Kolmantena vuonna Petran tulon jälkeen, eräänä perjantaina muutamia
päiviä ennen joulua, istuivat molemmat tytöt iltahämärässä;
provasti oli vast'ikään tullut sisään piippuineen. Tämän päivän
olivat he viettäneet niinkuin useimmat muutkin päivät näiden kahden
vuoden kuluessa, ensin aamulla tehden kävelyretken, suuruksen
jälkeen tunnin aikaa soittaen ja laulaen, sitten kieli- tai muuta
opetusta harjoitellen ja sitten hiukan taloustoimissa puuhaillen.
Iltapuolen olivat kukin omassa huoneessansa Signe par'aikaa tänään
kirjoittamassa kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra koskaan
kysynyt hän kun ei koskaan muutenkaan halunnut kuulla menneistä
ajoista puhuttavan. Hämärän tullen laskettiin mäkeä, ja sitten
sisään keskustelemaan tai laulamaan tai myöhemmin ääneen lukemaan.
Silloin provasti aina tuli sisään. Hän luki mainiosti ja tytär
samoin; Petra oppi kumpaisenkin tavan, mutta vallankin heidän
kielensä. Signen lausumistapa ja ääntäminen tuntuivat Petrasta
niin soinnukkailta, että se kajahteli hänen korvissansa, kun hän
kulki yksin. Petra rakastikin Signeä niin suuresti, että mies olisi
pitänyt neljännen osan siitä hehkuvan lemmen merkkinä; hän saikin
usein Signen punehtumaan. Kun provasti tai Signe näin joka ilta
ääneensä lukivat (Petraa ei voitu siihen saada), olivat he käyneet
läpi pohjoismaiden etevimpäin kirjailijain teokset ja vähitellen
siirtyneet ulkomaan kirjallisuuteen. Näytelmiä luettiin mieluimmin.
Kun he tänä iltana olivat lamppuja virittämäisillään alkaaksensa
lukemaan, tuli kyökkipiika sisään ja sanoi että siellä oli ulkona
joku, joka toi Petralle terveisiä. Se näkyi olevan eräs merimies
hänen syntymäkaupungistansa; Petran äiti oli käskenyt häntä, näillä
mailla käydessään, Petraa etsimään; hän oli nyt kulkenut peninkulman
matkaa, ja kiire oli palata, koska laiva oli lähdössä. Petra seurasi
häntä vähän matkaa, hän halusi puhua enemmän hänen kanssansa; sillä
se oli uskollinen mies, jonka hän hyvin tunsi. Ilta oli jokseenkin
pimeä; pimeät olivat talon kaikki ikkunatkin, paitsi kodan, jossa
par'aikaa oli suuri pyykinpesu. Tielle ei näkynyt yhtään valkeata,
tuskin voi tietä erottaa, kunnes kuu ehti kohota tunturien takaa;
mutta Petra kulki uljaasti mukana metsän sisään, vaikka kuuset
loivat häijyjä varjoja maahan. Yksi uutinen vallankin houkutteli
häntä seuraamaan; merimies oli näet kertonut hänelle, että Pedro
Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka jälkeen Pedro oli myönyt talonsa ja
muuttanut Gunlaugin luokse, jossa asui nyt Petran ullakkokamarissa.
Tämä oli melkein kahdenvuoden vanha asia, mutta äiti ei ollut siitä
sanaakaan virkkanut. Nyt saattoi Petra käsittää, kuka ne äidin
kirjeet kirjoitti, jota hän usein, mutta aina turhaan, oli äidiltä
tiedustellut; sillä joka kirjeen lopussa oli aina: "ja terveisiä
kirjeen kirjoittajalta." Merimiehellä oli asiana tiedustella,
kuinka kauan Petra aikoi pappilassa viipyä ja mitä hän vasta aikoi
ruveta toimittamaan. Edelliseen kysymykseen vastasi Petra että sitä
hän ei tietänyt, ja toiseen että mies äidille ilmoittaisi: yhtä
vain maailmassa hän halusi ja jos hän ei sitä saisi, tulisi hän
onnettomaksi koko elinajakseen; mutta ensiksikin hän ei voinut sanoa
mitä se oli.
Sillaikaa kun Petra näin kulki jutellen merimiehen kanssa, istuivat
provasti ja Signe arkihuoneessa ja puhuivat hänestä, johon he
molemmin olivat hartaasti mieltyneet. Silloin tuli renkivouti
sisään ja tehtyänsä tilin päivän töistä, kysyi, tiesikö kumpikaan
heistä että tuo vieras neiti kulki alas huoneestaan ja takaisin
ylös köysiastuimia myöten. Hänen täytyi se kolmasti kertoa,
ennenkuin kumpikaan käsitti mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin
hän olisi voinut kertoa että vieras neiti kulki ylös ja alas kuun
säteillä. Tuvassa oli pimeätä ja nyt siellä tuli vallan hiljaista;
ei edes provastin piippukaan ääntänyt. Vihdoin sai hän kysyneeksi
tavallista matalammalla äänellä: "Kuka sen on nähnyt?" -- "Minä;
olin tallissa hevosia ruokkimassa; kello saattoi olla noin yhden
paikoilla." -- -- "Hän kulki alas köysiastuimia myöten?" -- "Niin,
ja takaisin ylös." -- Jälleen pitkällistä äänettömyyttä. Petran
huone oli toisessa kerroksessa, rakennuksen portinpuolisessa
kulmassa; hän asui yksinänsä siellä ylhäällä, ketään muuta ei
asunut sillä puolella rakennusta. Tässä ei siis voinut olla mitään
väärinkäsitystä. "Se on kai tapahtunut unessa", sanoi vouti ja aikoi
lähteä. -- "Mutta köysiastuimia ei hän toki ole voinut unessaan
valmistaa", sanoi provasti. -- "Ei niin, sitäpä minäkin; sentähden
ajattelinkin oikeammaksi ilmoittaa asian teille, herra provasti; en
ole kenellenkään muulle siitä puhunut." -- "Onko kukaan muu sitä
nähnyt paitsi sinä?" -- "Ei, mutta jos epäilette, herra provasti,
niin voinevathan köysiastuimet olla todistajana; jos ei niitä ole
tuolla ylhäällä, niin olen kai minä nähnyt väärin." -- Provasti nousi
äkkiä. "Isä!" rukoili Signe. -- "Tuo kynttilä!" vastasi provasti
tavalla, joka ei sallinut mitään vastustamista. -- Signe sytytti
itse kynttilän. "Isä", rukoili hän vielä kerran, antaessaan hänelle
sen. -- "Niin, minä olen myöskin hänen isänsä, niinkauan kuin hän
on talossani; minun velvollisuuteni on ottaa asiasta selko." -- --
Provasti kulki edellä, kynttilä kädessä, sitten Signe, ja renkivouti
perässä. Petran vähäisessä kamarissa oli kaikki kunnossa; ainoastaan
vuoteen viereisellä pöydällä oli suuri kasa avattuja kirjoja,
toinen toisensa päällä. "Lukeeko hän öisin?" -- -- "En tiedä; mutta
koskaan ei hän valkeata sammuta ennen kello yhtä." -- Provasti ja
Signe katsoivat toisiinsa; pappilassa erottiin kello kymmenen tai
puolivälissä yhtätoista, ja yhdyttiin taasen aamulla kello kuuden
ja seitsemän vaiheella. -- "Tiedätkö sinä siitä mitään?" Signe ei
vastannut. Mutta renkivouti, joka polvillaan nurkassa kaiveli,
vastasi sieltä: "Eihän hän ole yksin." -- "Mitä sanot?" -- "Ei,
täällä on aina joku hänen luonansa, jonka kanssa hän haastelee; usein
he ovat hyvinkin äänekkäitä; olen kuullut hänen sekä rukoilevan
puolestansa että uhkaavan. Tyttöparka on varmaan jonkun pauloissa."
Signe käänsi kasvonsa toisaalle, provasti muuttui kalmankarvaiseksi.
"Ja tuossa on astuimet", lisäsi renkivouti, veti ne esiin ja nousi
seisaalleen. Kahta vaatenuoraa yhdisti toisiinsa kolmas, joka teki
solmun, kulki poikitse, ja puolen kyynärän päässä teki taas solmun,
ja kulki taas poikitse, ja niin edespäin, kunnes köysiastuimet
olivat valmiit. -- Näitä katseltiin tarkasti. "Oliko hän kauankin
poissa?" kysyi provasti. -- Renkivouti katsoi häneen: "miten poissa?"
-- "Oliko hän kauankin poissa, kun oli tullut alas?" -- Signe
vapisi vilusta ja pelosta. -- "Ei hän mihinkään mennyt; hän kulki
taas ylös." -- "Taasko ylös? Kuka sitten meni pois?" -- Signe teki
liikkeen ja purskahti itkemään. -- "Ei siellä ketään hänen luonansa
sinä iltana ollut; se oli eilen." -- "Ketään siis ei köysiastuimilla
paitsi hän?" -- "Ei." -- "Ja hän kulki alas ja heti taas ylös?" --
"Niin."
"Hän on siis vaan tahtonut niitä koetella", sanoi provasti,
hengittäen vähän huokeammin. -- "Niin, ennenkuin hän antoi toisen
niitä kulkea", lisäsi renkivouti. -- Provasti katsahti häneen:
"Luuletko siis hänen ennenkin tämmöisiä valmistaneen?" -- "Luulen, --
miten muuten olisi ihmisiä voinut päästä hänen luoksensa?" -- "Oletko
kauankin tiennyt ihmisiä hänen luonansa käyvän?" -- "En ennenkuin
tänä talvena, jolloin hän alkoi tulta käyttää; sitä ennen ei päähäni
pälkähtänyt tännepäin kulkea." -- Ankaralla äänellä kysyi provasti:
"Siis olet koko talven sen tiennyt; -- minkätähden et ennen ole sitä
ilmoittanut?" -- "Luulin jonkun talon väestä olevan hänen luonansa;
-- mutta kun viime yönä näin hänen köysiastuimilla, huomasin vasta
että ne kai olivat muita. Jos ennen olisin sen huomannut, olisin
ennen sen ilmoittanutkin." -- "Niin, selvä on, että hän on meitä
kaikkia pettänyt!" -- Signe katsoi rukoilevana isäänsä. -- "Hänen ei
pitäisi maata niin kaukana muista", arveli renkivouti ja kääri kokoon
köysiastuimet. -- "Hänenpä ei pitäisi maata enää koko talossakaan",
sanoi provasti mennen ulos, toiset jäljessä. -- Mutta kun provasti
oli tullut alas ja asettanut kynttilän kädestään pöydälle, tuli Signe
ja heittäytyi hänen syliinsä. -- -- -- "Niin, lapseni, tämä on ankara
pettymys."
Hetken kuluttua istui Signe sohvan nurkkauksessa nenäliina silmillä,
provasti oli sytyttänyt piippunsa ja astui kiireesti edestakaisin.
Silloin kuulivat he huutoa kyökistä, kiirettä portaista ja juoksua
toisen kerroksen käytävästä; he riensivät kumpikin ulos: valkea
oli valloillaan Petran kamarissa! Kynttilästä oli kipinä pudonnut
nurkkaan -- sillä sieltä valkea alkoi, -- oli silmänräpäyksessä
noussut seinäpapereita myöten ja sytyttänyt ikkunapuitteet palamaan,
kun vieras sen oli huomannut tieltä ja juossut pesuhuoneeseen
pyykkäreille sitä ilmoittamaan. Valkea saatiin pian sammumaan; mutta
maalla, jossa kaikki käy vuosi vuodelta vanhaa tottunutta tapaansa,
saattaa pieninkin poikkeus tavallisuudesta mielet levottomiksi;
valkea on heidän suurin ja vaarallisin vihollisensa, joka on aina
heidän mielessänsä, ja kun se sitten tulee ja jonakin yönä nostaa
päänsä syvyydestä riehuvana ahnehtien saalistaan, niin säikähtyvät
ihmiset eivätkä saa rauhaa viikkokausiin, muutamat eivät enää
koko ikänään. Kun provasti ja Signe tämän jälkeen olivat yhdessä
arkihuoneessa ja lamput oli sytytetty palamaan, kamotti heitä
kumpaakin ajatellessaan että Petran huone heti oli hävityksen
alaiseksi joutunut ja muistot hänestä tuleen haihtuneet. Samassa
kuulivat he ulkoa Petran heleän äänen tiedustelevan ja huutavan;
hän juoksi portaita ylös ja alas, juoksi yläkerrasta käytävään,
käytävästä kyökkiin ja hyökkäsi vihdoin sisään, matkavaatteet yllä:
"Herra Jumala, minun huoneeni on palanut." -- Kukaan ei vastannut
mitään, mutta Petra yhä tiedusteli yhtä menoa: "Kuka on ollut siellä?
Koska se tapahtui? Kuinka pääsi valkea irti?" Provasti sanoi nyt
että he olivat siellä olleet, olivat etsineet jotakin -- ja loi
Petraan tuiman silmäyksen. Mutta tämä ei osottanut vähintäkään
kummeksimista, ei pienintäkään pelkoa siitä, mitä he olisivat voineet
sieltä löytää. Hän ei edes ruvennut epäilemään, vaikka Signe istui
sohvannurkkauksessa silmiänsä nostamatta, hän luuli hänen olevan
säikähdyksissään tulipalosta ja kyseli lakkaamatta, kuinka valkea
huomattiin, kuinka se sammumaan saatiin, kuka ensinnä oli paikalle
saapunut, ja kun hän ei saanut nopeaan vastausta, juoksi hän ulos
samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän tuli uudestaan juoksujalassa
sisään, oli nyt riisunut matkapuvun puoliksi yltään ja kertoi sitten
provastille ja Signelle kuinka kaikki oli tapahtunut ja että hän
itse oli nähnyt liekin ja juosnut niin hirveästi, mutta oli nyt niin
iloissaan siitä ettei se kuitenkaan ollut sen pahempaa. Puhuessaan
riisui hän yltänsä loput matkavaatteet, kantoi ne ulos ja tuli
jälleen sisään ja istui pöydän ääreen tavalliselle paikallensa,
herkeämättä kertoen mitä tuo sanoi ja tuo teki; koko talohan oli
ylösalasin ja tämäpä vasta oikein hupaista oli. Mutta kun toiset
yhä edelleen olivat äänettöminä, rupesi hän valittamaan että tämä
oli hävittänyt heidän illanviettonsa; sillä hän oli niin ylenmäärin
ihastunut "Romeoon ja Juliaan", jota he tätä nykyä ääneensä lukivat,
hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä toistamiseen lukemaan
sitä kohtausta, joka hänen mielestänsä oli ihanin kaikista: Romeon
jäähyväisiä Julialle balkongilla. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli
piikatyttö pesuhuoneesta ja sanoi että he kaipasivat vaatenuoria;
kokonainen tukku oli hukassa. Petra muuttui äkkiä tulipunaiseksi ja
nousi istualtaan: "Minä tiedän, missä ne ovat; menen ne noutamaan",
hän astui pari askelta, muisti sitten valkeanvaaran, seisahtui ja
punastui: -- "Herra Jumala, ne ovat varmaankin palaneet! ne olivat
minun huoneessani." -- Signe oli kääntynyt häneen päin, provasti
tähtäsi tarkasti sivulta: "Mihin sinä vaatenuoria käytät?" Hän
hengitti raskaasti, hän voi tuskin saada sanaa suustansa. Petra
katsoi provastiin, jonka kauhistava vakaisuus häntä puoleksi pelotti,
mutta tuossa tuokiossa kiihotti häntä nauramaan, hän ponnisti hetken
aikaa vastaan, mutta kun hän uudestaan häneen katsoi, purskahti hän
niin sydämmelliseen nauruun, ettei enää voinut siitä heretä; --
hänessä ei ollut syyllisempää omaatuntoa kuin lirisevässä purossa.
-- Signe huomasi sen hänen helakasta äänestänsä, kavahti pystyyn
sohvasta: "Mitä tämä on, mitä tämä on?" -- Petra kääntyi pois,
nauroi, hyppeli, kyykistyi ja karkasi ovea kohden. Mutta Signe
häntä estämään: "Mitä tämä on, sano, Petra?" Petra painui Signen
rinnoille, ikäänkuin lymyten hänen turviinsa, mutta nauraa hekotti
lakkaamatta. Ei tosiaan, tuolla tavalla ei syyllinen menettele, sen
nyt provastikin saattoi huomata; -- hän, joka juuri oli täydessä
raivossa pystyyn karkaamaisillaan, purskahti sen siaan nauramaan,
ja Signe samoin; mikään ei ole niin helposti tarttuvaa kuin nauru,
vallankin semmoinen nauru, jonka syytä ei tiedetä. Sekä provastin
että Signen turhat yritykset saada tietää mitä he nauroivat, tekivät
ilon kahta rajummaksi; piikatyttö, joka seisoi odottamassa, rämähti
hänkin mukaan nauramaan; se oli semmoista kummallista kikotusta
ja kakotusta, hän itsekin huomasi ettei se sopinut näin hienojen
huonekalujen ja ihmisien parissa, jonkavuoksi hän syöksyi ovesta
ulos, purskahtaakseen kyökissä aika hohotukseen. Hän vei tietysti
tarttuman mukanansa sinne; ja kohta vyöryi kokonainen naurun myrsky
kyökistä, jossa vielä vähemmin tiedettiin mitä naurettiin, ja tämä
herätti asuinhuoneessa uutta naurua.
Kun he vihdoin olivat melkein nauruun nikahtua, koetti Signe vielä
viimeisen kerran tiedustella syytä tähän: "Nyt sinun täytyy se
sanoa", huusi hän, pitäen kiinni Petran käsistä. -- "En, en millään
muotoa!" -- "Mutta minä tiedän jo sen!" huusi hän uudestansa; Petra
katsoi häneen ja kirkaisi; mutta Signe huusi: "Isäkin sen tietää."
Petra ei kirkunut, hän ulvoi ja irroitti itsensä, karkasi ovelle,
mutta siellä Signe uudestaan saavutti hänet; nyt Petra kääntyi ja
rupesi taistelemaan, hän tahtoi päästä pois millä hinnalla hyvänsä;
hän nauroi painiessansa, mutta vedet kiilsivät hänen silmissänsä; --
silloin päästi Signe irti -- Petra ulos ovesta, mutta Signe perässä.
-- Molemmat juoksivat Signen kamariin.
Siellä karkasi Signe Petran kaulaan, ja Petra sulki Signen syliinsä.
-- "Herrainen aika, tiedättekö sen?" kuiskasi hän. Ja Signe kuiskasi
vastaukseksi: "Tiedämme, olimme sinun huoneessasi renkivoudin
kanssa, joka sinut oli nähnyt, -- ja löysimme köysiastuimet!" --
Kirkuen pakeni Petra uudestansa, nyt kuitenkin ainoastaan sohvan
nurkkaukseen, johon hän lymysi. Signe meni kohta jäljessä ja,
puoliksi kumartuen Petran yli, kuiskasi hänen korvaansa koko heidän
löytöretkensä ja kaikki sen kirveltävät seuraukset, -- mikä äsken
oli hänet saattanut itkemään ja vapisemaan, näytti hänestä nyt
niin hupaiselta, että hän kertoi sen tyynesti; Petra kuunteli ja
tukki korvansa, nosti silmänsä ja lymysi vuorotellen. Kun Signe oli
lopettanut ja molemmat taas istuivat yhdessä pimeässä, kuiskasi
Petra: "Tiedätkö, miten laita on? -- -- Minun on mahdotonta nukkua
kello 10, jolloin eroamme toisistamme; se, mitä illalla olemme
lukeneet, kuvittelee elävänä mielessäni. Silloin opettelen ulkoa
kaikki parhaimmat kohdat; täten osaan ulkoa pitkät kohtaukset ja
lausun niitä sitten itsekseni ääneen. -- Lukiessamme 'Romeota ja
Juliaa' oli tämä minusta mitä kauniinta maailmassa; tulin vallan
rajuksi ja hassuksi, minun täytyi koetella tuota köysiportailla
kulkemista, en ollut koskaan ennen aavistanutkaan että tällä keinoin
voisi kulkea alas ja ylös ... sain käsiini nuoraa -- ja nyt on tuo
veitikka seisonut alhaalla katselemassa! -- Niin, Signe, se ei ole
mikään naurun asia, se on niin poikamaista; minä en koskaan tulekaan
sen paremmaksi, -- ja nyt olen tietysti huomenna koko seudun pilkkana
ja nauruna." -- Mutta Signe, joka uudestansa oli purskahtanut
nauramaan, rupesi nyt häntä suutelemaan ja taputtelemaan ja juoksi
ulos: "Tämä on isälle ilmoitettava!" -- "Oletko hullu, Signe!" --
ja nyt perätysten sisään samaa vauhtia, kuin olivat sieltä ulos
lentäneet. -- Huoneessa olivat juoksemaisillaan kumoon provastin,
joka paraikaa aikoi mennä tiedustelemaan, mihin tytöt olivat
joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra kirkuen taas ulos, mutta
hoksasi oven ulkopuolelle tullessaan että hänen olisikin tullut jäädä
huoneeseen estämään Signeä kertomasta -- hän pyrki siis takaisin
sisään, mutta provasti piti lukosta, niin että oli tuiki mahdotonta
saada ovea auki, ja nyt hän jyskytti, lauloi, tömisteli jaloillaan
hämmentääksensä Signeä, joka vain puhui yhä kovemmin, ja kun provasti
oli kuullut kaikki ja oli hänkin Signen lailla purskahtanut ilosta
nauramaan tätä uudenlaista tapaa, jolla Petra klassikoita luki, avasi
hän oven; -- mutta silloin juoksi Petra tiehensä.
Illallisen syötyä, jolloin Petra oli saapuvilla ja provasti oli
tarpeeksi häntä härnännyt, oli häntä rangaistukseksi kuulusteltava,
mitä hän osasi ulkomuistilta. Silloin näkyi että hän todellakin
osasi mainioimmat kohtaukset, eikä ainoastaan yhden osaa, vaan
kaikkien. Hän lausui ne niin, kuin tavattiin niitä lukea; väliin oli
hän innostumaisillaan, mutta malttoi heti mielensä. Provasti tämän
huomattuaan vaati häntä lausumaan vähän henkevämmin, mutta Petra
tuli vain entistä ujommaksi. He kuulustelivat edelleen, jatkoivat
sitä tuntikausia; Petra osasi koomilliset kohtaukset yhtä hyvin
kuin traagillisetkin, leikilliset yhtä hyvin kuin totisetkin; hänen
muistonsa herätti sekä ihmettelemistä että naurua, hän nauroi itsekin
mukaan ja käski heitä vain koettelemaan.
"Oikeinpa soisin, että noilla näyttelijäraukoilla olisi vain
kahdeksas osa sinun muistostasi", sanoi Signe. -- "Jumala varjelkoon
häntä koskaan tulemasta näyttelijäksi", sanoi provasti ja muuttui
yht'äkkiä totiseksi. -- "Mutta, isäseni, etkö siis todellakaan usko
Petran semmoista ajattelevan?" sanoi Signe naurahtaen. "Tulin sen
maininneeksi sentähden, että aina näen toteutuvan että sillä, jota
nuoruudesta asti on kasvatettu kielensä runollisuutta tuntemaan, ei
ole laisinkaan halua tulla näyttelijäksi, jota vastoin se, joka ei
sanottavasti tunne runoutta, ennenkuin on täysikasvuiseksi tullut,
haaveilee päästä näyttämölle; se on tuo _yht'äkkiä_ herännyt halu,
joka häntä houkuttelee." -- "Tuo on aivan totta. Harvoin kukaan
oikein sivistynyt ihminen näyttelijäksi pyrkii." -- "Ja vielä
harvemmin runollisesti sivistynyt." -- "Niin, jos se tapahtuu,
niin on varmaan siihen syynä jokin luonteen heikkous, joka sallii
turhuuden ja kevytmielisyyden päästä voitolle. Minä olen sekä
opintoaikanani että matkoillani oppinut tuntemaan monta näyttelijää;
mutta koskaan en ole tuntenut enkä kuullut kenenkään ihmisen
tunteneen yhtäkään näyttelijää, joka olisi elänyt oikein kristillistä
elämää. Palava halu heillä on ollut, sen olen huomannut; mutta
heidän toimessaan on jotakin levotonta ja hajoittavaa, heidän on
ollut mahdoton koota mielensä -- vielä kauan senkin jälkeen kun ovat
toimen jättäneet. -- Kun tästä olen heidän kanssaan puhellut, ovat
he itsekin sen myöntäneet ja sitä surkutelleet, mutta heti kuitenkin
lisänneet: 'Lohdutuksenamme on ettemme kuitenkaan ole huonompia
kuin monet muut!' Mutta tämä on minun mielestäni huono lohdutus.
Semmoinen elämä, joka ei missäkään kohden perustu meissä asuvaan
Kristuksen kuvaan, on syntistä elämää. -- Jumala heitä armahtakoon,
ja varjelkoon puhdassydämisiä siltä tieltä!"
* * * * *
Seuraavana päivänä, lauantaina, oli provasti tavallisuuden
mukaan jalkeilla ennen seitsemää, kävi aamutyökseen katselemassa
työmiehiänsä ja palasi sitten, vähän pitemmälle käveltyänsä, kotiin
päivän valjetessa. Silloin huomasi hän, astuessaan asuinrakennuksen
ohitse pihamaalle, avonaisen kirjoitusvihon tai jonkin sentapaisen,
joka luultavasti edellisenä päivänä oli heitetty Petran ikkunasta
pihalle eikä sittemmin löytynyt, se kun oli lumenkarvainen. Hän otti
kirjan maasta ja vei sen kamariinsa; levittäessänsä sitä kuivumaan,
huomasi hän sen olevan vanhan ranskankielen harjoitusvihon, jossa nyt
oli runoja. Näitä runoja hän ei aikonut silmäilläkään, mutta huomasi
sanan: "Näyttelijätär" ylös ja alas, alas ja ylös kirjoitettuna,
se oli kaikkialla -- se oli runoissakin... Provasti kävi istumaan
tarkemmin tätä silmätäkseen.
Monituisien alotelmien ja pyyhkäisyjen perästä tapasi hän seuraavan
runokyhäyksen, jota tosin vieläkin oli oikaistu, mutta jota kuitenkin
voi lukea:
Kuuleppas, kultani, miksi ma halaan,
Mihinkä mieleni hehkuen palaa.
_Näyttelijäksi_ ma tulla soisin,
Että ma näytellä naista voisin,
Kuinka hän kärsii, hymyilee,
Kuinka hän lempii, rukoilee,
Millainen hän on suloudessaan,
Millainen syntihin vaipuessaan.
Jumala minua auttakohon
Siihen, mihin mun haluni on!
Vähän alempana taas seuraavan:
Saanko ma olla sun palvelijasi?
Saanko ma, Luoja, sun suostumustasi?
Sitten vieläkin alempana, varmaankin reunamuistutuksena johonkin
runoelmaan, jota he muutama kuukausi takaperin olivat lukeneet:
Suloist' aallon neitosella,
neitosella,
Terhenessä kuutamella,
kuutamella,
Hiipiä ja sukellella,
sukellella,
Poikaa surmaan viekoitella,
viekoitella, --
Sääli toki oisi -- tuulan, tuulan tee.
Ja monituisien poispyyhkimisien ja päällekirjoituksien, piirustusten
ja nuottien jälkeen:
Hopsansaa, -- hopsansaa,
Tanssii kaikkein kanssa, mut ei suostu yhteenkään,
Rallallaa, -- rallallaa,
Joukoss' ensimäinen, mut ei kelpaa sittenkään.
Sitten seuraavan, selvästi kirjoitetun kirjeen:
Rakas Heikki!
Eikö sinusta näytä että sinä ja minä olemme älykkäimmät koko
_comoediassa_? Meille tehdään paljon kiusaa, mutta se ei tee
mitään; minä velvoitan sinua tulemaan kanssani _mascaradiin_
huomeniltana; sillä tuollaisissa en ole vielä koskaan käynyt,
ja haluan nähdä oikein kelpo hullutuksia; tässä talossa on niin
hiljaista ja surullista.
Sinä olet suuri veitikka, Heikki, -- missä kuljeskelet? sillä
tässä istun sinun
Pernillesi.
Vihdoin oli suurilla kirjaimilla, selvästi ja moneen kertaan
kirjoitettuna seuraava runo, jonka Petra luultavasti oli jostakin
tavannut ja jota hän nyt aikoi opetella ulkoa:
Jaloutta mieli halaa,
Povessa se hehkuu, palaa.
Luoda tahdon, suurta, oivaa,
Voimall' esitellä voimaa,
Hengen salalähteet löytää,
Päivän päästää, Louhen köyttää, --
Siihen armoss' auttaa voit,
Sä, ken minuun kaipuun loit.
Kirjassa oli paljon muutakin, mutta provasti ei lukenut enempää.
Näyttelijäksi tullakseen oli Petra siis pyrkinytkin provastin
perheeseen ja käyttänyt hyväkseen hänen tyttärensä opetusta. Tätä
salaista aikomusta saavuttaakseen oli hän joka ilta niin halukkaasti
kuunnellut heidän ääneensä lukevan ja itse sitten opetellut sitä
ulkoa. Hän oli koko ajan pettänyt heitä; vielä eilenkin, jolloin hän
näytti heille kaikki ilmoittaneen, salasi hän jotakin; helakkaimmin
nauraessaan petti hän heidät.
Ja tämä salainen aikomus! Mitä provasti usein hänen kuullen oli
kironnut, sitä Petra nyt kaunisteli, mainitsi Jumalan kutsumukseksi
ja rohkeni häneltä siihen siunausta rukoilla! Tuommoiseen
elämään, joka oli täynnä pintapuolisuutta ja turhamaisuutta,
kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja
hölläluonteisuutta, elämään, jonka vaiheella kaikki korppikotkat
pyörivät niinkuin haaskan ympärillä, siihen halusi Petra antautua
ja rukoili Jumalalta siunausta! Ja tähän olivat provasti ja hänen
tyttärensä häntä auttaneet hiljaisessa pappilassa, heränneen ja heitä
ankarasti tarkastavan seurakunnan nähden!
Kun Signe kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu tuli sisään
tervehtimään isäänsä, huomasi hän kamarin olevan täynnä savua. Tämä
oli aina mielenliikutuksen todiste ja kaksinkertainen näin varhain
aamulla. Provasti ei Signelle sanaakaan puhunut, vaan antoi hänelle
kirjan. Signe heti huomasi sen olevan Petran. Eilisiltaisen epäluulon
ja mielihaikeuden jälkimuistot heräsivät hänessä; hän ei uskaltanut
kirjaan katsoa; hänen sydämensä sykki niin kovin, että hänen
täytyi istuutua. Mutta sama sana, jonka provastikin oli hoksannut,
hämmästytti Signeäkin; hänen teki mielensä tarkemmin silmätä ja hän
rupesi lukemaan. Ensimäinen tunne, mikä hänet silloin valtasi, oli
häpeä -- ei kumminkaan Petran vuoksi, vaan sentähden että isäkin oli
nämä nähnyt.
Mutta pian hänet valtasi se syvä nöyryytys, jota ihminen tuntee, kun
näkee pettyneensä sen suhteen, jota rakastaa. Hetken aikaa näyttää
se, joka pettymyksen on aikaansaanut, jalommalta, kekseliäämmältä,
älykkäämmältä kuin me, peittyypä aivan salaperäisyyteen. Mutta pian
sielun valtaa harmi; rehellisyys saa voimaa valloilta, jotka eivät
ole salaisia, vaikka ovatkin näkymättömiä; me tunnemme itsessämme
tarmoa yhdellä iskulla musertamaan tuhansia pikkujuonia; me
_halveksimme_ sitä, mikä äsken mieltämme lannisti.
Mutta arkihuoneessa oli Petra istuutunut klaverin ääreen, ja nyt he
kuulivat hänen laulavan:
Päivä on nousnut ja riemu on uus,
Haihtunut mielten on usvaisuus,
Hehkuvan tunturin viertä
Auringon ratsut jo kiertää.
Nouskaa, lintuset, laulelemaan!
Nouskaa, lapset, riemuamaan!
Toivoni, lentohon nouse!
Sitten paisuivat säveleet myrskyksi ja ilmi kuohahti seuraava laulu:
Kiitos neuvostas vaan,
Mutta tuimimpaan
Rajupyörteesen
Venon ohjailen.
Tämä vaikka mun viimeinen retkeni ois,
Tähän outohon vaaraan ma syöksen pois.
Enpä suotten päin
Jätä rantojas näin,
Halu tyrskyhyn on,
Meren aavikkohon;
Halu nähdä, kun vaahdoss' on purren tie,
Halu koitella, pitkällenkö se vie.
Ei -- tämä oli provastista liian hurjaa; hän riisti ohimennen kirjan
Signen kädestä, hän hyökkäsi ovea kohden ja tällä kertaa ei Signe
häntä pidättänyt. Provasti karkasi oikotietä Petran luo ja paiskasi
kirjan hänen eteensä pianolle, kääntyi ja käveli kerran edestakaisin
laattian poikki. Hänen palatessaan oli Petra nousnut seisaalleen,
hän painoi kirjaa rintoihinsa ja katsoi pikaisesti ympärilleen.
Provasti seisahtui puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta viha siitä,
että tuo kavala nuori tyttö jo kolmatta vuotta oli pettänyt häntä,
ja vallankin siitä, että hänen harrasta ja helläsydämistä tytärtään
oli pilkkana pidetty, valtasi hänet niin voimakkaana, ettei hän heti
tavannut sanoja, ja kun hän vihdoin niitä tapasi, itsekin huomasi
ne liian ankariksi. Vielä kerran käytyänsä laattian poikki ja vielä
kerran tultuansa Petran eteen tulipunaisena kasvoiltaan, käänsi hän
selkänsä ja meni sanaakaan sanomatta takaisin kamariinsa. Kun hän
sinne tuli, oli Signe poissa.
Koko tämän päivän olivat he kukin itsekseen. Provasti oli yksinänsä
päivällisellä, kumpikaan tytöistä ei tullut saapuville. Petra oli
emännöitsijän huoneessa, joka palon jälkeen oli hänelle annettu; hän
oli turhaan ja kaikkialta etsinyt Signeä selittääksensä käytöstänsä;
mutta Signeä ei näkynyt koko talossa.
Petra tunsi että oli ratkaiseva hetki käsissä. Hänen elämänsä
salaisin ajatus oli häneltä riistetty, ja siihen nähden vaativat
toiset itsellensä vaikutusvaltaa, jota hän ei voinut heille myöntää.
Itse hän parhaiten tunsi, että jos hänen täytyisi jättää tämä
päämäärä, niin hän joutuisi sattumuksen ajeltavaksi. Hän saattoi olla
iloinen iloisten seurassa, ystävällinen ystävällisten parissa, varma
kaikissa, mutta tämä tapahtui tuon salaisen tarkoitusperän voimasta,
-- että hän nimittäin kerran saavuttaisi sen, mihinkä hänen halunsa
paloi ja kasvoi. Luottautua kehenkään tuon ensimäisen rauenneen
yrityksen jälkeen Bergenissä, -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei
itse Ödegaardiinkaan! Hänen täytyi olla siitä vaiti, kunnes se
oli siihen määrään varttunut, että se voi kestää kaikki epäluulon
puhallukset.
Mutta nyt olivat asiat toisin. Provastin tulipunaiset kasvot
katsoivat herkeämättä hänen säikytettyyn omaantuntoonsa, -- hänen
tuli löytää pelastus! Hän haeskeli Signeä yhä enenevällä kiihkeydellä
ja kiireellä; mutta vielä iltapuolella ei Signeä ollut löytyvissä.
Jota kauemmin se ihminen, jota etsimme, karttaa meitä, sitä
suuremmalta näyttää meistä myöskin eron syy, ja niin kävi, että Petra
vihdoin huomasi että hän oli pettänyt Signeä käyttäessään salaa hänen
ystävyyttänsä siihen, jota Signe piti suurena syntinä. Kaikkitietävä
Jumala olkoon todistajana, että tällainen asiain katseleminen ei
koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanutkaan; hän tunsi olevansa
suurin syntinen.
Aivan niinkuin ennen kodissa valtasi hänet nytkin tämä ajatus, jota
hän ei hetkeä ennakolta ollut aavistanutkaan! Se että kauhistus
vielä saattoi uudistua, ettei hän vielä ollut askeltakaan edemmäksi
päässyt, se suurensi hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki
tulevaisuutensa kovaonnisena. Mutta mikäli hänen oma syntivelkansa
kasvoi, sikäli Signen kuva kohosi mielenpuhtaudessa ja ylevässä
alttiiksiantaumuksessa. Hänen ajatuksensa olivat todentotta kuin
tulisessa liekissä; hän tahtoi huutaa ja rukoilla eikä hellittää eikä
heretä puhumasta, ennenkuin Signe oli luonut häneen yhden ainoan
ystävällisen silmäyksen.
Päivä oli alkanut pimetä, Signe lienee jo varmaankin kotiin tullut,
oli sitten ollut missä hyvänsä. Petra juoksi alas kylkirakennuksen
käytävään, jossa Signen asuinhuone oli, ja näki avaimen ovessa, --
merkkinä, että Signe oli huoneessa. Sykkivällä sydämellä tarttui hän
uudestaan lukkoon ja rukoili: "Signe, suo minun puhua kanssasi! --
Signe, en voi tätä kestää!" -- Ei hiiskaustakaan huoneesta. Petra
lyykistyi, kuunteli, kolkutti: "Signe, oi Signe, et tiedä kuinka
onneton minä olen!" -- Ei vastausta; Petra kuunteli kauan, ei
mitään. Kun et mitään vastausta saa, epäilet vihdoin siellä ketään
olevankaan, vaikka sen tiedätkin, ja jos on pimeä, niin alat lisäksi
pelätä. "Signe -- Signe! jos olet siellä, niin osoita laupeutta, --
vastaa minulle! -- Signe!" Huoneessa oli edelleen hiljaista. Hän
alkoi palella ja väristä. Mutta avatusta kyökinovesta lähti suuri
leveä valovirta, ja keveitä, iloisia askeleita kuului pihalta. Tästä
johtui tuuma mieleen; hän tahtoi itsekin mennä pihalle, tahtoi nousta
seinäpienalle, joka kulki rakennuksen kivijalan ylipuolella, tahtoi
käydä pienaa pitkin ympäri koko rakennuksen tullakseen tällä tavoin
toiselle puolelle, jossa kivijalka oli hyvin korkea. Hän tahtoi
katsoa Signen ikkunasta sisään.
Ilta oli tähtikirkas, tunturin ja rakennuksen rajaviivat kuvautuivat
jyrkkinä, mutta muuta ei näkynyt kuin niiden piirteet. Lumi
kimalteli, tummat poikkipolut korottivat vain sen valkeutta; tieltä
kuului kulkusten helinää; vauhti, välke kiihoittivat, hän hyppäsi
pienalle. Hän koetti pidellä käsin seinälaudoituksen ulkonevista
laudoista, mutta suistui tasaltaan ja putosi jälleen maahan. Hän
löysi tyhjän tynnyrin, vieritti sen seinustalle, astui tynnyrille ja
siitä pienalle. Nyt muutti hän käsiään ja jalkojaan yht'aikaa, noin
vaaksan verran kerrallaan; kysyttiin vahvoja käsiä ja vahvoja sormia
pysyäkseen siinä; hän ei saanutkaan oikein kiinni, sillä laudat
olivat seinää tuskin tuumaa ulompana. Hän pelkäsi että joku hänet
näkisi, sillä tämä pantaisiin tietysti heti yhteyteen köysiastuimien
kanssa. Jos vaan pääsisi pihanpuolelta pois rakennuksen
poikkiseinälle! Mutta hänen sinne vihdoin tultuansa, kohtasi uusi
vaara; sillä ikkunat eivät olleet peitossa, ja hänen täytyi kumartua
joka kerta kun hän peläten putoavansa kulki ikkunan ohitse. Pitkällä
seinällä oli piena hyvin korkealla ja sen alla pitkin koko seinän
mittaa karviaispensaita, jotka varmaankin häntä kannattaisivat, jos
hän putoaisi. Mutta hän ei pelännyt. Sormia kinervöitsi, suonet
värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän kulki vain eteenpäin.
Nyt vain muutama askel, niin oli hän ikkunan kohdalla. Signen
huoneessa ei ollut valkeata, eikä verho ollut alas laskettuna; kuu
paistoi suoraan sisään, jotta saattoi nähdä sisimpään soppeen. Tämä
rohkaisikin uudestaan Petran mieltä; hän saavutti ikkunalistan, johon
vihdoinkin saattoi täysin käsin kiinni tarttua, ja levähti; sillä,
määräpäähän ehdittyänsä, rupesi hänen sydämensä niin kovin sykkimään,
että henki melkein salpautui. Mutta kun asia vain paheni, jota
kauemmin hän odotti, täytyi hänen rientää -- ja nyt hän yht'äkkiä
painoi koko ruumiinsa ikkunaa vastaan. Kimeä huuto kajahti huoneesta
vastaan. Signe, joka oli istunut sohvannurkkauksessa, kavahti
tuokiossa keskelle laattiata, torjui molemmin käsin tuota kauhistavaa
näköä luotansa, julmistuneena, inhoavana, ja pakeni. Tuommoinen
haamu ikkunan takana ja kuun valossa, tuommoinen julkea, iljettävä
rohkeus, kasvot kuutamossa palavina, säihkyvinä -- Petra huomasi
tuokiossa itsekin että hänen onneton mielijohteensa yksinäänkin
olisi herättänyt kauhua, vieläpä ettei hänen kuvansa tästälähtien
tulisi olemaan alituisena elotuksena Signelle; hän meni tainnoksiin
ja putosi maahan kimakasti kirahtaen. Signen huutoon oli ihmisiä
hyökännyt huoneista pihalle, vaan ketään ei löytynyt, kuului sitten
toinen samanlainen huuto, koko talo tuli liikkeelle, etsittiin,
huudettiin, ketään löytämättä. Vallan sattumalta tuli provasti
katsoneeksi ulos Signen huoneen ikkunasta ja näki kuunvalossa Petran
karviaispensaiden sisään painuneena. Kova pelko valtasi kaikki,
vaivaa oli saada hänet irti ja ylös; hän kannettiin Signen kamariin,
koska emännöitsijän huone oli kylmä, vaatteet riisuttiin ja hänet
laskettiin vuoteelle, jossa haudottiin hänen käsiänsä ja kaulaansa,
jotka olivat pahasti haavoittuneet, sillä aikaa kun toiset laittoivat
huoneen hauskaksi, valoisaksi ja lämpimäksi. Kun Petra oli täysin
tointunut ja katsoi ympärilleen, pyysi hän saada olla yksin.
Huoneen viehättävä kodikkuus, tuo hieno valkeus, joka somisti
ikkunat, pukupöydän, sängyn ja tuolit, muistuttivat niin elävästi
Signestä. Hän muisteli hänen vilpitöntä herttaisuuttaan, hänen
hiljaista, maitovalkeata ääntänsä, hänen hienoa huomaavaisuuttansa,
hänen lempeätä ystävällisyyttään. Kaiken tämän oli hän nyt
karkoittanut luotansa; pian hänen tuli jättää tämä huone, niinkuin
hänen kaiketi tuli jättää koko talokin. Ja minne hän sitte joutuisi?
Kolmannesti ei enää maantieltä oteta, ja vaikka niin kävisikin, ei
hän sitä haluaisi, sillä siitä tulisi vain samanlainen loppu. Kukaan
ihminen ei voisi luottaa häneen; olipa syy mikä tahansa, hän tunsi
vain että niin oli. Ei hän ollut askeltakaan edemmäksi päässyt;
hän ei koskaan pääsisi askelta edemmäksi; sillä ilman ihmisten
luottamusta ei tämä kävisi. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän
heittelihe ja vääntelihe sielunsa tuskissa, kunnes uupui ja nukkui.
Heti muuttui unessa kaikki lumivalkeaksi, vähitellen samassa niin
korkeaksi; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeata, ei
koskaan nähnyt miljoonien tähtien niin kirkkaasti tuikkivan.