Seuraavana aamuna istui Petra huoneessaan puoleksi vaatetettuna
eikä voinut koko pitkänä päivänä tulla sen valmiimmaksi. Aina kun
hän uudestaan toimeen ryhtyi, vaipuivat kädet hänen helmoihinsa.
Niinkuin tuleentunut tähkäpää, niinkuin kellokukat kedolla taipuivat
hänen ajatuksensa. Rauha, turvallisuus, vaihtelevat näyt väikkyivät
niiden loistavien linnojen ympärillä, joissa Petra asui. Hän palautti
eloon eilisen yhtymisen, joka sanan, joka silmäyksen, jokaisen
kädenpuristuksen, jokaisen suutelon; hän tahtoi käydä läpi koko
tapauksen yhtymisestä hyvästijättöön asti, mutta ei ehtinyt koskaan
päähän; joka erityinen muistelma siintyi pois unelmiksi, ja kaikki
unelmat toivat mukanaan lupauksen. Niin suloista kuin tämä olikin,
piti hänen se kuitenkin vieroittaa uudestaan muistellaksensa missä
keskeytyi; mutta heti sitä muistellessaan oli hän taas kaukana
kummallisuuksien maassa.
Kun ei Petraa kuulunut alas, luuli äiti hänen taasen, Ödegaardin
kotiin tultua, ryhtyneen lukemiseen; ruoka vietiin hänelle ylös ja
hänen piti saada olla koko päivä rauhassa. Vasta iltapuoleen nousi
hän valmistautuakseen; hänen piti mennä armastansa vastaan. Hän
puki päällensä mitä hänellä parasta oli, koko rippivaatteuksensa;
se ei ollut komea, mutta sen hän nyt vasta älysi. Hänellä oli tähän
asti ollut aivan vähän halua koreilemiseen, mutta tänään hän sen
halun sai: toinen kappale oli ruma toisen rinnalla, kunnes oikeat
kappaleet olivat paikoillaan, eikä kuitenkaan vaatteus kokonaisenaan
ollut kaunis! Tänään hän olisi mistä hinnasta hyvänsä tahtonut olla
kauniin, -- tuon sanan kanssa juolahti mieleen muisto, jonka hän
kädellään työnsi pois; ei mitään huolestuttavaa nyt saisi tulla
lähimaille. Itse hän kulki äänetönnä; hiljaa järjesti hän yhtä ja
toista huoneessansa, kun ei vielä ollut aika lähteä. Hän avasi
ikkunan ja katsahti ulos. Lämpimiä, punertavia pilviä oli asettunut
tunturien kohdalle, mutta viileä ilma virtasi huoneeseen, tuoden
sanomia läheisestä metsästä. Niin, nyt tulen, nyt tulen! hän meni
vielä kerran peilin eteen tervehtimään morsiustunteitansa.
Silloin kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin huoneesta, kuuli
hänelle sieltä näytettävän missä Petran huone oli: hän tuli Petraa
noutamaan! Kainosteleva riemu täytti tytön mielen, hän katsoi
ympärilleen, oliko kaikki kunnossa Ödegaardia varten; sitten meni hän
ovea kohti.
"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen ja astui itse pari
askelta taaksepäin.
Samana aamuna oli Ödegaard, kun hän soitti sisään kahvia, kuullut
että kauppias Yngve Vold jo kahdesti aamulla oli käynyt häntä
tapaamassa. Häntä harmitti että hänen täytyi vaihtaa ajatuksia
ventovieraan kanssa juuri nyt; mutta sillä, joka häntä niin varhain
kysyi, oli kaiketi tärkeätä asiaa. Tuskin olikaan hän ehtinyt
pukeutua, kun Yngve Vold tuli uudestaan. "Te olette varmaankin
ihmeissänne? Olen itsekin. Hyvää päivää." -- He tervehtivät toinen
toistansa ja Yngve laski kädestään valkean hattunsa. "Te makaatte
kauan, minä täällä jo olen ollut kahdesti teitä kysymässä; minulla
on jotakin tähdellistä sydämelläni, josta täytyy puhua teidän
kanssanne." -- "Olkaa niin hyvä, käykää istumaan!" hän istui itse
nojatuoliin. -- "Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluimmin, en voi
istua, olen niin kiihtynyt. Toispäivästä aikain olen järjiltäni,
ihan höperö, ei päälle eikä vaille. Ja tähän te olette syypää!" --
"Minäkö?" -- "Niin juuri te. Tytön te olette auttanut esille, ei
kukaan olisi ajatellut häntä, ei kukaan olisi huomannut häntä ilman
teitä. Mutta enpä olekaan koskaan nähnyt, en, niin totta kuin elän,
koskaan nähnyt mitään niin verratonta, mitään niin -- niin, eikö
totta? Toden totta, en koko Europassa ole nähnyt yhtäkään semmoista
kirottua kiharatukkaista kummitusta -- vai oletteko te? En saanut
rauhaa, olin lumottu, jokapaikassa ja alituisesti oli hän tielläni,
matkustin pois, tulin takaisin, mahdotonta -- eikö totta? En alussa
tiennyt, ken hän oli, -- kalatytöksi häntä sanoivat -- olisivat
sanoneet espanjattareksi, mustalaistytöksi, velhoksi, pelkkää tulta,
silmät, rinnat, hiukset, -- mitä? -- Kipenöitsee, säihkyy, hyppii,
hymyilee, rallattaa, punastuu -- se on jotain saakelinmoista! --
Juoksin hänen jäljissänsä, nähkääs, metsän sisään puiden väliin, ilta
oli tyyni -- hän seisahtui, minä seisahduin, pari sanaa, laulua,
tanssia -- ja sitten? -- niin, sitten annoin hänelle vitjani, en
ollut, niin totta kuin elän, hetkeäkään ennakolta sitä ajatellut! --
Toisella kertaa samalla paikalla, samaa hyppyä, hän oli peloissaan
ja minä: -- niin, voitteko uskoa? -- minä en saanut sanotuksi en
niin ihmisellistä sanaa, en tohtinut koskea häntä; mutta kun hän
taas tuli takaisin -- aatelkaapa! -- niin kosin minä, en ollut
sekuntiakaan ennakolta sitä ajatellut! Nyt koettelin itseäni eilen,
koetin olla poissa hänen luotansa, mutta jumal'avita olenkin hullu,
niin -- en _voi_, minun _täytyy_ olla hänen luonansa; jos en häntä
saa, niin ammun itseni, suoraa päätä, semmoinen se juttu. Äidistä
hiisi huolikoon, kaupungista vielä vähemmän, se on hylkykylä, niin,
hylkykylä, oikea hylkykylä, -- hänen pitää täältä pois, pois ja
ylemmäksi tätä kaupunkia, hänen pitää tulla '_comme il faut_', hänen
pitää lähteä ulkomaille, Ranskaan, Parisiin, minä maksan matkan, te
teette valmistukset. Saattaisin kyllä itsekin lähteä mukaan, asettua
vieraaseen maahan, päästä koko tästä pesästä; mutta, nähkääs, ne
kalat! Tahdon tehdä jotakin tästä kylästä, se on nukuksissa, ei
ajattele mitään, ei keinottele, mutta ne kalat! Ei hoidella kaloja;
espanjalaiset, ulkomaalaiset valittavat, toisiin keinoihin on
ryhtyminen, toisenlaiseen kuivatustapaan, toisenlaiseen hoitamiseen,
toisin aivan, kaupungin pitää nousta, kauppa-asiain päästä vauhtiin,
kalain tuottaa miljoonia. -- Mutta mihin ma jäinkään? Kalat,
kalatyttö -- ne sopivat muuten yhteen: kalat, kalatyttö, ha, ha,
ha, -- siis minä maksan ja te teette valmistukset, minä saan hänet
vaimokseni ja sitten --"
Edemmäksi hän ei päässyt; hän ei ollut puhuessaan tarkannut
Ödegaardia, joka kalmankarvaisena oli noussut pystyyn ja nyt hyökkäsi
hänen päällensä hieno espanjanruoko kädessä. Toisen hämmästystä
ei saata sanoin kuvailla; hän väisti ensi-iskut: "Varokaa, vai
lyötte minua!" sanoi hän. -- "Niin, minä vain lyön teitä! Nähkääs:
espanjalainen ja espanjanruoko, ne sopivat myöskin yhteen" -- ja
iskut sattuivat hartioihin, käsivarsiin, käsiin, kasvoihin, mihin
vaan paraiten sopi; toinen juoksi pitkin huonetta: "Oletteko hullu
-- oletteko mieletön -- minä tahdon naida hänet, kuuletteko, naida
hänet." -- "Ulos!" kiljahti Ödegaard, ikäänkuin voimansa olisi
loppunut, ja valkotukka kiiruhti ulos ovesta alas portaita, pois
tuon hurjapäisen luota; -- tuokiossa oli hän kadulla, missä huusi
valkoista hattuaan. Se heitettiin hänelle ulos ikkunasta; sitten oli
kaikki hiljaista.
"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen illalla ja astui itse
pari askelta taaksepäin voidakseen paremmin nähdä armastaan, kun tämä
astui sisään. Niinkuin jääkylmä hyökylaine olisi hänet peittänyt,
niinkuin maa olisi vierinyt hänen jalkojensa alta, niin hänestä
tuntui se katse, joka ovessa häntä kohtasi. Hän horjui taaksepäin
ja tarttui kiinni sängyn pylvääseen, mutta syvyydestä syvyyteen
syöksyi ajatus; pikemmin kuin sekunnissa oli hän sortunut maailman
onnellisimmasta morsiamesta sen suurimmaksi syntiseksi; hän kuuli
tuosta katseesta jyrähtävän: Ödegaard ei tässä eikä tulevassa ajassa
voinut hänelle anteeksi antaa! --
"Minä näen sen: sinä olet syyllinen!" kuiskasi Ödegaard tuskin
kuuluvalla äänellä, nojautuen ovipieleen ja pitäen lukosta, ikäänkuin
hän ei olisi voinut muuten pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet
vierivät hänen kasvoilleen, jotka muuten olivat vallan levolliset.
"Tiedätkö myöskin mitä olet tehnyt?" kysyi hän ja hänen silmänsä
painoivat Petran maahan. Tämä ei vastannut, -- ei edes kyynelillä:
hän oli rauennut täydelliseen toivottomuuteen. "Olen kerran ennen
antanut sieluni pois, ja hänen, jolle sen annoin, hänen kuolemaansa
olin minä syypää. En voinut tointua tästä surusta muuten kuin että
joku taipuisi puoleeni ja antaisi minulle sielunsa kokonaisena
jälleen. Sen sinä olet tehnyt -- mutta oletkin sen tehnyt vilpillä."
Hän vaikeni, turhaan koetti hän pari kertaa uudestaan aloittaa,
vihdoin hän jatkoi äkillisellä tuskan tempauksella: "Ja sinä saatoit
kukistaa kaikki, mitä minä näinä vuosina olin aatos aatokselta
rakentanut, kukistaa sen, ikäänkuin se olisi ollut savesta tehty
kuva! Lapsi, lapsi, etkö voinut ymmärtää että minä sinussa pyrin itse
nousemaan? Nyt se toivo on rauennut!" -- Hän koitti hillitä tuskaansa.
"Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään", lausui hän jälleen,
"sinä et tiedä mitä olet tehnyt. -- Mutta senhän voinet käsittää,
että olet minut _pettänyt_. -- Sano, mitä olen sinulle tehnyt, että
saatoit noin julmasti menetellä? Lapsi, lapsi, jospa sen toki olisit
eilen minulle sanonut! Minkätähden, minkätähden valhettelit noin
julmasti?"
Petra kuunteli häntä, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli totta.
-- Ödegaard oli horjahtanut ikkunan ääressä olevalle tuolille
nojatakseen päätään läheistä pöytää vastaan. Hän nousi taas,
nyyhkytti tuskasta, sitten istui hän jälleen ja oli hiljaa. "Ja
minä, joka en kykene senkään vertaa, että auttaisin omaa, vanhaa
isääni", kuiskasi hän itsekseen, "minä en _taida_, minulla ei ole
kutsumusta siihen. Sentähden ei minuakaan kukaan auta, kaikki särkyy
minulta palasiksi, kaikki." Hän ei jaksanut enempää, oikea käsi tuki
päätä, vasen riippui hervottomana sivulla; näytti siltä kun hän
ei enään olisi voinut liikahtaakaan, -- ja siihen asemaan jäi hän
istumaan sanaakaan puhumatta. Nyt tunsi hän alasriippuvaa kättänsä
lämmittävän ja hätkähti säikähtyen, se oli Petran henki; hän oli pää
kumarruksissa polvillaan Ödegaardin sivulla; nyt pani hän kätensä
ristiin ja katsoi Ödegaardiin sanomattoman hartaasti rukoillen
armahdusta. Ödegaard katsoi takaisin häneen, eikä kumpikaan kääntänyt
pois silmiänsä. Silloin nosti Ödegaard kättänsä torjuen Petraa pois
luotansa, ikäänkuin olisi hän tämän silmäyksen nähdessään tuntenut
rinnassaan houkuttelevan äänen, jota hän ei tahtonut kuulla, ja
kerkeästi, kiivaasti hän tavoitti hattuansa, joka oli pudonnut maahan
ja riensi ovea kohden. Mutta vielä kerkeämmin riensi Petra hänen
tielleen, heittäytyi maahan, tarttui hänen polviinsa, iski silmänsä
hänen silmiinsä, sanaakaan hiiskumatta; Ödegaard vaan sekä näki että
tunsi, että Petra taisteli henkensä puolesta. Nyt pääsi Ödegaardinkin
vanha rakkaus voitolle, hän kumartui vielä kerran Petran puoleen,
luoden häneen hartaan, mutta tuskaantuneen silmäyksen, ja tarttui
molemmin käsin Petran päähän. Mutta hänen rintansa vikisi ja soi
niinkuin urut viimeisen poljennon jälkeen, jolloin niissä vielä
on ilmaa, mutta ei enään ääntä. Sitten hän veti kätensä takaisin
tavalla semmoisella, että Petra tuntisi mitä hän silloin ajatteli:
se tapahtui ainaiseksi. "Pois, pois! -- sinä voit antautua,
mutta rakastaa et voi." Heltyneenä hän lisäsi: "Poloinen lapsi!
tulevaisuudellesi en voi mitään; Jumala sinulle anteeksi antakoon,
ettäs olet minun tulevaisuuteni hävittänyt!" Hän kulki Petran ohitse,
tämä ei liikahtanut paikaltaan; hän avasi oven ja sulki sen jälleen,
Petra oli ääneti; -- Petra kuuli hänen astuvan portaita alas, kuuli
hänen viimeiset askeleensa paasikiveltä ja kylätieltä, hän kiljahti
kerran, yhden ainokaisen kerran, mutta heti sen jälkeen tuli äiti
sisään.
Kun Petra tointui järjilleen, huomasi hän makaavansa vuoteella
riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti,
kyynärpäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät
kiinnitettyinä tyttäreen. "Oletko nyt kylliksi lukenut hänen
kanssansa?" kysyi hän. -- "Oletko nyt jotakin oppinut? -- Miksi
sinä nyt aiot tulla?" Tytär vastasi itkuun purskahtamalla. Kauan,
hyvin kauan istui äiti ja kuunteli tätä ja lausui sitten omituisella
juhlallisuudella: "Herra hänet perinpohjin kirotkoon!" -- Tytär
kavahti istualleen: "Äiti, äiti! ei häntä, vaan minua, minua, -- ei
häntä!" -- "Ole vaiti! Minä ne roistot tunnen! Minä kyllä tiedän,
kehen se on sattuva." -- "Älä, äiti! hän on petetty, minun pettämäni,
-- minä se olen, joka hänet petin!" -- Nyyhkien ja pikaisesti kertoi
hän äidille kaikkityyni; Ödegaard ei saisi silmänräpäystäkään olla
epäluulon alaisena; hän kertoi Gunnarista, kertoi, mitä tältä
oli pyytänyt, sitä oikein käsittämättä, kertoi senjälkeen Yngve
Voldin onnettomista kultavitjoista, jotka olivat hänet kietoneet,
kertoi Ödegaardista, kuinka hän, hänet nähdessään, oli unhottanut
kaikkityyni. Hän ei käsittänyt, kuinka se oli tapahtunut, mutta sen
hän käsitti, että se oli suunnaton synti heitä kaikkia ja erittäin
häntä vastaan, joka oli hänet turviinsa ottanut ja antanut hänelle
kaikki, mitä toinen ihminen toiselle voi antaa. Kauan ääneti
istuttuaan vastasi äiti: "Ja _minua_ vastaan se eikö ollenkaan
syntiä ollut? Missä _minä_ koko sen ajan olen ollut, kun et minulle
sanaakaan ole asiasta virkkanut?" -- "Oi, äiti! auta minua, älä
kohtele minua nyt ankarasti; minä tunnen että saan kärsiä siitä koko
elinaikani; mutta sentähden tahdonkin Jumalalta rukoilla pikaista
kuolemaa! -- Hyvä, hyvä Jumala!" alkoi hän oitis, kädet ristissä
taivasta kohden, "hyvä Jumala, kuule minua, olen jo menettänyt
elämäni; siitä en enään voi mitään toivoa, en ole semmoinen, että
taitaisin elää, en ymmärrä elämää, hyvä Jumala, anna minun siis
kuolla!" Rukous oli niin liikuttavan harras, että Gunlaug, jonka
kielellä jo pyöri tylyjä sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären
käsivarrelle, painaakseen sitä alas tämmöisestä rukouksesta: "Malta
mielesi, lapseni, älä kiusaa Jumalaa; -- elää täytyy, vaikka
sydäntä kirveltääkin". Hän nousi eikä sen jälkeen koskaan astunut
jalkaansakaan ullakkohuoneeseen.
Ödegaard oli kääntynyt tautiin, joka näytti vaaralliseksi tulevan.
Sen kestäessä muutti hänen vanha isänsä hänen luoksensa, valitsi
läheisen huoneen lukuhuoneeksensa ja sanoi kaikille, jotka vaativat
häntä säästämään itseänsä, että hän ei sitä voinut tehdä, hänen
tehtävänsä oli valvoa poikansa luona aina, kun tämä kadotti jonkun
niistä, joita hän rakasti enemmän kuin isäänsä.
Näin oli asiat, ja nyt tuli Gunnar kotiin.
Hän säikäytti pahanpäiväisesti äitinsä, ilmestyen aikoja ennen kuin
laiva, jolla hän läksi; äiti hänet luuli poikansa haamuksi ja samaa
hänestä tuttavatkin arvelivat. Kaikkiin oudoksuviin kysymyksiin
antoi hän vaan mielettömiä vastauksia. Kohtapa kuitenkin saatiin
asiasta selvä; vielä samana päivänä, jolloin hän kotiin palasi,
ajettiin hänet ulos Gunlaugin talosta, ja sen teki itse Gunlaug.
Portailla huusi hän hänen jälkeensä, niin että solatie kajahti:
"Älä enään tule tänne; me olemme jo saaneet kylliksi sitä lajia!"
Miesparka ei ehtinyt kauas, kun tyttö mytty kädessä juoksi hänen
perässänsä. Tytöllä oli toinenkin mytty, mutta hän antoi väärän, ja
Gunnar huomasi mytyssänsä suuret kultavitjat; hän seisoi punniten ja
katsellen niitä; äsken hän ei käsittänyt syytä Gunlaugin raivoon,
mutta vielä vähemmin ymmärsi hän, minkätähden Gunlaug nyt hänelle
kultavitjat lähetti. Hän huusi tyttöä palaamaan; tämä oli varmaankin
erehtynyt ja antaen anelle toisen mytyn kysyi tyttö, sekö oli se
oikea. Mytyssä näkyi olevan Gunnarin lahjat Petralle. Oli, oikea
se kyllä oli, -- mutta kellen sitten nuo kultavitjat oli tulevat?
Kauppias Voldille, vastasi tyttö, lähtien pois myttyineen seisomaan,
ajattelemaan: "Kauppias Voldille? Antaako hänkin lahjoja? Se on
siis _hän_, joka Petran minulta on ryöstänyt, -- Yngve Vold, -- no
kyllä minä hänet --" hänen jännityksensä, hänen vihansa piti päästä
irralleen, jotain piti hänen lyödä rikki, -- ja loppu oli se, että
Yngve Vold oli rikki lyötävä.
Kauppias raukka joutui vielä kerran äkkiarvaamatta hyökkäyksen
alaiseksi, vieläpä omilla portaillaan. Hän pakeni tuon hurjan
miehen käsistä konttoriinsa; mutta Gunnar tuli perässä. Täällä
kaikki konttoriherrat karkasivat rauhanrikkojan kimppuun, joka
potki ja löi joka suunnalle; tuolit, pöydät, ja pulpetit kaatuivat;
kirjeitä, paperia, sanomalehtiä pyöri savuna ympäri huonetta; avuksi
joutui vihdoin Yngven oluenpanija, ja pitkällisen taistelun perästä
viskattiin Gunnar ulos kadulle. Mutta täälläpä vasta tuli täysi
tosi. Laiturissa oli kaksi laivaa, toinen koti-, toinen ulkomainen,
ja koska parhaillaan oli ruokalevon aika, niin oli merimiehille
mieleen tämä lisähuvitus. He rupesivat silmänräpäyksessä nyrkkisille,
miehistö miehistöä, kotimaalainen ulkomaalaista vastaan, enemmän
miehiä haettiin, jotka riensivät siihen juoksujalassa, työväkeä,
ämmiä ja lapsia tunki paikalle, viimein ei kukaan tietänyt, mistä
asiasta ja ketä vastaan taisteltiin Turhaan kiroilivat laivurit,
turha oli arvokkaiden porvarien käsky lähettää noutamaan kaupungin
ainoata poliisimiestä; hän oli parhaillaan vuonolla kalastamassa.
Nyt juoksemaan kaupungin voudin luokse, joka myöskin oli.
postinhoitaja; mutta hän oli sulkeunut huoneesensa äskettäin tulleen
postin kanssa ja vastasi ikkunasta ettei voinut tulla; postimies
oli maahanpaniaisissa, heidän tuli odottaa. Mutta koska toisiansa
hengiltä lyöminen ei sallinut odottamista siksi kunnes posti oli
järjestetty, huusivat useat, hätäyntyneet naiset vallankin, että
lähetettäisiin Arne-seppää noutamaan Tähän suostuivat arvokkaat
porvaritkin, ja nyt lähti hänen oma vaimonsa häntä paikalle tuomaan,
"koska poliisi ei ollut kotona". Seppä tulikin kaikkien koulupoikien
huviksi, ryntäsi pari kertaa joukkoon, sai sieltä käsiinsä ravakkaan
espanjalaisen ja lyödä sivalsi sillä joka haaralle.
Kun kaikki oli suoritettu, tuli kaupunginvouti sauva kädessä.
Tappelupaikalla tapasi hän muutamia vanhoja ämmiä ja lapsia
juttelemassa. Näitä hän ankaralla äänellä käski menemään kotiin
päivälliselle niinkuin hän itsekin teki.
Mutta seuraavana päivänä hän otti asian tutkittavaksi; tutkintoa
kesti jonkun ajan, vaikk'ei kenelläkään ollut hiukkaakaan tietoa
siitä, ken siellä oli tapellut. Ainoastaan siitä kaikki olivat
yksimieliset että Arne-seppä oli muassa ollut, kun olivat nähneet
hänen espanjalaisella toisia lyövän. Tästä käytöksestään sai
Arne-seppä maksaa sakkoa 1 hopeataalerin, mutta hänen vaimonsa,
joka hänet oli tappeluun vienyt, sai selkäsaunan yhdentenätoista
sunnuntaina kolminaisuudesta; sen hän kaiketi vielä muistaa. Tämä oli
tappelun ainoa oikeudellinen seuraus.
Mutta sillä oli toisiakin. Tuo pikku kaupunki ei -- ollut enään
rauhallinen kaupunki, kalatyttö oli siinä herättänyt kapinan henkeä.
Kummallisimpia huhuja rupesi siellä leviämään, alussa kateellisen
vihan synnyttämiä siitä, että Petra oli voinut puoleensa houkutella
kaupungin älyniekan ja kaksi sen rikkahinta naimamiestä, ja että
vielä oli pitänyt "useita toisiakin" hätävarana; Gunnar näet
vähitellen tuli "useaksi nuoreksi mieheksi." Mutta pian nousi
yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru
kolmessa kaupungin ylhäisemmässä perheessä lykättiin tämän nuoren
tytön syyksi, joka vasta puoli vuotta takaperin oli ripille päässyt;
kolme kihlausta samaan aikaan ja kolmas niistä opettajansa, elämänsä
hyväntekijän kanssa; jopa jotakin! viha kuohui yli laitojensa. Eikö
hän ollut lapsuudestaan saakka ollut kaupungin kiusana, eikö hänestä
kuitenkin odotettu parempaa, sitten kun Ödegaard oli hänet huomaansa
ottanut, ja eikö hän nyt ollut solvaissut heitä kaikkia, musertanut
Ödegaardin ja ihan luonteensa pakosta rajusti syösnyt uralle,
joka hänet saattaisi yhteiskunnan hylyksi ja vanhoilla päivillään
kuritushuoneeseen? Äiti oli varmaankin hänen rikokseensa osallinen,
hänen merimieshuoneessaan oli lapsi oppinut kevytmieliseksi. Kauempaa
ei aiottu kärsiä sitä iestä, jonka alle Gunlaug oli kaupunkilaiset
laskenut, kauempaa ei aiottu kärsiä heitä, ei äitiä eikä tytärtä,
keskuudessaan, yksimielisesti päätettiin ajaa heidät kaupungista pois.
Eräänä iltana kokoontui merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille
rahaa velkaa, päihtyneitä työmiehiä, joille hän ei tahtonut työtä
toimittaa, poikanulikoita, joille hän ei velaksi uskonut, tuonne
mäelle ja sitä johdattivat paremmat ihmiset. He kirkuivat, ivasivat,
huusivat "kalatyttöä", "kala-Gunlaugia"; pian lensi kivi ovea
vastaan, pian toinen ullakkoikkunasta sisään. Vasta jälkeen puoliyön
he hajosivat. Ikkunain takana oli kaikki pimeää ja hiljaista.
Seuraavana päivänä ei yksikään ihminen mennyt Gunlaugin taloon, ei
edes lapsiakaan kulkenut siitä ohitse mäkeen. Mutta ehtoolla taas
eilinen väkitunko, nyt vaan olivat kaikki erotuksetta mukana; he
tallasivat maat, särkivät kaikki ikkunat, kiskoivat irti puutarhan
aidan, taittoivat nuoria hedelmäpuita, ja sitten he lauloivat:
Äiti, ma onkeeni laivurin sain!
"Saitko sa niin?"
Äiti, ma onkeeni kauppiaan sain!
"Saitko, vai niin!"
Äiti, jo pappi tul' onkehen!
"Vedä venheesen!"
Hei rallallaa,
Nenä pitkäks saa!
Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
Kun niitä ei purtehen saavan näy!
Äiti, jo mennyt on laivuri pois!
"Niinköpä niin!"
Äiti, jo mennyt on kauppias pois!
"Niinkö, vai niin!"
Pois se jo pappikin suoriksen!
"Vedä venheesen!"
Hei rallallaa,
Nenä pitkäks saa!
Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
Kun niitä ei purtehen saavan näy.
Erittäinkin huusivat he Gunlaugia ja iloitsivat suuresti kuullakseen
vaimoparan voimattomat raivonpurkaukset.
Gunlaug istuikin sisällä ja kuuli joka sanan; mutta hän oli ääneti;
sillä pitäähän voida jotakin kärsiä lapsensa tähden.