuoren miehen kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen katsantonsa
synkkeni tuon korkean otsan alla, joka ikäänkuin muuri varjosi hänen
silmiänsä; hänellä oli varmaankin syytä ottaa itseensä.
"Mutta täytyyhän rikkaankin tehdä työtä", arveli Lauri; "sillä työtä
tekemään on meitä käsketty." -- "Tietysti hänen täytyy, vaikka kohta
hänen välikappaleensa ja tehtävänsä ovat toisenlaiset; -- kullakin on
omansa. Mutta sanoppas: pitääkö ihmisen alituisesti tehdä työtä?" --
"Hänen pitää myöskin rukoilla", virkahti valkoverinen vaimo ja pani
kätensä ristiin, ikäänkuin olisi muistanut että oli liian kauan sitä
laiminlyönyt. -- "Siis, aina kun ihminen ei tee työtä, pitää hänen
siis rukoilla? -- Voiko kukaan ihminen sitä tehdä? -- Mitä olisi
semmoinen rukous, mitä semmoinen työnteko? -- Eikö hänen myöskin
tarvitse levätä?" -- "Silloin vasta tulee meidän levätä kun emme enää
mitään muuta jaksa, sillä näin ollen pääsemme pahojen ajatuksien
kiusauksesta, -- ah, silloin pääsemme kiusauksista!" arveli Elsa
jälleen, ja psalmista jatkoi:
"Kun päivän kuorman alta
Jäsenet unen valtaan
Ehtoolla raukeaa,
Niin synninkuormastansa
Väsynyt sielu kanssa
Sun luokses, Jeesus, halajaa! -- --"
"Vaiti, Eerikki, ja kuuntele", sanoi provasti. Mutta nyt Ödegaard
veti solmun kiinni: "Nähkääs, työ tuottaa hedelmiä ja kaipaa lepoa.
Mutta minä arvelen seuraelämästä, soitosta, laulusta ja muusta
sellaisesta, että ne sekä ovat työn suloisia hedelmiä että myöskin
tarjoovat hengelle virkistävää lepoa."
Nyt tuli levottomuutta leirissä; kaikki loivat silmänsä Randiin;
sillä nyt piti päävoiman rynnätä esiin; hän nytki nytkimistään,
ja vihdoin sieltä tuli hitaasti ja hiljaa: "Maailmalliset laulut
ja soitot ja hyppimiset eivät tuota mitään lepoa; ne ainoastaan
kiihottavat lihaamme syntisiin himoihin. Työn hedelmiä ei siis
myöskään se saata olla, mikä turmelee työmme ja veltostaa." -- "Ah,
sellaiset ovat suureksi kiusaukseksi!" lausui valkoverinen vaimo
huoaten. Tähän sovitti Eerikki seuraavan virrenpätkän:
"Pois riettaat riemusi,
Ne muuttuu murheeksi;
Sun riemus, jotka pauhaa,
Ei anna sielun rauhaa;
Ilosi ovat turhat,
Sa niillä sielun murhaat." --
"Vaiti, Eerikki!" sanoi provasti; "sinähän vain tuotat häiriötä!" --
"Niin, niin, saattaa niin olla", sanoi Eerikki -- ja rupesi uudestaan:
"Ah! autuas se ihminen,
Ken karttaa vääräin teitä,
Ei istu kanssa syntisten,
Ei noudattele heitä -- --"
"Ole nyt vaiti, Eerikki! -- Virsi on kyllä hyvä; mutta kaikki
ajallansa ja paikallaan." -- "Niin, oikein, provasti, totta sanoit,
-- kaikki ajallansa ja paikallaan:
"Mun töillen', toimilleni
Sä armon silmä luo,
Ne aina käskyjesi
Mukahan käyttää suo --"
"Mutta kuulehan, Eerikki, näinhän saattaa rukouskin tulla
kiusaukseksi; sinun pitäisi ruveta katolilaiseksi ja mennä luostariin
--" -- "Jumala varjelkoon!" lausui Eerikki ja avasi silmänsä
kokonaan, mutta ummisti ne jälleen ja alkoi:
"Kuin multa kullan rinnalla
Katolilainen on --"
"Kuule nyt, Eerikki, jos et voi olla vaiti, niin saat mennä ulos
täältä. -- Mihin me nyt jäimmekään?" Mutta Ödegaard oli suureksi
huvikseen kuunnellut Eerikkiä, eikä voinut sitä muistaa. Silloin
kuului vaatetukusta levollinen ääni: "Minä sanoin, ett'ei se voi
lepoa tuottaa eikä olla työnhedelmää, se, joka -- -- --" -- "Nyt
muistan: se, joka kiusaukseen johdattaa, ja sitten näytti Eerikki
toteen että rukouskin saattaa kiusaukseen johdattaa. -- Katsokaamme
siis mitä nämä kappaleet muuten voivat aikaan saada. Oletteko
ottaneet huomataksenne että iloiset tekevät paremmin työtä kuin
raskasmieliset? Minkätähden?"
Lauri hoksasi mitä tämä puhe tarkoitti ja sanoi sentähden: "Usko se
on, joka ihmisen iloiseksi tekee." -- "Niin, jos usko on valoisa;
mutta etkö ole huomannut että usko saattaa tehdä niin synkäksi, että
maailma ympärillämme muuttuu kuritushuoneeksi?"
Valkoverinen vaimo huokaili niin taajaan että vaatetukku rupesi siitä
liikkumaan. Laurikin toi tuiman silmäyksen häneen, ja vaimo vaikeni.
-- Ödegaard jatkoi: "Yksi ja sama, olkoon se sitten työtä rukousta
tai huvitusta, tekee typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat maata kaivaa,
kunnes muutut luontokappaleeksi, rukoilla, kunnes tulet tapamunkiksi
huvitella, kunnes tulet veltoksi hempukaksi. Mutta käytäppä näitä
vuorotellen! Vaihdellessa virkistyy mieli ja ajatus; työsi edistyy
ja uskosi valkenee" -- "Meidän pitää siis olla iloisina nyt!" sanoi
nuori mies ja naurahti. -- "Niin, oikein, silloin sinä voit elää
yhdessä toisten ihmisten kanssa; sillä vasta iloisena huomaat toisten
hyvät puolet ja rakastat niitä. Mutta ainoastaan lähimmäistäsi
rakastaen voit Jumalaa rakastaa."
Kun ei kukaan heti näkynyt tahtovan tätä vastustaa, yritti Ödegaard
toistamiseen vetää solmun kiinni, sanoen: "Niissä kappaleissa, jotka
_vapauttavat_, niin että Pyhä Henki saa vaikutusvaltaa meissä --
sillä kahlehdituissa Hän ei mitään vaikuta! -- niissä kappaleissa,
jotka ovat meille avuksi, niissä täytyy olla siunaus -- ja niin
tässäkin." -- Provasti nousi, hänen oli taas piippunsa tyhjä.
Tätä seuraavan äänettömyyden kestäessä, jota ei huokauksetkaan
keskeyttäneet, nähtiin vaatetukun ponnistelevan ja vihdoin kuului
siitä hiljainen ääni: "Sanassa sanotaan: kaikki, mitä teet, tee
Jumalan kunniaksi; -- mutta ovatko maailmalliset laulut, soitot ja
hypyt Jumalan kunniaksi?"
"Suorastaan ei; -- mutta eikö sama ole syömisen, nukkumisen ja
pukeumisen? Ja kuitenkin täytyy meidän näitä tehdä. Ajatus ei siis
voi olla mikään muu kuin se, että sinun ei pidä tehdä mitään, mikä on
syntiä." -- "Niin, mutta eikö tämä ole syntiä?"
Ensikerran tuli Ödegaard vähän tuskaiseksi; hän vastasi siis
lyhyesti: "Raamatusta näemme, että laulua, soittoa ja tanssia
käytettiin." -- "Niin, Jumalan kunniaksi." -- "Olkoonpa niin, --
Jumalan kunniaksi. Mutta syy, miksi juutalaiset aina ja joka tilassa
mainitsivat Jumalaa, oli se, että he lapsina eivät vielä olleet
erottaneet kappaleita. Lapset nimittävät _kaikkia_ vieraita miehiä
'mieheksi', -- lapsen kysymyksiin: 'mistä tämä on, mistä tuo?'
vastaamme aina yhdellä tavalla: 'Jumalasta'; mutta täys'ikäisinä
täys'ikäisille me emme mainitse ainoastaan antajaa, Jumalaa,
vaan samassa myöskin väliasteet. Niin saattaa esim. kaunis laulu
puhua Jumalasta tai johtaa Jumalan luo, vaikkei siinä Jumalan
nimeä mainita; sillä moni asia johtaa sinne, vaikka kohta ei
suorastansakaan. Tanssi, jos se todella on terveen ja viattoman iloa
ja riemua, ylistää, -- jos ei suorastaan, niin kuitenkin -- _Häntä_,
joka antoi meille terveyden ja rakastaa lapsen mieltä sydämessämme."
"Kuulkaa, kuulkaa tätä!" lausui provasti; hän tiesi tunnossaan
että hän kauan oli väärin käsittänyt näitä seikkoja ja niitä
toisille väärin selittänyt. Mutta Lauri oli kauan aikaa istunut ja
miettinyt. Nyt oli hän valmis; jyvä oli laskenut hänen korkealta
otsaltansa lyhyille, äreille alakasvoille; siellä sitä rouhittiin ja
jauhettiin ja nyt se tuli valmiina ulos: "Ovatko myöskin kaikellaiset
seikkailut, sadut ja tarinat, kaikellaiset runot ja lorut, joita
nykyaikoina ajetaan kirjat täyteen, ovatko nekin luvalliset? Eikö
sanassa sanota: 'jokainen sana, mikä suustasi lähtee, olkoon
totuutta?'"
"Olen sinulle kiitollinen, että tämän otit puheeksi. -- Ajatuksen
laita on, näet, sama kuin huoneen, jossa asut. Jos huone on niin
ahdas, että tuskin saat pääsi sisään ja jalkasi ojennetetuiksi, niin
kyllä varmaankin tahdot sitä laventaa. Ja runous ylentää ajatusta ja
laajentaa sitä! Jos kaikki ajatukset, jotka ovat ylempänä kaikkein
välttämättömintä, olisivat valhetta, niin tulisivat pian kaikkein
välttämättömimmätkin ajatukset valheeksi. Ne puristaisivat sinut
tähän maakuoppaasi niin ahtaaseen, ett'et koskaan saavuttaisi
iankaikkisuutta, ja sehän sinun kuitenkin on määräsi, ja näidenhän
tulisi sinua uskossa sinne viedä." -- "Mutta runous kuvaa sellaista,
mikä ei koskaan ole ollut olemassa, ja sehän siis on valhetta?"
lausui Randi miettivästi. -- "Ei suinkaan, se on usein paljon
todenperäisempää kuin se, minkä silmillämme näemme", vastasi
Ödegaard. Nyt he kaikki katsoivat häneen epäilevästi, ja nuori mies
muistutti: "En ole koskaan ennen tiennyt, että tarina Tuhkimuksesta
on todenperäisempi kuin se, minkä näen silmieni edessä." -- He
vetivät kaikki suunsa hieman nauruun. -- "Mutta sano, huomaatko sinä
aina yhtenäisyyttä siinä, minkä näet silmiesi edessä?" -- "En ole
kai tarpeeksi oppinut." -- "Oh, oppinut sen vielä vähemmin huomaa.
Tarkoitan näet sellaisia jokapäiväisiä asioita, jotka tuottavat
surua ja vaivaa, joita miettien mieli mustuu, kuten on tapana sanoa.
Eikö sellaista tapahdu?" -- Lauri ei vastannut, mutta vaatetukusta
kuului vakaasti: "Aivan usein." -- "Mutta jos nyt kuulisit jonkin
sepitetyn kertomuksen, joka niin vastaisi omaa elämääsi, että tämän
kuullessasi käsittäisit oman tilasi? Etköhän sanoisi että tämä
kertomus, joka sinulle selvitti oman elämäsi, joka antoi sinulle
sitä lohdutusta ja kehoitusta, jota ymmärtäminen tuottaa, etkö
sanoisi että tämä kertomus sinusta on todempi kuin oma elämäsi?" --
Valkoverinen vaimo lausui: "Minä kerran luin kertomuksen, joka minua
haikeissa huolissa lohdutti siihen määrään, että se, mikä kauan oli
mieltäni raskauttanut, milt'ei muuttunut iloksi." Vaatetukusta kuului
rykimistä: -- "niin, se on aivan totta", lisäsi hän arkaillen.
Mutta nuori mies ei tahtonut tähän myöntyä: "Voivatko nuo jutut
Tuhkimuksesta ketään lohduttaa?" -- "Voivat kyllä, -- kaikki
tavallansa. Leikillisyydellä on suuri valta, ja tämä tarina osoittaa
leikillisellä tavalla että se, josta huonointa luullaan, usein
voi suuria tehdä, -- että onni on rohkean osana, ja että se mies
pääsee eteenpäin maalimassa, joka sydämmestään tahtoo. Etkö luule
että monen lapsen on hyvä tätä muistaa, ja monen täys'ikäisenkin
myös?" -- "Mutta pirun- ja noidanjuonia uskominen on kuitenkin
taikauskoa?" -- "Ken on käskenyt sinun niitä uskomaan? Se on
_kuvakieltä_." -- "Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja
merkkejä, niinkuin kaikki ulkokiilto on perkeleestä." -- "Vai niin;
-- missä sitä sanotaan?" -- "Raamatussa." -- Nyt puuttui provasti
puheeseen: "Ei ikänä; teidän käskyksenne on väärä; sillä raamattu
itse käyttää kuvia." -- Kaikki katsahtivat häneen. "Se käyttää kuvia
joka sivulla, niinkuin itämaisten kansojen on tapana. Me käytämme
itsekin kuvia kirkoissamme, me käytämme kuvia kielessämme, käytämme
puuhun leikatuita, kankaalle maalatuita, kiveen veisteltyjä kuvia,
emmekä Jumalaakaan voi ajatella muuten kuin kuvallisesti. Eikä
siinä kyllä: Jeesus käyttää kuvia; itse Herra Jumalakin, eikö hän
esiintynyt jos jonkin muotoisena, ilmestyessään profeetoille; eikö
hän kulkijamen muodossa tullut Aaprahamin luokse Mamreen ja syönyt
hänen pöydässänsä? Mutta jos Jumala voi ilmestyä monenmuotoisena
ja käyttää kuvia, niin voi ihminen samoin." -- Tähän heidän täytyi
suostua; mutta Ödegaard nousi istualtaan ja löi hiljaa provastia
olalle: "Kiitos! te todistitte nyt mainiosti raamatun avulla että
näyttelijätoimi on luvallista!" Provasti pysähtyi kauhistuen; savu,
mikä oli suussa, tuli vitkalleen ulos itsestänsä.
Ödegaard astui laattian poikki vaatetukon luokse, kumartui nähdäkseen
edes vilahdukselta hänen kasvojansa, vaikka turhaan. "Tahdotko sinä
vielä muuta tietää?" kysäsi hän; "sillä minusta näytät yhtä ja toista
ajatelleen." -- "Niin, Jumala paratkoon, eihän sitä aina tule oikein
ajateltua." -- "Niin, -ensiaikoina kääntymisemme jälkeen olemme niin
kiintyneet sen ihmeisiin, että kaikki muu meistä näyttää turhalta ja
väärältä. Olemme rakastajan kaltaisia, ikävöimme vaan rakastettua."
-- "Niin, mutta katsokaa noita ensimäisiä kristittyjä, meidän tulee
kuitenkin heitä pitää esikuvanamme." -- "Ei suinkaan, heidän ankarat
olonsa pakanoitten keskellä ei enään sovellu meidän oloihimme; meillä
on toisia tehtäviä, meidän pitää saada kristillisyys käytäntöön
nyky-elämässä." -- "Mutta Vanhassa Testamentissa on niin monta sanaa,
jotka todistavat koko sinun äskeisen puheesi henkeä vastaan", lausui
nuori mies, ensikerran kiukustumatta. -- "Niin on; sillä nämät sanat
ovat nykyään kuolleet, ne ovat kumotut, kuten apostoli Paavali sanoo:
'_Me olemme uuden liiton palvelijat, emme puustavin vaan hengen_',
-- lisäksi: '_Missä Herran henki on, siellä on myöskin vapaus_.' Ja:
-- _'Kaikki on minulle luvallista'_, sanoo Paavali lisäksi, mutta
jatkaa: _'kaikki ei hyödytä.'_ Olemme niin onnelliset, että meillä
on edessämme miehen elämä, joka osoittaa, mitä Paavali tarkoitti.
Se mies on Luther. Ja Lutherin te kaiketi uskotte olleen hyvän ja
valistuneen kristityn?" Sen he uskoivat. "Lutherin usko oli valoisa,
se oli uuden testamentin usko! Pimeästä uskosta hän arveli, että sen
takana ennen kaikkia oli perkele väijyksissä. Kiusauksen pelosta
hän arveli, että se, joka vähimmin pelkää, myös vähimmin joutuu
kiusaukseen. Hän käytti kaikkia Luojan antamia lahjoja, ilon lahjaa
myöskin, koko elämä oli hänelle avoinna. Haluatteko kuulla muutamia
esimerkkejä? Hurskas Melanchton kirjoitti kerran niin ahkerasti
erästä kirjaa puhtaan opin puolustukseksi, ettei suonut itsellensä
ruokarauhaakaan. Silloin tempasi Luther kynän hänen kädestänsä:
'Jumalaa ei palvella ainoastaan työnteolla, vaan myöskin lepäämällä'
sanoi hän, 'senvuoksi Jumala on säätänyt kolmannen käskyn ja
asettanut lepopäivän.' -- Vielä lisäksi: Luther käytti puheessansa
kuvia, lystillisiä ja vakaisia vuorotellen, ja lasketteli yhtenään
suopeita, usein sukkeliakin kokkapuheita. Hän käänsi myöskin äidin
kielelleen vanhoja, oivallisia kansantaruja ja sanoi esipuheessa että
hän lähinnä raamattua tuskin tunsi parempia opetuksia kuin nämät.
Hän soitteli kitaraa, niin kuin, ehkä tiedätte, ja lauloi lastensa
ja ystäviensä kanssa --, ei ainoastaan virsiä, ei, vaan myöskin
iloisia lauluja; hän suosi seuraleikkejä, pelasi sakkia ja suvaitsi
nuorten tanssia luonansa; hän vaati ainoastaan että kaikki piti käydä
siivosti ja nuhteettomasti. Nämä tiedot on eräs vanha, yksinkertainen
Lutherin oppilas, pappismies Juhana Mathesius, kirjoittanut muistoon
ja kertonut saarnastuolista pitäjäläisillensä. Hän rukoili että
ottaisivat nämä ohjeekseen -- ja rukoilkaamme mekin samaa!"
Provasti nousi: "Hyvät ystävät, lopettakaamme nyt täksi erää." Kaikki
nousivat istualtaan. "Tässä on monta valistavaa sanaa lausuttu;
suokoon nyt Jumala armonsa tälle kylvölle! -- Rakkaat ystävät, te
asutte yksinäisillä paikoilla; te asutte ylhäällä tuntureilla, missä
halla niittää viljan useammin kuin sirppi. Olisi parasta jälleen
jättää sellaiset tunturiautiot seikkailijain tyyssijoiksi ja karjan
laitumiksi. Hengellinen elämä siellä tuskin itää ja tulee yhtä
synkännäköiseksi kuin kasvitkin. Ennakkoluulot pimittävät elämän
niinkuin tunturit, joiden varjossa ne sikiävät; ne kaihtavat ja
erottavat. Herra kootkoon, Herra valaiskoon! -- Kiitoksia, ystäväni,
tästä päivästä! Se toi suurempaa selvyyttä minullekin." Hän otti
itsekutakin kädestä, ja nuori mieskin tarjosi ystävällisesti kätensä
kuitenkaan silmiään nostamatta.
"Te menette tunturitietä; -- milloin ehditte kotiin?" kysäsi
provasti, kun he tekivät lähtöä. -- "Yö on pitkä", vastasi Lauri;
"paljon lunta on pyryttänyt tielle ja mistä tuuli on sen puhaltanut
pois, siinä on iljenjäätä". -- "Niin, ystäväni, kunniaksi on käydä
kirkkoa semmoisissa olosuhteissa. -- Älköön teitä vahinko vain
kohdatko matkalla!" Eerikki vastasi hiljaisella äänellä:
Ma Herran heitän huomaan
Suruni, murheeni,
Hän jälkeen armons suoman
Ne kääntää parhaaksi.
"Oikein, Eerikki, nyt osasit paikalle!"
"Odottakaa vähän", sanoi Ödegaard, kun olivat lähtemäisillään; "ei
ole kummaa ett'ette tunne minua; -- mutta minulla pitäisi olla
sukulaisia Öigarissa." -- He kääntyivät kaikki häneen päin, itse
provastikin, joka kyllä oli sen tiennyt, mutta nyt oli sen kokonaan
unhottanut. "Nimeni on Hannu Ödegaard, Knuuti Hannunpoika Ödegaardin
poika, tuon provastin, joka kerran teidän keskuudestanne reppu
seljässä lähti maailmaan." Nyt kuului vaatetukusta: "Herra Jumala, --
hän oli veljeni, hän."
He jäivät kaikki seisomaan, mutta kukaan ei saanut sanaa suustansa.
Vihdoin kysäsi Ödegaard: "Sinun luonasi siis olin silloin, kuin
kerran pikkupoikana kävin isäni seurassa siellä tuntureilla?" --
"Niin, minun luonani". -- "Ja pitkän aikaa minunkin luonani", sanoi
Lauri, "isäsi on minun serkkuni." -- Mutta Randi sanoi alakuloisesti:
"Vai sinä olet se pikku Hannu; -- niin aika kuluu." -- "Miten Elsa
voi?" kysäsi Ödegaard. -- "Tämä on Elsa", sanoi Randi ja osoitti
valkoveristä vaimoa. "Sinäkö olet Elsa?" huudahti Ödegaard, "sinulla
oli silloin pieni lemmentuska; halusit saada mieheksesi pitäjän
viulunsoittajan, -- saitko hänet?" Kukaan ei vastannut. Vaikka alkoi
hämärtää, näki hän Elsan lentävän tulipunaiseksi ja miesten katsovan
poispäin tai maahan, -- lukuunottamatta nuorta miestä, joka tuimasti
katsoi Elsaan. Ödegaard huomasi tuhmasti kysyneensä, provasti riensi
hänelle avuksi: "Ei, Hannu viulunsoittaja on naimaton; Elsa sai
Laurin pojan miehekseen, mutta on nyt jälleen vapaa; hän on leski."
-- Elsa lensi uudestaan veripunaiseksi, nuori mies huomasi sen ja
naurahti pilkallisesti.
Mutta Randi lausui: "Niin, sinä olet kai pitkältä matkustanut,
sinä? Olet paljon oppia saanut; kuulen ma." -- "Niin, tähän saakka
olen lukenut tai matkustellut; mutta nyt mielin asettua ja ryhtyä
tosi-toimiin." -- "Niin, niin; niinhän se käy; -- toiset matkustavat
ja saavat oppia ja tietoja, toiset jäävät kotonurkkiin." Ja Lauri
lisäsi: "Kotimaan turvetta on usein raskas vääntää. Jos näin
raastamme esille miestä, josta voisi apua olla, niin menee hän
menojaan." -- "Toimet ovat monenlaiset; tehköön kukin tehtävänsä",
lausui provasti. -- "Ja Herra kyllä työn suuntaa oikeaan", sanoi
Ödegaard; "isäni työ saattaa vielä tännekin vaikuttaa, jos Jumala sen
sallii." -- "Niin kyllä, sitä en epäile", lausui Randi hiljaisesti;
"mutta usein on raskasta odottaa; sillä se kestää niin kauan."
He erosivat; provasti asettui toiseen, Ödegaard toiseen ikkunaan
katsomaan heitä, sillä heillä oli nyt tunturimatka edessä; nuori
mies kulki viimeisenä. Ödegaard sai kuulla, että hän oli kotoisin
kaupungista, jossa oli ryhtynyt milloin mihinkin, mutta aina joutunut
ihmisten kanssa riitaan. Hän luuli olevansa määrätty johonkin suureen
toimeen, arvatenkin apostoliksi; mutta oli, ihmeellistä kyllä, jäänyt
Öigariin, -- rakkaudesta Elsaan, niinkuin jotkut arvelivat. Hän oli
tulinen luonne, joka oli kokenut ja vieläkin saisi kokea monta kovaa.
He tulivat nyt näkyviin tunturilla; navetan katto ei enää peittänyt
heitä. He ponnistelivat raskaasti rinnettä ylös, puut kaihtoivat
heitä, he tulivat uudestaan näkyviin aina yhä ylempänä. Syvässä
lumessa ei ollut jälkiä, puut olivat tienviittoina, ja kaukana
sivuilla lumitunturit osoittivat mitä suuntaa heidän kotonsa oli.
Mutta salista kuului pari sävelliverrystä ja sen jälkeen:
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Vaikk' kevähäsen vielä on aikaa;
Kevähästä mun lauluni kaikaa,
Joka rintahan kaipuun tuo;
Näin yhtyvät liittoon nuo.
Ja aurinko silloin hohtaa,
Ja hukka se talvea kohtaa,
Ja soitellen puroset läikkyy,
Ja talvi niit' arkoen säikkyy,
Ja luonto se pois vilun heittää,
Ja kukkaistuoksuhun peittää. --
Kevähästä mun lauluni kaikaa.