Illalla pimeässä ankkuroi laiva Bergenin satamassa.
Meritaudista puolipyörryksissä saatettiin Petra katteinin venheessä
monenlaatuisien, suurten ja pienten laivojen välitse lautturien
vilinään laiturille ja siitä kapeita kujasia myöten hyörivien
talonpoikien ja katupoikien ohitse. He pysähtyivät pienen, kauniin
talon eteen, jossa vanha vaimo katteinin pyynnöstä otti Petran
sydämelliseen huostaansa. Tyttö tarvitsi ruokaa ja unta ja sai
kummankin vaatimuksensa täytetyksi. Seuraavana päivänä heräsi hän
puolipäivän aikaan, virkkuna ja iloisena, kuulemaan uusia ääniä ja
uutta puheenpartta, ja, akkunaverhon noustua, näkemään uuden luonnon
ympärillään, uusia ihmisiä ja uuden kaupungin. Hän oli, peilin
eteen pysähtyessään, omissa silmissään itsekin uudistunut, -- nämä
kasvot eivät olleet entisen kaltaiset. Syytä hän ei tosin voinut
itselleen selvittää eikä ymmärtänyt, että suru ja mielenliikutus
hienontaa ja tekee henkisemmäksi hänen ikäisensä; mutta nähdessään
kuvansa peilissä johtui ehdottomasti hänen mieleensä edelliset
yöt, ja niitä muistellessaan hän vapisi. Sentähden valmistautui
hän kiireesti mennäksensä tutustumaan kaikkeen siihen uuteen, mikä
häntä odotti. Hän kohtasi emäntänsä ja useita vallasnaisia, jotka
ensin tyystin tarkastelivat häntä ja sitten lupasivat hänestä huolta
pitää; aluksi tarjousivat he seuraamaan häntä ympäri kaupunkia.
Yhtä ja toista voisi hän samassa ostaa, ja hän juoksi sen vuoksi
huoneesensa noutamaan lompakkoansa; mutta kun hän ei kehdannut
mukaansa ottaa tuota suurta muodotonta povikirjaa, avasi hän sen,
ottaaksensa rahat siitä. Siinä ei ollutkaan 100 hopeataaleria, vaan
300. Pedro Ohlsen siis taaskin antoi hänelle rahaa, vastoin äidin
tietoa ja tahtoa! Niin vähän käsitti Petra niiden arvoa, ettei hän
laisinkaan pannut ihmeeksi summan suuruutta; sentähden ei myöskään
hänen mieleensä juolahtanut pitemmälle ruveta tuumimaan syitä näin
suureen anteliaisuuteen. Ilomielisen, aavistavia arveluita sisältävän
kiitoskirjeen sijaan tuotiin Pedro Ohlsenille Gunlaugin lähettämä
kirje, joka oli itse äidille kirjoitettu ja jossa tytär huonosti
salatulla vihalla ilmoittaa hyväntekijänsä ja kysyy mitä hänen tulisi
tehdä tuolla salaisella lahjalla.
Ensimäinen vaikutus, minkä kaupunki häneen teki, oli valtava luonnon
vaikutus. Hän ei voinut päästä siitä tunteesta, että tunturit
olivat niin lähellä pudota hänen päällensä, että hänen tuli niitä
varoa. Hän tunsi ahdistusta joka kerta kun hän nosti silmänsä, ja
sitten taas halua ojentaa kättänsä ja kolkuttaa vuorta. Väliin taas
tuntui siltä kuin ei mitään ulospääsyä olisi olemassa. Pimeänä ja
auringon hylkäämänä seisoi tunturi siinä, pilvet roikkuivat ihan sen
laella tai ajelehtivat sen ylitse; tuulta ja sadetta vuorotellen
ja lakkaamatta; tunturi ne synnytti, tunturista ne levisivät
yli kaupungin. Mutta ihmisjoukko hänen ympärillään ei ollenkaan
tuntenut ahdistusta. Petra ilostui pian heidän joukossansa; heidän
liikkeissään oli hilpeyttä, luontevuutta ja iloisuutta, joka Petralle
oli outoa ja joka, hänen edellisiin kokemuksiinsa verrattuna,
tuntui hymyilyltä ja tulotervehdykseltä. Kun hän seuraavana päivänä
päivällispöydässä sanoi että hän mielellään olisi missä on paljon
ihmisiä, neuvottiin häntä menemään teateriin; siellä hän muka
tapaisi monta sataa henkeä samassa huoneessa. Niin, sinne hän
tahtoi; pääsykortti ostettiin, teateri oli aivan lähellä, määrätyllä
hetkellä saatettiin hänet sinne, ja siellä osoitettiin hänelle paikka
balkongin ensimäisellä rivillä. Hän istui suuressa heloittavassa
valossa monen sadan iloisen ihmisen seurassa; hilpeitä värejä
kaikkialla ja joka taholla keskustelua, joka pauhasi ja kuohui kuin
valtamerellä aallot.
Mitä hän täällä saisi nähdä, sitä ei hän ollenkaan voinut
aavistaakkaan. Hän tiesi ainoastaan mitä Ödegaard hänelle oli
kertonut ja mitä hän itse tilapäisissä seuroissa oli oppinut. Mutta
teaterista Ödegaard ei ollut sanaakaan puhunut; merimiehet olivat
jutelleet eräästä teaterista, jossa metsän eläviä ja ratsuniekkoja
oli nähtävänä, eikä poikien päähän pistänyt puhua näytelmistä,
vaikka koulussa olisivatkin saaneet siitä vähän tietoa; sillä
hänen kotikaupungissaan ei ollut teateria, ei edes sennimistä
rakennusta; matkustelevat eläintenkesyttäjät, nuorantanssijat ja
ilvehtijät käyttivät joko jotakin ranta-aittaa tai lakeata ketoa.
Petra oli niin tietämätön, ettei hän ymmärtänyt tiedustellakaan;
hän istui rohkeamielisenä odottaen nähdäkseen jotakin kummallista,
esim. kameeleita tahi apinoita. Vähitellen täytti tämä ajatus niin
hänen mielensä, että hän suureksi ilokseen luuli kaikki ihmiset
ympärillään eläviksi, hevoisiksi, koiriksi, ketuiksi, kissoiksi,
hiiriksi. Senvuoksi järjestyikin soittokunta hänen huomaamattansa.
Peljästyneenä kavahti hän pystyyn, sillä kimeähkä tärähdys rummuista
ja torvista alotti johtosoiton; Petra ei eläissään ollut kuullut
yhtä haavaa soitettavan enempää kuin paria viulua ja ehkä siihen
lisäksi huiluakin. Tämä ihana humina saattoi hänet kalpenemaan; siinä
oli jotakin kylmän, mustan hyökyvirran kaltaista; tuskaantuneena
odotti hän pahempaa vielä tulevan eikä kuitenkaan olisi suonut
tämän loppuvan. Kohta vienommat soinnut loivat valoa, ja kohta
aukeni näköaloja semmoisia, joita hän ei koskaan ollut unissaankaan
nähnyt; sävelet soutivat häntä niitä kohti, hilpeys ja leikkisyys
täyttivät ilman, koko sävelsaatto nousi hiljaksensa lentoon, väsähtyi
vähitellen, yhtyi voimakkaaksi, hajaantui hurjana, tulisena --
kunnes synkkä pimeys levitti peitteensä ja kattoi kaikki; näytti
ikäänkuin ryskyvä koski olisi sen kiehtonut pyörteesensä. Sitten
taas sävel yksinäinen kuin lintu marjalla oksalla syvyyden partaalla
arkana ja surumielisenä se alkoi, mutta ilma ylähällä selkeni sen
laulaessa, päivää hiukan pilkoitti -- ja taas olivat nuo kaukaiset,
siintävät näköalat täynnä tuota kummallista keijumista ja leijumista
auringon säteiden takana. Kun sitä oli hetken kestänyt, niin katso!
se raukesi hiljaiseen rauhaan; nuo riemuilevat joukot etenivät
yhä kauemmaksi, ei muuta ollut näkyvissä, kuin auringon säteet,
jotka sulaen tihkuivat läpi ilman; koko tällä äärettömällä alalla
pelkkää päivänpaistetta, kaikki valoon kudottua ja hiljaista, -- ja
tähän onnellisuuteen raukesi soitto. Kun kaikki oli valmista, tuli
Petran välttämättä nousta istualtaan, sillä hänkin oli valmis! Oi
ihmettä, tuolla nousi tuo kaunis, maalattu seinä hänen vastapäätänsä
ihan katon lähelle! Hän oli kirkossa, kirkossa, jota pylväät ja
holvikaaret kannattivat, kirkossa, jossa urut soivat ja juhlallinen
kirkkaus loisti, ja kansaa kulki häntä vastaan oudossa vaateasussa,
he puhuivat -- niin oikein, kirkossa he puhuivat kieltä, jota hän
ei ymmärtänyt. Mitä? puhuttiinhan hänen takanansakin. "Istukaa!"
sanottiin sieltä, mutta eihän siellä ollut paikkaa, mihin istua,
molemmat kirkossa olijat jäivätkin seisomaan, ja jota kauemmin Petra
heitä katsoi, sitä selvemmäksi tuli hänelle se ajatus, että hän oli
nähnyt tuonkaltaisia pukuja muutamassa Olavi Pyhän kuvassa -- ja
tuossa, tuossahan he juuri mainitsivatkin Pyhän Olavin nimen! --
"Istukaa!" kuului uudestaan hänen takanaan; "Istukaa!" huusivat yhä
useammat, -- siellä mahtaa olla jotakin siellä takanakin, ajatteli
Petra ja kääntyi kerkeästi ympäri. Julmistuneita, suorastansa
uhkaaviakin kasvoja kohtasi häntä, -- ei, tämä ei ole enää laitaa,
ajatteli Petra ja yritti lähteä; silloin vanha vaimo, joka istui
hänen vieressänsä, veti häntä hiljaa hameesta: "Mutta istuhan toki,
lapseni", kuiskasi hän, "eiväthän tuolta takaa voi nähdä". Tuokiossa
oli Petra paikallansa; sillä tietystihän: teateri on tuolla ja me
olemme katsojia, -- aivan oikein, "teateri!" hän toisti sen sanan
ikäänkuin johdattaakseen mieleensä missä oli. Hän katsoi sitten
uudestaan sisään kirkkoon, mutta sen puhetta, joka siellä puhui, ei
hän suurimmallakaan vaivalla voinut käsittää; vasta oikein tarkoin
oivallettuaan että se oli nuori, kaunis mies, käsitti hän jo jonkun
sanan hänen puheestansa, ja kuullessaan että hän mainitsi rakkautta
ja oli rakastunut, käsitti hän suurimman osan. Tuossa tuli kolmas
sisään, joka silmänräpäyksessä veti Petran huomion puoleensa;
piirustuksista hän tiesi että se oli munkki, ja munkkia oli hän
halunnut nähdä. Munkki käveli niin verkkaan, oli niin hiljaa, niin,
hänen olentonsa oli oikein jumalinen, hän puhui selvästi, hitaasti.
Petra seurasi joka sanaa. Mutta yht'äkkiä kääntyy munkki ja puhuu
ihan päinvastoin äskeistä puhettaan. Herra Jumala! se onkin konna!
kuulkaa, hän on konna, siltä hän ihan näyttääkin! Ettei tuo nuori,
kaunis mies voi sitä huomata! mutta ainakin hän voi sen kuulla!
"Hän pettää teitä!" kuiskasi Petra puoliääneen. "Hiljaa", sanoi
vanha vaimo hänen rinnallansa. Ei, nuori mies ei kuullut häntä,
hän meni pois vaarallisella luottamuksella, kaikki menivät pois,
-- ainoastaan eräs vanhus tulee sisään. Mitä? Kun vanhus puhuu, on
niinkuin äskeinen nuori mies puhuisi, ja kuitenkin se on vanhus,
joka puhuu ... oi, kas tuolla! tuolla! Loistava joukko valkoisiin
puettuja tyttöjä kulkee vitkaan ja äänetönnä, kaksi erältään, kirkon
poikki; Petra katsoi kauas heidän jälkeensä vakautuakseen, että
he olivat poissa -- ja hänen mielessään liikkui samanlainen näky
hänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli eräänä talvena kulkenut äitinsä
kanssa tunturien yli; kaalatessaan nuoressa lumessa säikäyttivät he
huomaamattaan metsäkanaparven lentoon, joka tuokiossa täytti ilman
heidän edessänsä; valkoisia ne olivat, valkoista oli lumi, valkoinen
metsä, -- kauan aikaa sen jälkeen liehuivat kaikki ajatukset
valkoisina ohitse, ja samoin kävi hetkeksi nytkin.
Mutta yksi näistä valkoisiin puetuista naisista kulkee yksin, seppele
kädessä, esiin ja laskee polvillensa, vanhus on myöskin laskenut
polvillensa ja nainen puhuu hänelle. Vanhuksella on sanomia ja kirje
hänelle kaukaisilta mailta, hän ottaa kirjeen esiin, naisen kasvoista
näkee että se on rakkaalta henkilöltä, oi, kuinka suloista, kaikkihan
täällä rakastavat! Hän avaa sen, -- se ei olekaan mikään kirje, sehän
on täynnä soittoa -- niin, katso vain! mieshän itse onkin se kirje,
vanhus on sama äskeinen nuori mies ja hän se tuon naisen lemmittykin
on! He syleilevät toisiansa, toden totta suutelevatkin toisiaan, --
Petra tunsi kasvonsa tulena punoittavan ja peitti ne käsillään, yhä
edelleen seuraten tapauksen juoksua; -- kuule, mies kertoo naiselle
että he kohta menevät naimisiin, nainen häntä hymysuin nykäisee
parrasta ja sanoo että hän on tullut raakalaiseksi, ja mies sanoo
että nainen on tullut niin kauniiksi ja antaa hänelle sormuksen ja
lupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultaiset kengät ja kultaisen
vyön; ilomielin jättää hän sitten naisen hyvästi ja lähtee kuninkaan
luokse puhumaan heidän häistänsä. Morsian katsoo hänen jälkeensä,
niin että valo säihkyy, -- mutta kun hän sitten kääntyy päin ilman
häntä, näyttää kaikki niin tyhjältä.
Nyt seinä taas liukuu äkkiä alas. Loppuiko se nyt jo, ihan vasta
aljettuaan? Hehkuvana kääntyi Petra tuon vanhan vaimon puoleen:
"Loppuiko jo?" -- "Ei, lapseni, ei, tämä oli ensimäinen näytös.
Niitä on viisi semmoista, niin, viisi", jatkoi hän huoaten, "niitä
on viisi semmoista." -- "Samastako asiasta?" kysyi Petra. -- "Mitä
sillä tarkoitatte?" -- "Että nuo samat tulevat uudestaan sisään ja
koko tapaus juoksee eteenpäin?" -- "Te ette varmaankaan ole koskaan
ollut teaterissa?" -- "En." -- "Sen arvaan; eihän sitä teateria
useassa paikassa ole; se on niin kallista." -- "Mutta mitä se sitten
on?" kysyi Petra jännitettynä tuijottaen eteensä, ikäänkuin hänellä
ei olisi malttia ollut vastausta odottaa; "keitä ovat nuo ihmiset?"
-- "Se on se tirehtööri Nason seura, oivallinen seura; hän on niin
näppärä." -- "Hänkö se tuon kaiken keksii? Vai mitä se on? -- Herran
tähden, vastatkaa toki?" -- "Rakas lapseni, ettekö tiedä mitä
näytelmä on? Mistä te olette kotoisin?" -- Mutta kun Petra muisti
syntymäpaikkansa, muisti hän myöskin häpeänsä ja pakonsa; hän oli
vaiti eikä uskaltanut sen enempää tiedustella.
Toinen näytös alkoi, ja kuningas tuli sisään, niin, se oli kuningas,
nyt sai hän nähdä kuninkaankin! Hän ei kuullut mitä kuningas sanoi,
ei nähnyt kenen kanssa hän puhui, katseli vain kuninkaan vaatteita,
kuninkaan tapoja, kuninkaan kasvojen ilmettä; hän heräsi vasta kun
se nuori mies tuli sisään, ja nyt he menivät kaikki pois morsianta
noutamaan. -- Sitte täytyi hänen jälleen odottaa.
Näytöksen loma-aikana kumartui tuo vanha vaimo hänen puoleensa:
"Eivätkö he näyttele oivallisesti?" kysyi hän. Petra katsoo
kummastuen häneen: "Näyttele -- mitä se on?" -- Hän ei huomannut,
että kaikki hänen ympärillään katselivat häntä, että vanha vaimo oli
pantu tiedustelemaan; hän ei kuullut että hänelle naurettiin. --
"Mutta eiväthän he puhu niinkuin me?" -- sanoi hän, kun ei saanut
mitään vastausta. -- "Nehän ovat tanskalaisia", vastasi vaimo ja
rupesi hänkin nauramaan. Nyt huomasi Petra, että tuo hyvä vaimo
nauroi hänen monia kysymyksiänsä; hän vaikeni ja katsoi herkeämättä
esirippuun.
Sen jälleen kohotessa sai hän suureksi huvikseen nähdä arkkipiispan.
Nyt kävi samoin kuin äskenkin, hänen huomionsa kiintyi niin piispaan,
ettei hän kuullut sanaakaan hänen puheestansa. Mutta nyt kuului
soittoa, oi, niin vienoa, niin kaukaa, mutta se läheni; se oli
naisten laulua, huilujen ja viulujen soittoa ja jonkin soittimen,
joka ei ollut kitara ja kuitenkin niinkuin monta kitaraa, säveleet
vain vienompia, täyteläisempiä, kantavampia, koko tuo yhtynyt
sävelsointu vyöryi sisään pitkinä aaltoina -- ja kun kaikki oli
väräjävänä värinvälkkeenä, tuli kulkue, sotamiehet keihäät kädessä,
kuoripojat suitsutusastioilleen, munkit kynttilät kädessä ja kuningas
kruunu päässä ja hänen rinnallansa sulhanen valkoisissa vaatteissa
-- sitten taas nuo äskeiset valkovaatteiset naiset kylväen kukkia
ja säveleitä morsiamen eteen, joka oli valkeassa silkkipuvussa,
punainen seppele päässä; hänen rinnallansa kulki ylevä naisihminen
kultakruunuilla koristetussa purppuralaahuksessa, pieni, loistava
kruunu päässä; se oli varmaan kuningatar! Koko kirkon täytti heidän
laulunsa ja värinsä, ja kaikki, mikä nyt tapahtui, siitä alkaen kuin
sulhanen saattoi morsiamen vihkituolin ääreen, jossa he polvistuivat,
koko joukon ympärillä myöskin polvistuessa, aina siihen asti kuin
arkkipiispa kuoriveljineen tuli sisään juhlakulussa, oli ainoastaan
uusia renkaita siinä monivärisessä soittosarjassa.
Mutta nyt kun vihkiminen juuri oli toimitettava, nosti arkkipiispa
sauvansa ilmaan ja kielsi sen tapahtumasta; heidän vihkimisensä
oli vastoin pyhiä sääntöjä; he eivät voisi sinä ilmoisna ikänä
saada toistansa -- oi, taivahan Jumala armahtakoon! morsian meni
tainnoksiin ja Petrakin kaatui vihlaisevalla huudolla: sillä hän oli
noussut seisalleen.
"Tuokaa vettä, tuokaa vettä", huudettiin hänen ympärillään. -- "Ei
ole tarvis", vastasi tuo vanha vaimo, "hän ei ole pyörtynyt, ei ole
tarvis." -- "Ei ole tarvis", toistettiin, "hiljaa!" -- "Hiljaa!"
huudettiin alhaalta parketilta, "hiljaa siellä balkongilla!"
-- "Hiljaa!" vastattiin balkongilta. -- "Älkäähän tuota niin
sydämellenne panko; se on pelkkää leikkiä ja lorua kaikkityyni",
kuiskasi vanha vaimo, "mutta rouva Naso näyttelee oivallisesti."
"Hiljaa!" huusi nyt Petrakin; hän oli jo syvältä kiintynyt
toimintaan; tuo pirullinen munkki oli, näet, tullut sisään miekka
kädessä; lempiväisten täytyi ottaa vaate, jonka munkki viilsi kahtia
heidän välillensä, niinkuin kirkko viilsi, niinkuin tuska viilsi,
niinkuin miekka paratiisin portilla viilsi ihmiskunnan alkuaikoina.
Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat
hänelle sen siaan valkoisen; tämä hänet kiinnitti luostariin
ikipäiviksi. Se, jonka oma hän oli ajassa ja ijankaikkisuudessa,
tietäisi hänen olevan elossa, vaan ei saisi häntä omakseen, tietäisi
hänen olevan tuolla sisällä, vaan ei koskaan näkisi häntä; -- kuinka
sydäntä viiltävää oli heidän jäähyväisensä, oi, ei tuskaa maan päällä
ollut heidän tuskaansa suurempaa!
"Herran tähden!" kuiskasi esiripun laskettua vanha vaimo: "älkää
toki hupsu olko, sehän vaan on rouva Naso, tirehtöörin rouva." Petra
katsoi katsomistansa silmät seljällään tuohon hyvään vaimoon, hän
luuli hänet hulluksi, ja kun vaimo oli kauan luullut samaa Petrasta,
katsoivat he yhä edelleen toisiaan vähän arkaillen, vaan eivät
haastelleet sen enempää.
Kun esirippu taas kohosi, ei Petra voinut seurata tapauksen kulkua;
hän näki ainoastaan morsiamen luostarin muurien sisässä ja sulhasen
tuskissansa yöt ja päivät niiden ulkopuolella; hän kärsi heidän
tuskaansa, hän rukoili heidän rukouksiansa; mutta mikä hänen
silmäinsä edessä tapahtui, meni värittömänä ohitse. Hän havahtui
siitä että syntyi äkillinen hiljaisuus; tyhjä kirkko suureni;
kellon kahdentoista lyönti kumahti yksinänsä sen halki. Holvit
jylisevät, muurit vapisevat, Pyhä Olavi on nousnut kirstustansa
ruumisvaatteissaan ylhäisenä ja kauhistavana, keihäs kädessä astuu
hän verkalleen, vahdit pakenevat, ukkonen käy ja ojennettu keihäs
lävistää munkin, jonka jälkeen kaikki pimenee, ja haamu on vajonnut.
Mutta munkki jää makaamaan maahan, niinkuin tuhkaläjä siihen paikkaan
mihin ukonnuoli iski.
Petra oli tietämättänsä tarttunut kiinni vanhaan vaimoon, joka
kovin säikähtyi tuosta kouristavasta iskusta ja nyt, nähdessään
Petran yhä enemmän kalpenevan, kiiruhti hänelle lausumaan: "Herra
siunatkoon teitä, lapseni, sehän vaan on Knutson; -- tuo on ainoa
osa, jota hän voi toimittaa, sillä hänellä on niin kankea kieli." --
"Ei, ei, ei, ei, minä näin tulenliekkiä hänen ympärillään", sanoi
Petra, "ja koko kirkko tärisi hänen astuessansa." -- "No mutta
hiljaa siellä!" huudettiin usealta taholta, "ulos se, joka ei voi
olla hiljaa!" -- "Hiljaa siellä balkongilla!" huudettiin parketilta;
"hiljaa", vastattiin balkongilta. -- Petra oli kyyristynyt ikäänkuin
piileytyäksensä, mutta unhotti pian kaikkityyni; sillä kas! tuossa
ne rakastavaiset ovat taasen, ukontuli on heille tien auaissut, he
aikovat paeta! He ovat saaneet toisensa, he syleilevät toisiaan,
varjele nyt heitä, taivaan Jumala!
Silloin nousee huutojen ja torvien pauhina, sulhanen riistetään
morsiamen rinnalta, siinä taistellaan isänmaan edestä, sulhanen
haavoitetaan, kuolevana lausuu hän terveisiä morsiamellensa...
Mitä tässä on tapahtunut, käsittää Petra vasta, kun morsian astuu
hiljaa sisään -- ja näkee sulhasen ruumiin! Nyt näyttää siltä kuin
kaikki tuskan pilvet kokoontuisivat yhden ainoan paikan kohdalle, --
mutta ainoa silmäys ne hajoittaa: morsian nostaa silmänsä kuolleen
rinnoilta taivasta kohden ja rukoilee saadaksensa itsekin kuolla!
Taivas aukenee hänen silmäinsä edessä, hänen muotonsa kirkastuu,
häätupa on tuolla ylhäällä, päästä morsian sisään! Niin totta, hän
voi jo katsoa sinne sisään; sillä hänen silmistänsä säteilee rauha
senkaltainen, joka korkeilla tuntureilla vallitsee. Silloin painuvat
silmäluomet: taistelu sai jalomman päätöksen, heidän uskollisuutensa
kauniimman lopun; morsian on nyt sulhasensa tykönä.
Petra istui kauan liikahtamatta; usko ylensi hänen mielensä,
jalouden voima täytti hänen sydämensä. -- Hän nousi kaikesta, mikä
oli vähäpätöistä, hän nousi pelkoa ja tuskaa korkeammalle; hän
nousi hymyillen kaikille, he olivat hänen veljiänsä ja sisariansa;
pahuutta, joka ihmiset erottaa, ei ollut olemassa, ukontuli oli
sortanut sen. Hänelle hymyiltiin takaisin; hänhän se näyttelemisen
aikana oli puolihupsuna ollut, -- mutta hän ei nähnyt heidän
hymyssään muuta kuin oman voittonsa heijastusta. Luullen heidän
hymyilevän yhdessä hänen kanssansa, hymyili hän niin kirkkaasti
vastaan, että heidän täytyi hymyillä hänen tavallansa; hän astui
alas leveitä portaita myöten kahden väistyvän rivin välitse,
joissa kuvastui hänen ilonsa ja se ihanuus, mikä hänet kirkasti.
-- Oman sielumme säteet saattavat välistä tulla niin voimakkaiksi,
että kirkastavat koko ympäristömme, vaikk'emme itse sitä huomaa.
Se on maailman suurin voittokulku, kun omat valoisat ajatuksemme
ilmisaattavat, kantavat ja seuraavat meitä.
Kun Petra tietämättänsä oli tullut kotiin, kyseli hän mitä tuo hänen
näkemänsä oli ollut. Siellä oli useita saapuvilla, jotka häntä
ymmärsivät ja voivat antaa auttavan vastauksen. Ja kun hän oli saanut
täyden selvän siitä mitä näytelmä oli ja mihin suuret näyttelijät
kykenivät, silloin nousi hän ja sanoi: "se on suurinta maailmassa,
semmoiseksi minä tahdon tulla."
Heidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos;
hänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista
ulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot
pauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli
kaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat
eri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin
kuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli
hänen sielunsa kuva. -- Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi
hänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä;
tuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa.
Hän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet
hänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se,
että ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän
tunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta
hetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta,
ja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin
ettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä
tuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni
kotiin, tiesi hän minne meni.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella.
Äkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen
rakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel,
mutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta,
kun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. "Käykää sisään!"
kiljaisi äkeä miehen ääni, -- "aa!" vingahti naisen ääni, ja Petra
näki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset
hajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja,
pitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit
nenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä
hallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen
takia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän
vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana,
joka johti vallilta metsään eli "etumurroksiin". -- "Mitä tahdotte?"
mies pysähtyi äkkiä: "tekö aiotte kuorilaulajaksi?" kysyi hän
hätäisesti. "Kuorilaulaja, -- mitä se on?" -- "Vai ette sitä tiedä,
vai niin; mitä te sitte tahdotte?" -- "Tahdon tulla näyttelijäksi."
-- "Vai näyttelijäksi -- ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin.
Mutta tehän puhutte murretta?" -- "Murretta, mitä se on?" -- "Vai
ette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai
niin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin
me." -- "Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut." --
"Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!" -- Petra
asettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: "Oi, therve,
armahani, hyvee peivee!" -- "Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne
tulleet vaimoani pilkkaamaan?" Naurun hahatus kuului läheisestä
huoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja
vähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet
henkensä kaupalla: "Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä
sinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!" Mustasilmäinen, leveäsuinen
vaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin
ovesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä
se oli varmaankin se rakastajatar -- ei, vaan hänen äitinsä,
ajatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: "En
varmaan tiedä -- tekö se olette, vai teidän äitinne." Nyt nauroi
teaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi
sivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen
muodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se
veti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa,
otti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut:
"Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse
puhutte." Sen teki Petra viipymättä. "Ei, ei, se on väärin --
kuulkaa minua!" -- johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen
tavallansa: "ei, ei, se on väärin -- lukekaa Norjan kielellä --
kaikella muotoa, Norjan kielellä!" -- ja Petra luki jälleen entisellä
tavallansa. "Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö
käsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?" Hän koetteli Petraa usean
kerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: "Kas, tämä on perin
vastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!" -- No, Petra
luki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui
ja huusi: "Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! -- Mitä te teaterista
tahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?" -- "Aion näytellä
mitä eilen näin." -- "Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?"
-- "Niin", sanoi Petra ja tuli hämilleen: "minusta oli niin ihanaa
eilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa,
jos se saisi hyvän lopun -- ja sen minä tahtoisin sille antaa." --
"Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä,
runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te,
joka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa
uudestaan, -- se on norjalaisen tapaista." Petra ei ymmärtänyt
sanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän
alkoi tulla pelkoihinsa. -- "Ettekö salli?" kysyi hän hiljaisella
äänellä. -- "Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää
niin hyvin!" -- "Kuulkaa!" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen
ihan Petran lähelle: "Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa.
Eikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen;
olen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit
kasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte
muka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä,
ja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa
sepittää sen uudestaan -- niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne
ihmiset siihen kykenevät!" -- Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään
ja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata:
"Ettekö todellakaan salli?" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta
ja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta
huomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla
se vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa
äkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei
äskeistä äreyttä huomattu: "Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja
lukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. -- No, antakaapa
kuulua!" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä
kirjaimia. "Älkää hämmentykö, no!" Petra luki vihdoin, innotta
ja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen,
"tunteellisemmasti"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti
hän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: "Nyt olen teitä koetellut
kaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan
teille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi
lähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen
merkillinen. -- Ja tämä nyt jo riittäköön!" -- Mutta vielä viimeisen
kerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä
lausua: "Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan --". --
"Niin, tietysti, -- jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa
paremmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa.
-- -- -- Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!" Petra
kääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. "Kuulkaa", sanoi johtaja,
sillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: "tehän
kai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?"
Petra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. "Olette oikein,
nyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään
herran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne;
hän teidät hyvin tunsi. -- Vai niin, se siis syynä, minkätähden
niin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella --
mokomakin! -- Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän
päästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. --
Tiehenne! -- Menkää, sanon minä!" -- ja Petra ulos ovesta, ulisten
alas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse,
mutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla,
herätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita
juoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä
humina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa
ulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli
joka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa,
ja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa
tullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja
torjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin,
vaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin -- ja oli pelastettu.
* * * * *
Saman päivän iltapuolella matkusti hän Bergenistä sisämaahan päin.
Hän ei itsekään tietänyt mihinkä, mutta hän tahtoi sinne, missä ei
häntä tunnettaisi. Hän istui yhdenistuttavissa kääseissä, joiden
takana hänen kirstunsa oli ja kirstulla kyytipoika; vettä satoi
kaatamalla, Petra istui kyyryksissä suuren sadevarjon alla ja loi
sen piilosta arkailevia silmäyksiä ylös tunturiin, sitten taas alas
hänen sivullansa kuohuvaan hyökyvirtaan. Metsä hänen edessänsä
oli huuruavana sumukehänä, jossa kummitteli; tuokion kuluttua oli
hänen siihen mentävä, mutta sumu pakeni sitä mukaa kuin hän sitä
lähestyi. Ankara pauhina, joka paisumistaan paisui, lisäsi vielä sitä
tunnetta, että hän vaelsi salamyhkäisessä piirissä, jossa kaikki oli
omalla tavallansa ymmärrettävä ja hämärässä yhteydessä keskenänsä ja
jossa ihminen oli ainoastaan arka matkustelija, jonka tuli katsoa
miten pääsisi eteenpäin. Pauhina syntyi useista koskista, jotka
sateesta olivat paisuneet jättiläisiksi ja nyt hirmuisella jylinällä
puskien syöksyivät putouksesta putoukseen. Missä tie kulki ylitse,
oli kapeita siltoja rakennettu; hän näki veden kiehuvan allansa
syvyydessä. Väliin kulki tie, mutkiellen ja kierrellen alaspäin;
siellä täällä oli yksityinen pelloksi raivattu maatilkku, muutamia
turvekattoisia asumuksia seisoi ryhmässä; sitten taas ylöspäin metsää
ja pauhua kohden. Hän oli sateesta märkänä ja paleli, mutta edemmäksi
pyrki hän niinkauan kuin päivää oli, edemmäksi seuraavanakin päivänä,
yhä syvemmälle sisämaahan, kunnes löytäisi paikan, johon uskaltaisi
turvautua. Siihen häntä auttaisi se kaikkivaltias Jumala, joka nytkin
häntä johdatti pimeydessä ja rajuilmassa.