Petra oli huoneessansa silloin kun huuto, vihellys ja luikkaaminen
ensi-iltana alkoi. Hän kavahti pystyyn, ikäänkuin koko talo olisi
ilmitulessa ollut, tai ikäänkuin kaikki olisi ollut hänen päällensä
kukistumaisillaan; hän juoksi ympäri huonetta niinkuin tulisen vitsan
pieksämänä, mieltä kirvelsi ja poltti, ajatukset rajuten tapailivat
apukeinoja; -- mutta äidin luokse ei hän uskaltanut mennä ja ainoan
ikkunan edustalla seisovat nuo! Kivi lensi ikkunasta sisään ja putosi
hänen vuoteesensa, kiljahtaen juoksi hän soppeen esiripun taakse
ja piiloutui sinne vanhojen vaatteittensa joukkoon. Siellä hän
nyt istui, häpeästä punehtivana, pelosta vapisevana, oudon kammon
herättämiä haamuja liikkui hänen ohitsensa, ilma oli täynnä kasvoja,
töllöttäviä, ilkkuvia kasvoja, ne tulivat ihan likelle, tulta sateli
niiden ympärillä -- voi! se ei ollut tulta, vaan silmiä; silmiä
sateli, suuria, mulkoilevia ja pieniä, kuluvia silmiä, liikkumattomia
silmiä, ylös ja alas pyöriviä silmiä -- Jeesus, Jeesus, auta minua! --
Oi, mikä lievitys, kun viimeiset huudot haihtuivat yön helmaan ja
ulkona oli pilkkosen pimeää ja hiljaista! Nyt Petra uskalsi tulla
esiin piilostaan, hän heittäytyi vuoteelle, lymyi patjoihin, mutta
ajatukset eivät tahtoneet väistyä; äiti niissä ilmautui uhkailevana,
kauhistavana, kuin tunturien kohdalle kokoontuvat myrskypilvet;
sillä mitä äiti saikaan kärsiä hänen takiansa! Hän ei saanut unta
silmiinsä, eikä rauhaa rintaansa, päivä tuli, mutta lievitystä se
ei tuonut. Hän kävi edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vain
keinoa, miten paeta; mutta äitiä ei hän uskaltanut kohdata, ulos hän
ei myöskään uskaltanut mennä päivän valossa, ja illan tullen tuo
hurja joukko oli uudestaan palaava! Hänen oli kuitenkin odottaminen,
sillä ennen puoliyötä oli vieläkin vaarallisempi paeta. Ja mihin
sitten paeta? Hänellä ei ollut mitään, eikä hän tuntenut mitään
tietä; mutta lieneehän kuitenkin jossakin armahtavia ihmisiä,
samoin kuin oli armahtava Jumalakin. Hän tiesi, että Petra, mitä
tahansa hän olikin rikkonut, ei ollut sitä pahuudesta tehnyt, hän
tunsi hänen katumuksensa, hän tunsi myöskin hänen turvattomuutensa.
Petra kuunteli tarkasti kuullakseen äitinsä askelia alikerrasta,
mutta niitä ei kuulunut; hän vapisten odotti äidin tulevan ylös
portaita, mutta hän ei tullut! Tyttö, joka siellä teki palvelusta,
lienee juossut tiehensä, kosk'ei Petralle tuotu ruokaa. Itse hän ei
uskaltanut mennä alas, eikä myöskään ikkunaan; ulkona saattoi seisoa
joku häntä väijymässä. Särjetystä ruudusta tuli kylmää huoneesen
aamulla ja vielä enemmän illan tullen. Hän oli käärinyt vaatteita
kokoon pieneksi mytyksi ja oli hyvin itsensä pukenut ollakseen
valmiina lähtöön. Mutta hänen piti odottaa tuota hurjaa joukkiota ja
kestää vielä mitä kaikkea.
Tuossahan ne taas olivat! Huudot, vihellykset, heitot pahemmat,
paljoa pahemmat kuin edellisenä iltana; hän lymyi soppeensa, pani
kätensä ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan äiti ei
menisi ulos heidän käsiinsä, kunhan eivät vaan murtaisi sisään! Nyt
rupesivat he laulamaan, se oli herjauslaulu, ja vaikka joka sana
niinkuin veitsi vihiäsi sydäntä, täytyi hänen kuitenkin kuulla ja
kuunnella; mutta huomattuaan että äitiäkin oli asiaan sekotettu, että
he olivat tehneet itsensä vikapäiksi näin häpeälliseen vääryyteen,
silloin nousi hän pystyyn, silloin hyökkäsi hän esiin, hän tahtoi
puhutella tuota miehuutonta roistokansaa tahi heittäytyä alas sen
niskoille, -- mutta kivi, ja toinenkin kivi ja sitten rakeinaan kiviä
lensi sisään ikkunasta, lasin palaset helisivät, kivet kiitivät
ympäri huonetta, ja hän meni takaisin piiloonsa. Hän hikoili
ikäänkuin olisi seisonut palavimmassa päivän paahteessa; mutta hän ei
itkenyt enää eikä ollut enää peloissaan.
Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin piilostansa, ja
kun ei enää mitään kuulunut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan;
mutta hän astui kiviin ja jäi paikallensa, ettei kolinaa kuuluisi,
sillä nythän piti pakoon hiipiä. Odotettuansa vielä runsaan puolen
tuntia, veti hän kengät jaloistaan, otti mytyn käteensä ja avasi
hiljaa oven. Jälleen odotti, hän noin viisi minuuttia ja kulki sitte
hiljaa portaita alas. Hänen sydäntänsä karvasteli, että hänen nyt,
tuotettuansa tämän surun äidilleen, täytyi hänestä luopua jäähyväisiä
sanomatta; mutta pelko ajoi häntä eteenpäin "Hyvästi äiti! Hyvästi
äiti!" kuiskasi hän itsekseen joka askeleella, minkä astui portaita
alas "Hyvästi äiti!" Alas tultuaan veti hän pari kertaa raskaasti
henkeänsä saadakseen ilmaa, ja sitten ovea kohden! Silloin tarttui
joku takaapäin hänen käsivarteensa, Petra huudahti hiukan ja kääntyi
päin; se oli äiti. Gunlaug oli, kuullessaan oven aukenevan, heti
käsittänyt Petran aikomuksen ja odotti häntä nyt tässä. Petra tunsi
ettei hän voinut päästä äidin ohitse ilman taistelua. Selitykset
eivät olisi auttaneet; vaikka hän mitä sanoisi, ei häntä kumminkaan
uskottaisi. No, hänen tuli siis taistella, maailmassa ei ollut
pahempaa kuin pahin ja tätäpä hän vast'ikään oli kokenut. Äiti kysyi
hiljaisella äänellä: "Minne aiot Petra?" -- Petra vastasi samaten
hiljaa, sykkivällä sydämellä: "Aion paeta" -- "Minne aiot paeta?" --
"En tiedä; -- mutta täältä tahdon pois!" Hän painoi mytyn lujemmin
puoleensa ja lähti liikkeelle. -- "Älä! seuraa minua!" vastasi
äiti, pitäen kiinni hänen kädestänsä; "minä olen jo pitänyt huolta
kaikesta." Petran sydän keventyi ikäänkuin raskaasta kuormasta
vapautuneena, hän huokaisi ikäänkuin kovan taistelun perästä ja
antautui äidin turviin. Tämä kulki hänen edellänsä pieneen, kyökin
takana olevaan ikkunattomaan säilytyshuoneesen, jota kynttilä nyt
valaisi; -- täällä oli äiti istunut piilossa joukon pauhatessa
ulkona. Huone oli niin ahdas, että he tuskin voivat siellä liikkua.
Äiti otti esiin mytyn, vähän pienemmän kuin se, jota Petra kantoi,
avasi sen ja veti sieltä esiin yhdet merimiehen vaatteet. "Pue nämä
päällesi!" kuiskasi hän. Petra ymmärsi heti tarkoituksen; mutta oli
pahoilla mielin siitä, ettei äiti hänelle syytä ilmoittanut. Hän
riisui vaatteensa, pukeutui toisiin, äiti auttoi häntä ja sattui
silloin kerran tulemaan niin liki kynttiläpahasta, että Petra voi
nähdä hänen kasvonsa ja näki ensikerran, että Gunlaug oli vanha.
Oliko hän näinä päivinä muuttunut vai eikö Petra ennen ollut sitä
huomannut? Lapsen kyyneleet vierivät äidin päälle, mutta tämä ei
nostanut silmiään, jonka vuoksi ei toinenkaan saanut sanaa suustansa.
Merimiehen lakin hän otti viimeiseksi äitinsä kädestä, ja kun hän
tämän oli päähänsä pannut, otti äiti häneltä mytyn, puhalsi kynttilän
sammuksiin ja kuiskasi: "Tule nyt!"
He menivät jälleen käytävään, mutta katuovesta eivät he nyt ulos
menneet. Gunlaug avasi pihanpuoleisen oven ja lukitsi sen jälleen.
He kulkivat tallatun puutarhan poikki, kaadettujen puiden, särjetyn
aidan yli. "Katso ympärillesi nyt", sanoi äiti, "et luultavasti
koskaan enään tänne palaja." -- Toinen värisi eikä katsonut
ympärillensä. He kulkivat ylätietä, metsän kautta, missä Petra
oli viettänyt puolen elämäänsä ja tuon illan Gunnarin kanssa, nuo
toiset Yngve Voldin ja viimeisen Ödegaardin seurassa. He kulkivat
lakastuneissa lehdissä, jotka nyt olivat ruvenneet puista varisemaan;
yö oli kylmä ja Petra paleli oudossa puvussaan. Äiti kääntyi alaspäin
erästä puutarhaa kohden; Petra tunsi sen heti, vaikk'ei ollut sen
yläpuolella ollut siitäpäivin kuin lapsena oli siihen rynnistänyt; se
oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli avain ja hän lukitsi portin
jälkeensä.
Raskasta oli Gunlaugista ollut aamupuolella käydä Pedron luona,
raskasta oli nytkin lähestyä tytärraukkoineen, jolle hän ei kauemmin
voinut antaa kodin suojaa. Mutta se oli välttämätöntä, ja mikä
välttämätöntä oli, sen voi Gunlaug tehdä. Hän kolkutti porstuan
ovelle, ja heti melkein he kuulivat askeleita ja näkivät valkeata.
Hetken kuluttua avasi oven Pedro, joka seisoi siinä matkasaappaissa
ja matkapuvussa, kelmeänä ja peljästyneenä. Hänellä oli talikynttilä
kädessä ja hän huokasi nähdessään Petran itkusta turvonneet kasvot;
Petra katsoi häneen; mutta koska hän ei uskaltanut tuntea Petraa,
niin ei Petrakaan uskaltanut häntä tuntea. "Tämä mies on luvannut
auttaa sinua täältä pois", sanoi äiti, katsomatta kumpaankaan
heistä, ja astui pari askelta käytävään päin ja antoi toisten tulla
jälestä Pedron huoneeseen, joka oli käytävän toisessa päässä.
Huone oli vähäinen ja matala, ummehtunut ilma virtasi vastaan ja
oli tukehuttaa Petran, hän kun oli jo toista vuorokautta ollut
syömättä ja nukkumatta. Keskeltä kattoa riippui häkki, jossa
oli kanarilintu; piti kiertämällä kulkea, ettei loukkaisi sitä.
Vanhat, raskaat tuolit, musta pöytä, kaksi suurta, kattoon asti
ulottuvaa kaappikolhoa painosti kaikkia, niin että huone näytti
vieläkin vähäisemmältä. Pöydällä oli nuottia ja niiden päällä
huilu. Pedro Ohlsen laahusti suurissa saappaissaan pitkin huonetta,
ikäänkuin olisi hänellä ollut jotakin tekemistä, heikko ääni kuului
perähuoneesta: "Kuka se on? -- Kuka on huoneessa?" -- jonka jälkeen
Pedro kulki vielä pikaisemmin ympäri, mutisten: "Niin, se on -- hm,
hm -- se on -- hm, hm", ja sitten sisään sinne, mistä ääni kuului.
Gunlaug istui ikkunan ääressä, molemmat kyynärpäät polvilla, pää
käsien varassa, tuijottaen santaan, jota oli lattialle sirotettu; hän
ei puhunut, vaan huokasi silloin tällöin raskaasti. Petra seisoi oven
vieressä, jalat yhdessä, molemmat kädet rinnoilla; hän tunsi itsensä
kipeäksi. Vanha lyömäkello raksutti ajan kulkua, talikynttilä paloi
pöydällä ja valui karsi pitkänä. Mutta äiti tahtoi ilmoittaa syyn
heidän viipymiseensä täällä ja sanoi: "Tämän miehen tunsin kerran."
Ei sanaakaan enempää eikä mitään vastausta. Pedro oli yhä poissa,
kynttilä valui surkeasti ja kello raksutti. Petraa ellotti yhä
enemmän ja hänen korvissaan humisi lakkaamatta äidin sanat:
"tämän miehen tunsin kerran." Kello tarttui siihen ja rupesi sen
kanssa kilpaa raksuttamaan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."
Aina kun hän sen jälkeen tuli umpihenkiseen ilmaan, johtui tupa
hänen mieleensä, muistuttaen ellotusta ja kellon raksuttamista:
"tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Kun hän höyrylaivalla kulkiessaan
tunsi öljynhajua tai kajutan permannon alta nousevan mädänneen
meriveden löyhkän tai ruuan höyryä, kääntyi hän heti meritautiseksi,
näki taudin kestäessä alinomaa yöt ja päivät tuvan silmissään ja
kuuli kellon raksuttavan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."
Kun Pedro taas palasi huoneeseen, oli hänellä villatakki päässä ja
vanhanaikuinen, korvia peittävä, kankea viitta yllä. "Niin, nyt olen
valmis", sanoi hän vetäen tumpit käteensä, ikäänkuin ankarimpaan
talvipakkaseen mennäksensä. "Mutta älkäämme unhottako" -- hän
kääntyi -- "viitta ylle -- ylle --"; hän katsoi Petraan ja hänestä
Gunlaugiin, joka tuolin selkänojalta otti sinisen viitan ja auttoi
sitä nyt Petran päälle; mutta kun se tuli Petran nenän alle, tunsi
hän siinä tuvan löyhkän niin väkevän, että pyysi päästä raikkaasen
ilmaan. Äiti huomasi hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet
joutuin puutarhaan. Täällä viileän yön helmassa veti Petra sisäänsä
muutaman syvän ja täyden siemauksen kirkasta syysilmaa. "Mihinkä
minun on mentävä?" kysyi hän ruvetessaan tointumaan. "Bergen'iin",
vastasi äiti, auttaen häntä panemaan nappiin päällysvaatetta; "se on
suuri kaupunki, jossa ei kukaan sinua tunne." Kun Petra oli valmis,
pysähtyi äiti portilla: "Sinä saat 100 hopeataaleria mukaasi; jos
ei hyvin kävisi, niin on sinulla jotakin hätävaraksi. Tämä lainaa
ne sinulle, tämä mies tässä", -- "antaa, antaa", kuiskasi Pedro,
kulkiessaan heidän ohitsensa kadulle, -- "lainaa ne sinulle", kertoi
äiti, ikäänkuin ei Pedro mitään olisi sanonutkaan; "minä maksan ne
hänelle takaisin." -- Hän otti liinan kaulastansa, sitoi sen Petran
kaulaan ja sanoi: "sinun pitää kirjoittaa heti kun sinun käy hyvin,
vaan ei ennen." -- "Äiti!" -- "Tämä soutaa sinut laivaan, joka on
tästä vähän ulompana." -- "Herran tähden, äiti!" -- "Niin, ei muuta
mitään. Edemmäksi minä en seuraa." -- "Äiti, äiti!" -- "Jumalan
haltuun! Voi hyvin!" -- "Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!" --
"Varo, ettet vilustu merellä!" -- äiti oli saanut Petran hiljalleen
portin ulkopuolelle ja lukitsi sen nyt.
Petra seisoi ulkopuolella ja katsoi lukittuun porttiin. Hän tunsi
itsensä niin kurjaksi, niin yksinäiseksi, kuin ihminen suinkin
saattaa olla, -- mutta juuri silloin kohosi hyljäyksestä, vääryydestä
ja itkusta joku aavistus, joku luottamus esiin, -- ikäänkuin valkean
vilahdus, syttyessään sammuvana, suurena ilmaan leimahtavana, ja
taasen ihan tyhjään raukeavana, mutta silmänräpäyksen ihanasti
heloittavana, -- hän nosti silmänsä ja seisoi jälleen synkässä
pimeydessä.
Pikkukaupungin tyhjiä katuja pitkin, suljettujen ja lehdettömien
puutarhojen ohitse, lukittujen ja pimeiden asuinhuoneitten
sivutse hiipi Petra hiljaksensa ja hitaasti Pedron perässä, joka
kyyryksissään käydä jahnusteli suurissa saappaissa ja pään tasalle
nostetussa viitassa. He tulivat lehtokujaan, jossa taas kulkivat
lakastuneissa lehdissä ja näkivät aaveenkaltaisesti harittavia ja
kuroittavia oksia, jotka tavoittelivat heitä. He kömpivät vuoren
poikki keltaisen talaan taakse, missä venhe oli, josta Pedro
ensityökseen rupesi vettä luomaan; hän souti Petraa pitkin rantaa,
joka nyt oli supistunut mustaksi ryhmäksi, jonka yllä taivas lepäsi
raskaana. Kaikki oli pois pyyhitty, kedot, huoneet, metsät, tunturit,
hän ei nähnyt mitään siitä, jota hän hamasta lapsuudestaan eiliseen
päivään asti joka päivä oli nähnyt. Se oli, samaten kuin kaupunki,
samaten kuin ihmiset, sulkeunut häneltä sinä yönä, jona hän sysättiin
ulos, eikä hän saanut ainoitakaan jäähyväisiä.
Laivalla, joka oli ankkurissa aivan lähellä maata aamutuulta
odottamassa, kulki mies edestakaisin. Nähtyänsä heidät looringin
kohdalla, laski hän heti alas tikapuut, auttoi heidät laivaan ja
ilmoitti heidän tulonsa katteinille, joka tuossa paikassa ilmestyikin
laivan kannelle. Petra tunsi heidät, he tunsivat hänet, vaan
kyselemättä, säälimättä, vallan tavallisena asiana, ilmoitettiin
hänelle kaikki, mitä hänen nyt oli tarvis tietää, nimittäin missä
hänen tuli maata ja mitä tehdä, jos hän jotain halusi tai tunsi
kipua. Kipua hän tunsikin melkein heti kannen alle tultuaan, jonka
vuoksi hän, toiset vaatteet muutettuaan, palasi jälleen kannelle.
Täällä tunsi hän -- ah! suklaan hajua, ja hänen tuli hirveä nälkä,
hänen vatsaansa väänsi ja hiukasi, ja silloin tuli sama mies, joka
heidät oli vastaan ottanut, laivan keittiöstä, tuoden kokonaisen
kupillisen suklaata ja leipäsiä lisäksi; hän sanoi Petran äidin
ne lähettäneen. Petran syödessä kertoi mies vielä, että äiti oli
laivalle lähettänyt myöskin kirstun, jossa oli hänen parhaat
vaatteensa ja liinavaatteita ja villakangasta ja sitä paitse
ruokaa ja muuta hyvää. Petran mieleen silloin äkkiä johtui elävä
muisto äidistä, suurenmoinen kuva, jota ei hän ollut koskaan ennen
huomannut, vaan jonka hän tästälähin koko elinkautensa säilytti.
Ja tämän kuvan edessä hän teki lupauksen, vakaasti ja kaihomielin
rukoillen, että kerran voisi äidille jollakin ilolla palkita kaiken
surun, jota nyt oli hänelle tuottanut.
Kun Petra istui, istui Pedro Ohlsen hänen luonansa, seurasi häntä
hänen käydessään, alinomaa väistyen hänen tieltään, mutta siten
alinomaa ollen hänen tiellään kapineilla täytetyllä laivankannella.
Petra näki hänen kasvoistansa ainoastaan silmät ja suuren nenän, eikä
niitäkään selvästi, mutta hän näytti siltä kuin olisi jokin hänen
mieltään painanut, jota hän tahtoi, mutta ei voinut ilmoittaa. Hän
huokaili, hän istui, hän nousi, hän käveli Petran ympärillä, hän
istui uudestaan, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, eikä Petrakaan
mitään puhunut. Vihdoin täytyi hänen luopua koko yrityksestä, hän
veti arkaillen esiin tavattoman suuren nahkalompakon ja kuiskasi että
tässä oli ne 100 hopeataaleria -- ja vähän päälle. Petra tarjosi
kätensä kiitokseksi ja sattui silloin niin likelle hänen kasvojansa,
että näki kostean kiillon hänen silmissänsä. Petran kanssa, näet,
katosi hänen surkastuneen olentonsa viimeinen elonkipinä. Mielellään
olisi hän kuitenkin sanonut jotakin semmoista, joka olisi jättänyt
hänestä rakkaan muiston, kun häntä kohta ei enään olisi olemassa;
mutta se oli häneltä kielletty, ja vaikka hän siitä huolimatta
tahtoi sanoa sen, ei hän kuitenkaan tullut sitä tehneeksi; sillä
Petra ei auttanut häntä! Petrahan olikin niin väsyksissä, ja muisto
siitä, että tämä mies oli häntä vietellyt ensikerran syntiä tekemään
äitiänsä vastaan, ei tahtonut nyt hänen mielestänsä lähteä. Hän ei
enää voinut kärsiä Pedroa; olo ei tullut paremmaksi, vaan pahemmaksi,
jota kauemmin Pedro istui; sillä väsyksissä oleva ikävystyy.
Miesraukka huomasi sen; hänen oli siis lähteminen, ja vihdoin
saikin hän kuiskatuksi jäähyväiset, vetäessään kuivan kätensä ulos
kintaasta. Petra laski siihen lämpömän kätensä, molemmat nousivat.
"Kiitoksia, -- ja terveisiä minulta!" sanoi Petra. Pedro huokasi eli
oikeammin ohkui, kerran, jopa parikin kertaa, päästi irti, kääntyi
pois ja astui hiljaksensa takaperin tikapuita myöten alas. Petra kävi
laivanlaiteelle, Pedro katsahti vielä kerran ylös, tervehti, istuutui
ja souti vitkalleen pois. Petra seisoi paikallansa siksi, kunnes
Pedro oli pimeyteen kadonnut. Mutta silloin meni hänkin kannen alle,
hän jaksoi väsymykseltään tuskin seisoa, ja vaikka hän heti alas
tultuaan tunsi pahoin voivansa, oli hän tuskin ehtinyt päänsä laskea
päänalukselle ja lukea pari kolme ensimäistä rukousta Isämeitää, kun
hän jo nukkui.
* * * * *
Keltaisen talaan luona istui samaan aikaan äiti; hän oli verkalleen
seurannut heitä koko tien ja istuutunut talaan taakse, juuri kun
he lähtivät rannasta. Samasta paikasta oli muinoin Pedro Ohlsenkin
laskenut hänen kanssansa ulapalle; siitä oli jo kauan, kauan aikaa;
mutta se johtui äidin mieleen nyt, kun sama mies souti pois tytärtä.
Heti kun hän näki Pedron yksinänsä palajavan, nousi hän ja läksi;
sillä hän tiesi nyt että tytär oli onnellisesti laivaan tullut. Hän
ei kulkenut kotitietä, vaan poikkesi syrjään; siellä hän pimeässä
löysi polun, joka vei tunturien yli, ja rupesi sitä kulkemaan. Hänen
talonsa kaupungissa oli tyhjänä ja särjettynä toista kuukautta; hänen
ei tehnyt mielensä palata sinne, ennenkuin oli saanut hyviä sanomia
tyttäreltänsä.
Mutta samaan aikaan oli myöskin jo mieliala häntä kohtaan kaupungissa
muuttunut. Kaikilla halvoilla luonteilla on hillitön halu ruveta
yhteen liittoon väkevämpiä vainotaksensa, mutta vain niin kauan, kuin
nämä voivat vastusta tehdä; nähdessään, että nämä tyynesti kestävät
pahoinpitelyä, valtaa heidät häpeäntunne, ja sille tiuskotaan, joka
vielä kiven heittää. Niin olivat nytkin luulleet että saisivat
huvikseen kuulla Gunlaugin mahtavan äänen solatiessä pauhaavan,
olivat luulleet että hän pyytäisi merimiehiä avuksensa ja nostaisi
katumetelin. Kun häntä ei näkynyt, ei kuulunut, oli kolmantena iltana
melkein mahdotonta joukkoa hillitä; he tahtoivat mennä sisään häntä
etsimään, he tahtoivat heittää molemmat naiset ulos kadulle, ajaa
heidät pois kaupungista, vainota heitä! Ikkunat olivat vielä rikki
menneen yön melskeestä, kaksi miestä ryömi kansan hurratessa niistä
sisään ovea avaamaan -- ja nyt ryntäsi koko joukko huoneeseen! He
hakivat kaikki huoneet, ylä- ja alikerrat, särkivät ovet, löivät
kappaleiksi kaikki mikä tielle sattui, etsivät joka nurkasta, vihdoin
kellaristakin, äitiä tai tytärtä, mutta yhtäkään ihmistä eivät
löytäneet. Hetken äänettömyys valtasi heidät, kun tämän havaitsivat.
Sisällä olijat tulivat yksi erältänsä ulos ja piilivät toinen
toisensa selän taakse. Hetkisen kuluttua oli paikka tyhjänä.
Pian oli kaupungissa niitä, jotka sanoivat kunnottomaksi tämmöistä
menettelyä kahta turvatonta naisihmistä kohtaan.
Näitä tapahtumia pohdittiin nyt siksi, kunnes sovittiin siitä, että
mitä hyvänsä _Kalatyttö_ olikin rikkonut, niin ei Gunlaugin siihen
ollut mitään syytä, jonka vuoksi hänelle siis oli suurta vääryyttä
tehty. Kaupunkilaiset kaipasivat häntä kovin, päihtymisen synnyttämät
tappelut ja hullutukset tulivat jokapäiväisiksi; sillä kaupunki oli
kadottanut järjestyksen pitäjänsä. Ohitsekulkijat ikävöitsivät nähdä
hänen valtavaa muotoansa ovella; vallankin kaipasivat merimiehet
häntä. Missään ei ollut niin hyvä olla kuin hänen tykönänsä,
arvelivat he; siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, siellä
sai jokainen oman arvosijansa Gunlaugin luottamuksessa ja apuakin
häneltä, jos siksi tuli. Ei merimiehet eikä laivurit, ei työnantajat
eikä talonemännät olleet hänen arvoansa käsittäneet ennen kuin nyt,
kun hän oli poissa.
Senvuoksi kulki yksimielinen ilosanoma kautta kaupungin, kun joku
oli nähnyt Gunlaugin istuvan huoneessansa paistamassa ja keittämässä
niinkuin ennenkin. Jokaisen täytyi mennä omin silmin näkemään,
olivatko ikkunanruudut kunnossa, oliko ovi eheänä, tuprusiko savu
kattotorvesta. Oli, totta se oli! Siellä Gunlaug taasen istui! -- He
kiipesivät solatien toiselle puolelle paremmin nähdäkseen; hän istui
takan ääressä, katsomatta ylös taikka ulos, silmä noudatti kättä ja
käsi teki työtä, sillä hän oli palannut ansaitaksensa takaisin sen,
minkä oli hävittänyt, ja etenkin ne 100 hopeataaleria, jotka hän
oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa pelkkä tämä ulkoa katsominen
tyydytti mieliä; pitkään aikaan ei kukaan pahalta omaltatunnoltaan
uskaltanut astua sisään huoneeseen. Mutta vähitellen he tulivat
-- ensiksi talonemännät, nuo ystävälliset ja hyvänluontoiset; he
eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta jutella hänen kanssansa muusta
kuin taloustoimista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muita asioita.
Sen jälkeen tulivat kalastajat, sitten kauppiaat ja laivurit
pestatakseen väkeä ja saadakseen asianomaisten päästökirjat -- ja
vihdoin ensimäisenä sunnuntaina myöskin merimiehet. Tämä oli ehkä
sopimuksesta tapahtunut; sillä ehtoommalla oli talo yht'äkkiä niin
täpötäynnä väkeä, etteivät enää riittäneet molemmat tupahuoneet, vaan
oli lisäksi tarvis ottaa esiin pöydät ja tuolit, jotka suviaikana
olivat puutarhassa olleet, ja asettaa niitä käytävään, kyökkiin ja
perähuoneeseen. Ei kukaan, tätä seuraa nähdessään, olisi voinut
aavistaa mitä tunteita näissä ihmisissä liikkui; sillä Gunlaug
oli heidät laskenut äänettömän komentonsa alaisiksi heti heidän
astuttuaan hänen kynnyksensä yli, ja se rohkea varmuus, millä
hän antoi kullekin omansa, ehkäisi kaikki tervetuliaiset, kaikki
tiedustelemiset. Hän oli yhtäläinen kuin ennenkin, hiukset vain
eivät enää olleet mustat, ja käynti oli entistään hieman hitaampi.
Mutta kun merimiehet alkoivat vähän ilostua, eivät he kauemmin
voineet hillitä itseään, vaan rupesivat, joka kerta kun Gunlaug ja
piika olivat poissa, huutamalla pyytämään laivamies Knuutia, joka
aina oli ollut eukon suosikkina, muijan palatessa juomaan maljan
hänen muistoksensa. Mutta hänkään ei rohjennut tähän, ennenkuin pää
vähän kuumeni; sitten hän vihdoin viimeinkin, kun eukko uudestaan
tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi istualtaan ja
lausui: "että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin. Sillä ihkasten
totta oli, että -- että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin."
Tämä oli heistä hyvin puhuttu; he nousivat kaikki ja huusivat: "Niin,
siinä teitte hyvin!" ja käytävässä, kyökissä ja muissa huoneissa
olijat nousivat hekin, hyökkäsivät sisään ja yhtyivät huutoon;
mutta laivamies tarjosi Gunlaugille lasin ja huusi "eläköön!" ja
sitten huusivat kaikki muutaman eläköönhuudon, niin että katto oli
kohota ja lentää ilmaan. Sitten ilmoitti toinen, että he olivat
Gunlaugille tehneet hävytöntä vääryyttä, sitten toinen kirosi samaa
asiaa, ja pian kirosi ja nuhteli koko seura itseänsä siitä, että
olivat Gunlaugille tehneet hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin
hiljenivät, haluten kuulia hänenkin suustaan jonkun sanan, niin
sanoi Gunlaug heille paljon kiitoksia; "mutta", lisäsi hän, yhä
keräten kokoon tyhjiä laseja ja pulloja, "niinkauan kun _minä_ en
asiasta mitään puhu, niin ei teidänkään liene tarvis sitä tehdä."
Koottuansa yhden kantamuksen meni hän ulos ja tuli jälleen takaisin
loppuja noutamaan. Mutta tästä hetkestä saakka oli hänen valtansa
kukistumaton.