Kun loppukesä on lauhkea, saattavat usein Bergenin läänin tyvenissä
ja hedelmällisissä tunturilaaksoissa päivät olla puoliksi suvisia aina
myöhään syksyyn asti. Silloin lasketaan taasen karja päiväsydännä
vähäksi aikaa laitumelle, jos kohta se jo onkin talviruokolle
otettu; elukat ovat silloin lihavia ja vallattomia, ja vilkasta on
kartanolla, kun ne iltapuolella jälleen otetaan sisään.
Niin nytkin tuli karjakujaa pitkin lehmiä, lampaita ja vuohia ammoen,
määkyen, hyppien kellojen kalkatessa, suureen taloon, juuri kun Petra
oli ohitse ajamaisillaan. Ilma oli kaunis; pitkä valkea puurakennus
korkeine ikkunaruutuineen välkkyi auringon valossa, ja huoneiden
yläpuolella oli tunturi niin täyteen ahdettuna honkaa, koivua,
tuomea, pihlajaa ja villejä orjanruusuja kallionkielekkeillä, että
huoneet näyttivät oikein suojakkailta. Päärakennuksen edustalla tien
korvassa oli puutarha; siinä rehoitti omena-, kirsi- ja morellipuita,
sekä aitauksien ja käytävien varsilla karviais-, siestar- ja
viinamarjapensaita; mutta ylemmäksi kaikkia näitä kohosivat muutamat
suuret, vanhat, lakkapäiset saarnipuut. Rakennus oli niinkuin
oksien väliin lymyävä linnun pesä, johon ei mikään muu päässyt kuin
aurinko. Mutta tämä lymys Petraa viehätti, ja kun aurinko paistoi
ikkunanruutuihin ja kellot iloisesti houkuttelivat ja kun hän kuuli
että se oli pappila, tarttui hän äkkiä ohjiin: "Ei, tänne minun
pitää!" ja poikkesi tieltä syrjään puutarhan sivua pitkin.
Kaksi lappalaiskoiraa kiiti raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi
pihamaalle. Tämä oli avara, umpeen rakennettu nelikulma, jossa
navetta oli vastapäätä päärakennusta, tämän toinen sivusta oikealla
kädellä ja vasemmalla keittokota ja perheentupa. Pihamaa oli nyt
täynnä karjaa; mutta näiden keskellä seisoi jokseenkin kookas ja
sangen somavartaloinen naisihminen; hän oli puettuna ruumiinmukaiseen
vaatteukseen, pienoinen silkkihuivi päässä; ympärillä ja yläpuolella
oli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita, kirjavia vuohia, jokaisella
pieni tiuku kaulassa, joiden äänet yhtyivät kolmisointuun; hän
puhutteli nimeltä kaikkia vuohia ja syötteli niille jotakin hyvää
kulhosta, jonka karjapiika ehtimiseen täytti. -- Mutta matalilla
portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi
provasti suola-astia kädessä, ja portaiden edustalla talon lehmät
nuolemassa suolaa hänen kädestänsä ja kivipaadelta, johon hän sitä
riputteli. Provasti ei ollut mikään kookas, mutta roteva mies,
lyhytkaulainen ja matalaotsainen; tuuheat kulmakarvat varjostivat
silmiä, jotka harvoin katsoivat suoraan päin, vaan loivat silloin
tällöin kirkkaasti välkähtäviä katseita sivullensa. Hänen lyhyt,
sakea tukkansa oli harmaa ja pystyssä joka taholle, niskassa
melkein yhtä taajana kuin päässä; hänellä ei ollut kaulahuivia,
vaan ainoastaan paitasolki; paidan etumusta oli avoinna, niin että
karvainen rinta tuli näkyviin; paita ei ollut kalvoimienkaan kohdalta
kiini, vaan hihanreunukset ulottuivat pitkälle hänen pienien,
jäntevien ja tätä nykyä niljaisien käsiensä yli, joilla hän antoi
suolaa; kädet ja käsivarret olivat ylös asti aivan karvaiset. Hän loi
tuiman syrjäsilmäyksen vieraaseen, joka oli astunut kääseistä maahan
ja tunkeunut vuohikarjan läpi kunnes saapui hänen tyttärensä luokse.
Mitä nämä kahden kesken juttelivat oli mahdotonta kuulla elukoiden
mylvinältä, koirien haukunnalta ja kellojen tiukunnalta; mutta
nyt katsahtivat molemmat naiset provastin puoleen ja lähestyivät,
vuohet ympärillänsä, portaita. Paimenpoika ajoi provastin käskystä
lehmät portaiden edustalta. Signe, provastin tytär, huusi: -- ja
Petraa viehätti hänen äänensä sointu --: "Isä, tässä on matkustava
nainen, joka pyytää saada levätä meillä yhden päivän." -- "Olkoon
tervetullut!" huusi provasti vastaukseksi, antoi astian pois ja läksi
oikealle kansliahuoneeseen, arvattavasti pesemään ja siivoomaan
itseänsä. Petra kulki neiden jäljissä käytävään, joka oikeastansa
oli etehiseksi nimitettävä, niin avara ja valoisa se oli; pojalle
suoritettiin kyytirahat, Petran kapineet kannettiin sisään, itse hän
kanslian vastapäätä olevassa sivuhuoneessa muutti vähän vaatteita ja
meni sitten jälleen käytävään, josta hänet saatettiin arkihuoneeseen.
Mikä avara ja valoisa huone! Melkein koko puutarhan puolinen seinä
oli ikkunoina, joista keskimäiset samassa olivat puutarhan ovena.
Ikkunat olivat leveät ja korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan;
mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia oli telineillä keskilattialle
asti, kukkia oli myöskin ikkunoissa ja ikkunaverhojen asemesta
kierteli muratteja kahdesta pienestä kukkalavasta korkealle
ikkunanpuitteita pitkin. Kun nyt ulkopuolellakin oli pensaita ja
kukkasia sekä seinustalla että sivuilla, vieläpä edustallakin ja
kauempana kentällä, niin oli kuin olisi astunut puutarhan keskelle
rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja kuitenkaan, kun olit hetken tässä
huoneessa ollut, et nähnyt kukkia; kirkon vain näit, joka seisoi
oikealla kädellä erillään kukkulalla, ja sinertävän veden, johon se
kuvastui ja joka virtasi kimeltäen niin kaukana tunturien välissä,
että et tietänyt, oliko se järvi vai meren lahti, joka tänne
pistäytyi. Ja nuo tunturit sitten! Ei yksinäisiä tuntureita, vaan
tunturien jaksoja, toinen mahtava harjanne yhä vain toisen takana,
ikäänkuin olisi tässä asutun maailman ääri.
Kun Petra jälleen käänsi silmänsä, niin kaikki huoneessa oli
tuon ulkonaisen näyn pyhittämää; kaikki oli puhdasta ja keveätä
ikäänkuin kukkakehyksenä suurenmoisen kuvan ympärillä. Petra tunsi
olevansa jonkin näkymättömän keskuudessa, joka tarkasti hänen
käytöstänsä, vieläpä hänen ajatuksiansakin, hän kulki tietämättänsä
tutkistellen ympäri ja kosketteli esineitä. Silloin näki hän ikkunan
vastapäätä olevalla seinällä sohvan yläpuolella ruumiinkokoisen
naisen kuvan, joka hymyillen katsoi häneen. Kuva istui, pää vähän
kallellansa ja kädet ristissä, nojaten oikeata käsivarttansa
erääsen kirjaan, jonka selässä seisoi selvillä kirjaimilla:
"Sunnuntaikirja." Vaaleatukkaisena, heleäihoisena säteili se siinä
ja loi sunnuntairauhaa kaikkeen, mihin säteili. Hymy oli vakavaa,
mutta vakavuus oli mielihartautta. Hän näytti voivan rakkaudella
vetää kaikki puoleensa; sillä hän näytti ymmärtävän kaikki, siksi
että kaikessa näki sulaa hyvyyttä. Hänen kasvonsa piirteet osottivat
heikkoutta, mutta tämä heikkous juuri hänet voimakkaaksi teki; sillä
varmaankaan ei sitä ihmistä ollut, joka olisi rohjennut sitä loukata.
Ijäisyysseppele ympäröi kehystä; hän oli kuollut.
"Se oli minun äitini", lausui vieno ääni hänen takanaan, ja kääntyen
päin huomasi hän talon tyttären, joka oli käynyt ulkona ja nyt oli
palannut sisään. Mutta tästä lähtien näytti kuva täyttävän koko
huoneen, kaikki johti siihen, kaikki sai siitä valonsa, kaikki oli
sitä varten olemassa, ja tytär oli sen tyyni heijastus. Hiukan
hiljaisemmalta näytti tytär, hiukan umpimielisemmältä. Äiti otti
vastaan kaikkein katseen ja loi takaisin täyteläisen silmäyksen,
tytär loi silmänsä maahan. Mutta sama kirkkaus ja lempeys. Hänellä
oli äidin ruumiinmuoto, mutta heikkoutta ei nimeksikään; nuo hilpeät
värit hänen ruumiinmukaisessa puvussaan, hänen esiliinassaan, hänen
pienessä kaulahuivissaan, joka oli roomalaisella neulalla kaulaan
kiinitettynä, ne päinvastoin loivat hänen kasvoihinsa jotakin
raitista ja antoivat arvata, että hänessä asui sitä suloutta ja
sulouden aistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja talon
hyväksi hengeksi.
Kun hän tuossa kulki äitinsä kukkasien keskellä, tunsi Petra
suurta mieltymystä häneen; tämän naisen seurassa ja tällä paikalla
varmaankin viihtyi kaikki, mikä oli hyvää -- jospa hän vain
pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin avuttomuutensa, hän
seurasi herkeämättä Signeä, minne tämä kulki, missä tämä seisoi;
Signe huomasi sen ja karttoi häntä, mutta kun se ei auttanut,
kävi hän ujoksi ja kumartui kukkasien puoleen. Vihdoin käsitti
Petra itsekin tungettelevaisuutensa, tuli hämilleen ja tahtoi
anoa anteeksi käytöstänsä, mutta siinä oli jotakin varoittavaa
tuossa huolellisesti asetetussa tukassa, hienossa otsassa ja
ruumiinmukaisessa pukimessa. Petra katsoi ylös äitiin: oi! häntä
hän jo olisi saattanut syleilläkin! Eikö näyttänyt siltä kuin äiti
sanoisi häntä tervetulleeksi! Niin, voiko hän sitä uskoa? Noin ei
vielä kukaan ollut häneen katsonut; tuo silmäys osoitti että hän
tiesi kaikki, mitä matkustajalle oli tapahtunut, ja tahtoi kuitenkin
hänelle anteeksi antaa. Sääliväisyyttä Petra kaipasi, hän ei voinut
lakata katsomasta noihin lempeihin silmiin, hänen päänsä kääntyi
muotokuvan tapaan kallelle, hän pani kätensä ristiin samoin kuin se
ja kääntyi sitten melkein tietämättänsä; "Suokaa minun olla täällä!"
sanoi hän. Signe kohosi kumarruksistaan ja kääntyi päin, hän ei
hämmästykseltään voinut vastata. "Suokaa minun olla täällä!" rukoili
Petra toistamiseen, astuen häntä kohden; "täällä on ihanaa!" hänen
silmänsä vettyivät.
"Minä kutsun isän tänne", sanoi nuori nainen. -- Petra seurasi häntä
silmillään, kunnes hän oli kamarin ovesta sisään astunut, mutta
yksin jäätyänsä rupesi hän katumaan tekoansa ja vapisi nähdessään
provastin hämmästyneet kasvot ovessa. Provasti tuli vähän paremmin
puettuna kuin äsken ja piippu suussa. Hän piti tukevasti kiini
varresta, päästi hammasluun suustansa aina kun oli siitä savun
imaissut, ja puhalsi tämän ulos kolmessa jaksossa, joka kerta
pienellä maiskinalla. Hän uudisti tätä muutaman kerran, seisoen
keskellä laattiaa aivan Petran edessä, kuitenkaan häneen katsomatta,
mutta näyttäen odottavan että Petra puhuisi. Mutta Petra ei
uskaltanut toistaa pyyntöänsä tämän miehen edessä, sillä hän näytti
niin ankaralta. "Te haluatte jäädä tänne?" kysäsi provasti ja loi
Petraan suuren, kirkkaan syrjäsilmäyksen. Peljästys saattoi Petran
äänen hieman vapisemaan: "Minulla ei ole paikkaa, minne mennä." --
"Mistä olette kotosin?" Petra mainitsi hiljaa kaupungin sekä oman
nimensä. -- "Kuinka olette tänne tullut?" -- "En tiedä ... minä
etsin ... minä maksan puolestani ... minä ... niin, minä en tiedä"; hän
kääntyi pois eikä voinut hetkeen puhua sen enempää, mutta rohkaisi
uudestaan mieltänsä ja lausui: "Teen kaikki, mitä käskette, jos vaan
saan täällä olla ja päästä kauemmaksi matkustamasta -- -- ja päästä
toista kertaa rukoilemasta." Tytär oli seurannut isäänsä huoneeseen,
mutta oli pysähtynyt uunin ääreen, jossa hän nyt silmiänsä nostamatta
seisoi hypistellen siinä olevia kuihtuneita ruusunkukkia. Provasti
ei vastannut, huulten maiskina ainoastaan kuului, hänen katsoessaan
vuorotellen Petraan, tyttäreensä ja muotokuvaan. Sama esine saattaa
usein vaikuttaa eri tavalla; sillä Petran rukoillessa että muotokuva
neuvoisi provastia sääliväisyyteen, näytti se provastista kuiskaavan:
"Varjele lastamme, älä ketäkään outoa ota hänen seuraansa!" --
Provasti kääntyi ja sanoi, luoden tuiman syrjäsilmäyksen Petraan:
"Ei, -- te ette voi jäädä tänne!"
Petra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti
ympärilleen -- ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli
puoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan
tuskansa ja pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsoivat
toisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen
huoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota
menettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja
ruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen
perässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin
sulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin
ja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä:
"Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?" --
Tytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä
matalammalla äänellä kuin isä: "Hän menettelee typerästi; mutta
jotakin erinomaista on hänessä." -- Provasti astui edes takaisin,
luoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: "Hän
ei varmaankaan ole täysimielinen?" -- ja kun Signe ei vastannut,
tuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä:
"Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on."
-- Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin;
hän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten
vastasi: "Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton",
hän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä
vielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen
käytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes
takaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin
hiljaa: "Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta
-- -- äiti olisi käskenyt häntä jäämään?" -- -- "Äiti ei olisi
vastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua", kuiskasi tytär ja
kumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus
hänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla
selitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan.
Hän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu
koulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui
hän kuiskaamalla: "Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?"
-- "Olethan jo vastannut." -- "Niin, mutta toista on ottaa hänet
perheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän." --
Signe näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: "Tee niin kuin
itse katsot hyväksi."
Provasti halusi kuitenkin ehdoitusta harkita vielä tyystemmin,
kävellen uudestaan edes takaisin laattialla ja tupakoiden ahkerasti.
Vihdoin seisahtui hän: "Tahdotko sinä mennä sisään vai menenkö minä?"
-- "Varmaankin on vaikutus parempi, jos sinä menet", sanoi tytär ja
nosti lempeät silmänsä isän puoleen.
Provasti oli juuri lukkoon koskemaisillaan, kun hekottavaa naurua
kuului huoneesta -- taasen hiljaista, ja sitten taas kokonainen
naurun räjähdys. -- Provasti, joka oli kavahtanut takasin, riensi
uudestaan ovea kohden ja tytär hänen jäljessänsä; sillä hän siellä
sisällä oli varmaankin sairastunut.
Oven avattuaan näkivät he Petran istumassa samalla paikalla, mihin
hän oli istuutunut, ja hänen edessänsä avoimen kirjan, jonka yli
hän oli heittäynyt kasvoillensa itse siitä tietämättään. Hänen
kyyneleensä olivat kirjan lehdille vierineet; ja kun hän sen
huomattuaan rupesi pyyhkimään niitä pois, sattui hänen silmiinsä
eräs niitä mehukkaita lauseita, joita hän muisteli kalatyttönä
kuulleensa, mutta joita hän koskaan olisi luullut kirjaan pantavan.
Aivan kauhistuneena unhotti hän itkunsa; hän tuijotti kirjaan -- mitä
hullutusta tuo oli! -- hän luki avosuin, sitä seurasi vain hullumpaa,
niin törkeää, mutta kuitenkin niin vastustamattoman hauskaa, että
hänen täytyi lukea eteenpäin; hän luki, kunnes hän ei enään mitään
muuta huomannut, hän luki itsensä murheesta ja vaivasta, ajasta ja
paikasta vapaaksi vanhan Holberg ukon luona; sillä hänen teoksiansa
tämä oli! Hän nauroi, nauroi isoon ääneen -- eikä vielä nytkään, kun
provasti tyttärineen seisoi hänen vieressään, hän huomannut heidän
totisuuttansa, ei muistanut asiaansa, vaan nauroi ja kysäsi: "mitä
tämä on, mitä ihmettä tämä on?" ja avasi itse nimilehden.
Silloin vaaleni hän, katsoi ylös tulleisiin ja sitten jälleen alas
kirjaan, katsoi noita tuttuja kynänpyörähdyksiä; -- niitä on asioita,
jotka sattuvat sydämeen kuin nuoli, asioita, joiden luulemme olevan
satojen peninkulmien päässä, mutta jotka näemme aivan silmäimme
edessä; -- kirjan ensimäisellä lehdellä oli kirjoitettuna: "Hannu
Ödegaard." Veripunaisena huudahti Petra: "Onko kirja hänen? --
Tuleeko hän tänne?" ja nousi pystyyn. -- "Hän on luvannut tulla",
vastasi Signe, -- ja nyt muisti Petra, että Bergenin läänissä asui
papinperhe, jonka seurassa Ödegaard oli ulkomailla ollut; Petra oli
vain tehnyt kierron, hän oli kulkenut suoraan Ödegaardia kohti.
"Tuleeko hän piankin? Ehkä hän jo onkin täällä?" Hän aikoi heti paeta
edemmäksi. -- "Ei, hän on sairaana", sanoi Signe. -- "Niin, oikein,
hän on sairaana", lausui Petra tuskaisesti ja vaipui kokoon.
"Mutta sanokaa", ratkesi Signe puhumaan, "ettehän vain liene --" --
"Kalatyttö?" jatkoi provasti. Petra katsoi rukoilevana heihin. "Olen,
Kalatyttö olen", sanoi hän.
Mutta hänenpä he hyvin tunsivat; sillä Ödegaard ei ollut muusta
puhunutkaan. -- "Se on toista", sanoi provasti, -- hän huomasi että
tässä oli jotakin särkynyttä, joka kaipasi ystäväin apua, -- "jääkää
tänne siksi aikaa!" Petra nosti silmänsä ja näki katseen, jolla Signe
kiitti isäänsä; se teki häneen niin hyvää, että hän meni ja tarttui
Signen molempiin käsiin (enempää hän ei rohjennut) ja sanoi, vaikka
hiukan ujostellen: "Kerron teille kaikki, heti kun jäämme kahden
kesken."
Tunnin kuluttua tunsi Signe Petran koko elämäkerran, jonka hän heti
kertoi isälleen. Tämän neuvosta kirjoitti Signe vielä samana päivänä
Ödegaardille ja sitä hän pitkitti niin kauan kuin Petra oli heidän
perheessänsä.
Mutta kun Petra ehtoolla laski levolle suureen höyhenvuoteeseen
rauhalliseen huoneeseen, jonka uunissa palavat koivupuut ratisivat
ja jossa Uusi Testamentti oli yöpöydällä kahden kynttilän keskellä,
-- niin kiitti hän, tarttuessaan kirjaan, Jumalaansa kaikesta, sekä
pahasta että hyvästä.
* * * * *
Provasti oli nuorella ijällään halunnut tulla papiksi, hänellä kun
oli palava henki ja taipumus kaunopuheliaisuuteen; hänen varakkaat
vanhempansa olivat sitä vastaan; he mieluimmin tahtoivat että hän
valitsisi semmoisen elämäntoimen, minkä he nimittivät _itsenäiseksi_.
Mutta heidän vastuksensa vain lisäsi hänen intoaan, ja tutkinnon
suoritettuaan läksi hän ulkomaille jatkamaan opintojaan. Ohimennen
Tanskanmaalla käydessään oli hän sattunut yhteen erään naisen
kanssa, joka kuului semmoiseen uskonsuuntaan, mikä hänestä ei ollut
kyllin ankara ja jota hän senvuoksi lujasti vastusti; hän koetti
alinomaa vaikuttaa tähän naiseen, mutta sitä katsetta, jonka tämä
silloin loi häneen ja jolla sai hänet vaikenemaan, ei hän ulkomailla
ollessaan voinut sittemmin koskaan unhottaa. Sieltä palatessansa
etsi hän heti tämän naisen. He seurustelivat ja suostuivat yhä
enemmän toisiinsa, kunnes joutuivat kihloihin ja kohta sen jälkeen
naimisiin. Nyt tuli kuitenkin ilmi, että kumpaisellakin oli ollut
oma syrjäajatuksensa; mies oli päättänyt taivuttaa vaimonsa kaikkine
hänen suloineen omaan synkkään oppiinsa, ja vaimo puolestansa
oli ollut kyllin lapsekas luulemaan että saisi miehensä kyvyn ja
kaunopuheliaisuuden oman uskokuntansa palvelukseen. Miehen ensimäistä
kaikkein säyseimpää yritystä kohtasi vaimon ensimäinen kaikkein
säysein; mies vetäytyi pois närkästyneenä ja epäluuloisena. Vaimo
oli kylläksi herkkä tämän huomaamaan, ja siitä päivästä lähtien mies
piti silmällä vaimonsa yrityksiä ja vaimo piti silmällä miehensä
yrityksiä. Kumpikaan ei tehnyt uutta yritystä, sillä kumpikin oli
tullut varovaksi. Mies varoi omaa kiihkeätä luontoansa, ja vaimo
varoi että hän, jos yritys pettäisi, menettäisi tilaisuuden vetää
miehensä puolellensa; sillä hän ei koskaan heittänyt toivoansa; se
oli tullut hänen elämänsä tehtäväksi. Mutta koskaan ei jouduttu
kiistaan; sillä missä vaimo oli, siinä ei kiistelty. Kiihkeän
tahtonsa ja tukahutetun intohimonsa kuitenkin mies tahtoi saattaa
ilmi, -- ja se tapahtui aina kun hän astui saarnastuoliin ja näki
vaimonsa istuvan kirkossa. Seurakunta joutui hänen mukanansa
ikäänkuin pyörteeseen, hän kiihotti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo
huomasi sen ja viihdytti arkaa sydäntänsä hyväätekeväisyydellä
-- ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttärensä seurassa, jonka
hän otti ruumiilliseen ja henkiseen syliinsä ja jolla hän täytti
yksinäiset hetkensä. Siinä hän antoi, siinä hän otti vastaan,
siinä hän tuuditteli omaa suurta lastansa lapsen viattomuudessa,
siinä hän vietti lemmen juhlaa, ja sieltä hän palasi miehensä,
tuon ankaran, luokse, naisen ja kristityn lempeyttä täynnä, ja
silloinhan tämän oli mahdoton sanoa mitään muuta kuin hyvää.
Täytyihän hänen rakastaa vaimoansa enemmän kuin kaikkia muita maan
päällä, mutta sitä murheellisemmaksi hän tuli, sitä enemmin hänen
sydäntänsä särki, kun hän ei voinut auttaa vaimoaan hänen autuutensa
asioissa. Äidin hiljaisella oikeudella tämä otti isältä myöskin
lapsen uskonnonopetuksen; lapsen laulut, lapsen kysymykset tuottivat
isälle pian uusia ja haikeita tuskia -- ja kun hän tulisen mielensä
liikutuksesta oli saarnastuolissa kiihottunut kovuuteen asti, kohteli
häntä vaimo, heidän yhdessä kotiin mennessä, vielä suuremmalla
lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär
riippui kiinni isän kädessä ja katsoi häneen silmillä, jotka olivat
äidin silmien kaltaiset.
Kaikesta tässä perheessä juteltiin, mutta sanaakaan ei siitä, mikä
oli kaikkein heidän ajatustensa alku ja juuri. Mutta näin järkyttävää
mielenjännitystä oli mahdotonta ajan pitkään kestää. Vaimo tosin
hymyili vielä, mutta vain siitä syystä ettei uskaltanut itkeä. Kun
aika läheni, jolloin tytär oli ripille valmistettava ja isä siis
virkansa vallalla voi ottaa hänet opetettavaksensa yhtä äänettömästi
kuin äiti häntä tähän asti oli opetettavanansa pitänyt, silloin
jännitys yltyi ylimmilleen, ja sen sunnuntain jälkeen, jolloin
rippilapsien sisäänkirjoitus kuulutettiin, sairastui äiti, melkein
samoin kuin muita raukaisee. Hän sanoi hymyillen että nyt hän ei enää
voinut käydä, ja muutaman päivän kuluttua, samoin hymyillen, että
nyt hän ei enää voinut istuakkaan. Hän tahtoi tyttären alituisesti
olemaan luonansa, vaikk'ei jaksanut hänen kanssansa jutella; saihan
kumminkin katsella häntä. Ja tytär tiesi mitä äiti mieluimmin halusi;
hän luki hänelle elämänkirjasta ja lauloi hänen lapsuutensa virsiä,
noita hänen uskokuntansa uusia, hilpeitä virsiä. Provasti ei isoon
aikaan käsittänyt mitä tässä oli tekeillä; mutta käsitettyään sen
joutui hän aivan ymmälle, hän saattoi vain ajatella yhtä: saadakseen
kuulla vaimonsa hänelle jotakin sanovan, jonkun sanan ainoastaan;
mutta tähän oli sairas kykenemätön, hän ei voinut enää puhua.
Provasti seisoi vuoteen jalkopäässä ja katsoi ja rukoili; sairas
hymyili hänelle, kunnes provasti polvistui ja otti tyttären käden
ja laski sen äidin käteen, ikäänkuin tahtoen sanoa: tuossa, pidä
hänet -- sinun haltuusi hän iäksi jääköön! Silloin hymyili vaimo
suloisemmin kuin koskaan ennen - ja heitti siihen hymyilyyn henkensä.
Tämän jälkeen ei provastia pitkään aikaan saatu puhumaan; toinen
määrättiin hänen virkaansa toimittamaan, itse hän kulki huoneesta
huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin etsien jotakin. Hän kulki
ääneti; kun hän joskus puhui, oli ääni matala -- ja ainoastaan
suostumalla itsekin tähän äänettömyyteen voi tytär vähitellen päästä
isän yhteyteen. Nyt auttoi hän isäänsä etsimisessä; jokainen äidin
sana palautettiin muistoon; mitä hän oli tahtonut se tuli heidän
vastaisen elämänsä ohjeeksi. Tyttären ja äidin yhteiselämä, jonka
ulkopuolena isä oli ollut, elettiin nyt uudestaan; -- ensimäisestä
hetkestä, minkä lapsi muisti, käytiin kaikki uudestansa läpi; äidin
virret laulettiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joita
hän enimmin rakasti, luettiin yksitellen, ja hänen selityksiänsä sekä
lauseitansa muisteltiin uskollisesti. Näin toimintaan saatettuna
halusi provasti vielä lähteä sinne, mistä oli vaimonsa löytänyt,
sielläkin samaten seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkalle
ja provasti tointui siten että kokonaan omisti vaimonsa elämän
omakseen. Itsekin vast'alkavana rupesi hän harrastamaan kaikkea
vast'alkavaa ympärillään, sekä suuria, kansallisia, että pienempiä,
valtiollisia rientoja -- ja nämä antoivat hänelle vastavuoroon omaa
nuorta elämänvireyttään. -- Hänen voimansa palasivat ja niiden
kanssa hänen halunsa - nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin, että se
valmistaisi elämää eikä ainoastaan kuolemaa varten.
Ennenkuin hän kuitenkin sulkeutui tunturiseutuunsa tätä mielityötänsä
toimittamaan, syntyi hänessä halu avarammalta silmäillä mitä
ulkopuolella tapahtui. He matkustivat sentähden pitemmältä ja
istuivat nyt suurien muistojensa keskellä.
Näiden ihmisten seurassa eleli Petra.