Kohta jälkeen ripille laskennan meni hän eräänä päivänä Ödegaardin
sisarien luo, vaan huomasi kohta, että Ödegaard lienee siinä
erhettynyt, sillä provasti liikkui, niinkuin ei olisi Petraa
nähnytkään, ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, olivat
sangen kylmäkiskoisia. Ainoa, minkä tekivät, oli, että muutamilla
sanoilla ilmoittivat, mihin heidän veljensä tahtoi että Petran nyt
piti käydä käsiksi. Koko aamupuolen tuli hänen nimittäin ottaa osaa
talouden hoitoon eräässä ulkopuolella kaupunkia olevassa talossa ja
iltapuolella käydä ompelukoulua, vaan maata sekä syödä aamiaisen
ja illallisen kotona. Hän teki, niinkuin oli määrätty, ja se
olikin hänestä hyvin mieluista, niin kauan kun se oli uutta, mutta
sittemmin, varsinkin kesän tultua, alkoi hän kyllästyä siihen; sillä
tähän aikaan vuotta oli hän tavallisesti istunut metsän rinteessä
koko päivät ja lukenut kirjojansa, joita hän nyt suuresti ikävöitsi
samaten kuin Ödegaardiakin ja heidän keskinäisiä haastelujaan. Tästä
johtui, että hän viimein etsi puhekumppania, mistä vaan sai. Siihen
aikaan oli näet ompelukouluun tullut nuori tyttö, jonka nimi oli
Liisa Let, s.o. Liisa, mutta ei Let, sillä Let oli nuori kadetti,
joka joululuvan aikana oli ollut kotona ja jäällä kihlannut Liisan,
tämän vielä koulutyttönä ollessa. Liisa vakuutti henkeen kuolemaan,
ettei se ollut totta, ja itki, kun siitä puhuttiin; kuitenkin piti
hän siitä lähtien Liisa Letin nimen. Tuo pieni vilkasmielinen Liisa
Let itki usein ja nauroi usein; mutta itkipä tahi nauroi, ajatteli
hän aina rakkautta. Kokonainen mehiläisparvi ajatuksia, uusia ja
kummallisia, ilmestyi ompelukouluun; jos ken ojensi kätensä puhkuria
tavoittaakseen, niin se oli kosioimista, ja puhkuri antoi joko
myöntävän tahi kieltävän vastauksen; neula tuli kihlatuksi langan
kanssa, ja lanka uhrasi joka pistämällä itsensä tuon julmurin edestä;
joka sormeensa pisti, vuodatti sydämensä verta, ja joka neulaa
vaihtoi, oli petollinen. Jos kaksi tyttöä kuiskutteli keskenänsä,
oli heille muka jotakin merkillistä tapahtunut; kohtapa kuiskutteli
toista kaksi keskenänsä, ja sitten vielä kaksi; jokaisella oli
luotettava ystävä ja tuhansia salaisuuksia. Kukapa sitä voi kestää?
Eräänä iltapäivänä hämärässä, semmoisella hienolla vesisateella,
jota sanotaan tihmaksi, seisoi Petra, suuri huivi päässä, kototalon
edustalla ja katsoi käytävään, jossa nuori merimies seisoi ja
vihelteli valssia. Petra piti huivia molemmin käsin leuan alla
kiinni, niin että vain silmät ja nenä näkyivät, vaan merimies
huomasi helposti Petran iskevän silmää hänelle, ja hän hyppäsi kohta
hänen luoksensa. "Kuule, Gunnar, etkö lähde vähän kävelemään." --
"Mutta sataahan?" -- "No, mitä se haittaa!" ja niin menivät he
hiukan ylemmäksi pienen mökin luo. "Osta mukaan minulle pari kakkua
-- noita kermakakkuja." -- "Aina sinä tahdot kakkuja." -- "Noita
kermakakkuja!" Merimies tuli mökistä takaisin, tuoden muutamia
kerällään; Petra pisti kätensä huivin alta esiin, otti ne ja alkoi
syöden -- astua eteenpäin. Kun he olivat kaupungin yläpuolelle
tulleet, sanoi hän, antaen toisellekin palasen kakkua: "Kuule,
Gunnar! Olemmehan me, me kaksi, aina hyvin paljon rakastaneet
toisiamme; minä olen aina pitänyt sinua parempana muita poikia! Sinä
et usko sitä? Mutta se on oikein totta, Gunnar! Ja nyt sinä olet
alaperämies ja saatat pian saada laivan kuljettaaksesi. Minusta
nyt voisit mennä kihloihin, Gunnar! -- Miks'et, ystävä, syö sitä
kakkua?" -- "Olen alkanut tupakkaa purra." -- "No, mitä vastaat?"
-- "Oh, eihän sillä kiirutta ole." -- "Eikö kiirutta? Matkustathan
ylihuomenna pois." -- "Niin kyllä, mutta tulenhan minä sieltä
takaisin." -- "Mutta ei ole niin varsin varmaa, onko minulla silloin
aikaa, sillä ethän tiedä, missä minä silloin voin olla." -- "Sinunko
ma siis kihlaisin?" -- "Niin, Gunnar, totta kai sen ymmärrät, mutta
olethan aina ollut niin tuhma, ja sen vuoksi sinusta ei tullutkaan
muuta kuin merimies." -- "Oh, sitä en minä koskaan kadu; onpa hyvä
olla merimiehenä." -- "Niin, onhan äidilläsi laivoja. Vaan mitäs
sanot nyt? Sinä olet niin hidassanainen!" -- "Niin, mitä minun sitten
pitäisi sanoa?" -- "Mitä sinun pitäisi sanoa? Ha-ha-ha, kenties et
minusta huolikkaan!" -- "Oi, Petra, tiedäthän hyvin, että huolin.
Mutta luulen, ett'en voi luottaa sinuun." -- "Voit kyllä, Gunnar,
minä olen niin uskollinen, niin uskollinen sinulle!" -- Gunnar seisoi
vähän aikaa ääneti: "Petra, saanko katsoa sinua silmiin!" -- "Miksi
niin?" -- "Tahdon katsoa, ajatteletko todellakin, mitä puhut." --
"Luuletko, Gunnar, että tyhjiä lörpöttelen?" sanoi Petra loukattuna
ja nosti huiviansa. -- "Petra, jos tämä on oikein täyttä totta, niin
anna minulle suuta vahvistukseksi; silloin tiedän asian varmaksi."
-- "Oletko hullu?" vastasi Petra, peittäen kasvojansa huivilla, ja
meni eteenpäin. -- "Odota, Petra, odota! sinä et sitä ymmärrä. Kun
olemme sulho ja morsian, niin --" -- "Oh, paljasta tuhmuutta vain!"
-- "No, tiedänhän minä toki, mikä tapa on; olenhan minä enemmän
maailmaa kokenut kuin sinä, niin että tämmöisissä asioissa vien
sinulta voiton. Ajatteleppas mitä kaikkea olen nähnyt --." -- "Sinun
näkemäsi ovat olleet joutavia höperön näköjä." -- "Mutta mitenkä
sinä, Petra, sitten käsität kihlattujen välin? Minun täytyy sitä
sinulta varta-vasten kysäistä. Juosta toistensa perässä pitkin mäkiä
-- eihän se ollenkaan sovi." -- "Ei, se on kyllä totta", nauroi
Petra ja seisahtui. "Mutta kuuleppas, Gunnar! Kun nyt seisomme
tässä huohtamassa -- huh! -- niin minä tahdon sinulle sanoa, kuinka
rakastavaiset ihmiset tekevät. Niinkauan kuin olet kaupungissa,
pitää sinun joka ilta odottaa ompelukoulun edessä ja saattaa minut
kotiin ovelle saakka, ja jos minä olen jossakin muualla, pitää sinun
odottaa kadulla, kunnes tulen. Ja sitten, kun olet matkustanut pois,
pitää sinun kirjoittaa minulle, ostaa koruja ja lähettää minulle.
Niin oikein: meidän tulee myöskin hankkia pari sormusta ja antaa
ne toisillemme; toisessa pitää olla sinun nimesi, toisessa minun,
vieläpä vuosiluku ja päiväkin; mutta minulla ei ole rahaa, siis
sinä saat ne molemmat ostaa." -- "Sen minä kyllä teen; mutta --."
-- "Mitä verukkeita taas?" -- "Hyvä Jumala, tarkoitin vaan, että
pitäähän minun saada ottaa mitta sormestasi." -- "Niin, sen kyllä
saat", lausui Petra, nyhkäsi korren maasta, mittasi ja purasi sen
poikki; "älä nyt viskaa sitä pois!" Gunnar pisti sen paperiin ja
pani paperin muistokirjaansa; Petra katseli tätä tarkasti, kunnes
muistokirja jälleen oli kätkössään. "Menkäämme nyt pois, minun on
ikävä tässä kauemmin seisoa." -- "Mutta, Petra, kyllä tämä todellakin
näyttää minusta niinkuin vähän kitsaalta!" -- "Niin, jos et tahdo,
ukkoseni, on se minusta yhtä kaikki!" -- "Kyllä tahdon. Ei se ole
haittana; -- mutta enkö saa edes antaa sulle kättä?" -- "Miksi
niin?" -- "Vakuudeksi vaan, että olemme todellakin kihloissa." --
"Mitä hulluutta, onko siitä enemmän vakuutta, että otamme toisiamme
kädestä? -- Vaan muuten voit kernaasti saada käteni, tuossa se on!
-- Ei, kiitoksia paljon, ei minkäänlaista puristusta, ukkoseni!"
Petra veti jälleen kätensä huivin alle, vaan nyt hän äkkiä kohotti
huivia molemmin käsin, niin että koko muoto tuli näkyviin: "Jos sinä,
Gunnar, tästä virkat kenellekään mitään, niin minä sanon, ettei se
ole totta, tiedä se!" sanoi hän nauraen, ja alkoi kävellä kotiinsa
päin. -- -- Vähän matkan päässä seisahtui hän ja sanoi: "Huomenna
loppuu ompelukoulu vasta kello 9, -- saat odotella kasvitarhan
takana."
-- "Hyvä." -- "Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!"
-- "Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?" -- "En
ymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; -- ei, nyt sinä
et sitä saa. -- Hyvästi!" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.
Seuraavana päivänä sovitti hän niin, että jäi viimeiseksi
ompelukouluun. Kello oli pian 10, kun hän sieltä lähti pois, vaan
kun hän tuli kasvitarhan ulkopuolelle, niin ei Gunnaria täällä
ollutkaan. Petra oli ajatellut kaikellaisia vastuksia, vaan ei tätä;
hän närkästyi niin, että päätti itse odottaa, saadaksensa antaa
Gunnarille oikein aika torat, kun tämä viimeinkin tulisi. Muutoin
oli hänen rattoisa kulkea tuossa edes takaisin kasvitarhan takana,
sillä kauppiasten lauluseura oli juuri alkanut harjoituksiansa
läheisessä talossa, jonka ikkunat olivat auki; espanjalainen laulu
houkutteli mukaansa hänen ajatuksensa illan tyvenessä, kunnes hän
itse oli Espanjassa ja kuuli omaa kiitostansa laulettavan avonaiselta
altanilta. Espanjaan hehkui hänen mielensä; sillä joka kesä tulivat
nuo mustat espanjalaiset laivat satamaan, kadulla kaikuivat
espanjalaiset laulut, ja Ödegaardin huoneen seinässä riippui
kokonainen jakso kauniita kuvia Espanjasta, hän oli nyt kenties
itsekin jälleen siellä, ja Petra oli hänen luonansa! Vaan äkkiä hän
kutsuttiin pois retkiltään, sillä omenapuun takaa tuli viimeinkin
Gunnar rientäen ja Petra juoksi kohti -- ei Gunnaria, vaan tuota
Espanjasta kotiutunutta valkeata hattua valkotukkaisessa päässä. "Ha,
ha, ha, ha", nauroi tämä, "pidittekö minua toisena?" -- Petra kielsi
kovasti ja hätäisesti ja juoksi vihoissaan pois, vaan toinen juoksi
jäljestä ja sopotti juostessaan hyvin kiiruusti ja sekasotkuisesti,
niinkuin ihmiset tekevät, jotka puhuvat useampia kieliä. "Niin,
minä voin hyvin seurata, sillä minä juoksen erinomaisen nopeasti,
-- ei pako teitä auta; minun pitää saada puhua teidän kanssanne, --
täällä kotokaupungissani on niin hiljaista, kaikki ihmiset ovat kuin
kuolleita, mutta te ette ole kuollut, sen minä voin nähdä -- minun
pitää saada puhua teidän kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta
iltaa." -- "Kahdeksatta iltaa!" -- "Kahdeksatta iltaa, ha, ha,
ha, ja kävelen kernaasti vielä kahdeksan iltaa lisäksi, sillä me
kaksi sovimme hyvin yhteen, eikö totta? Ei pako teitä auta, minä
en laske teitä, olettehan jo väsyksissä, näen sen." -- "En, en ole
väsyksissä." -- "Olettepa." -- "En, en ole väsyksissä." -- "Mutta
olettepa! Puhukaa sitten, jos ette ole väsyksissä!" -- "Ha, ha, ha."
-- "Ha, ha, ha, ha! Se ei ole puhumista", -- ja nyt he seisahtuivat.
He vaihtoivat muutamia sanoja, puoleksi leikillisiä, puoleksi
totisia; sitten rupesi valkotukka Espanjaa ylistämään, toinen kuvaus
seurasi toistaan; viimein kirosi hän tuota pikku kaupunkia, jossa he
asuivat, -- edellistä kuunteli Petra loistavin silmin, jälkimäinen
suhisi korvain ohitse hänen silmäillessään kultavitjoja, jotka
oli kaksinkerroin kääritty kauppiaan kaulaan. "Niin, nuo", sanoi
kauppias nopeasti vetäen näkyviin vitjojen pään, jossa riippui
kultaristi -- "kas, nuo otin tänä iltana mukaani, näyttääkseni
niitä lauluseuran kokouksessa, ne on Espanjasta; te saatte kuulla
niiden historian!" Ja nyt kertoi hän: "Etelä-Espanjassa ollessani
jouduin ampumajuhlaan ja voitin tämän palkinnon; se annettiin
minulle juhlatilassa näillä sanoilla: 'ottakaa tämä mukaanne Norjaan
ja lahjoittakaa se espanjalaisten kavalierien kunnianosoitukseksi
kauniimmalle naiselle kotiseudullanne.' Sitten kaikui huuto ja
riemusoitto, lippuja heilutettiin, kavalierit taputtivat käsiänsä ja
minä otin lahjan vastaan!" -- "Sepä mainiota!" huusi Petra, sillä
hänen silmissään väikkyi heti tuo espanjalainen juhla espanjalaisine
väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat päivän paahtamina
viinamäkien juurella ilta-auringon loistossa, ja heidän ajatuksensa
etsivät kauniinta naista lumien maassa. Kauppias oli hyväntahtoinen
nuori mies, vaikka olikin tuommoinen hätikkö ja itseluuloinen, ja
nyt hän jäi siihen seisomaan ja kertomaan Petralle. Toinen kuva
toisen jälkeen lisäsi tytön halua, ja kokonaan kiintyneenä tuohon
kummalliseen maahan alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, minkä
äsken oli kuullut, ja vähitellen liikuttaa jalkojansa sen tahdin
mukaan. "Mitä? taidattehan tanssia espanjalaista tanssia", huudahti
kauppias. "Niin, niin-niin!" lauloi Petra tanssitahdin mukaan, ja
iski näppiänsä yhteen matkiaksensa kastanjetteja; hän oli näet nähnyt
espanjalaisten merimiesten tanssivan. -- "Te ansaitsette saada tämän
espanjalaisten kavalierien lahjan", huudahti kauppias ihastuksissaan,
-- "te olette kauniin nainen, minkä olen kohdannut!" -- ja otti
samassa kultavitjat kaulastaan ja kiersi kevyellä kädellä ne moneen
kertaan Petran kaulaan, ennenkuin tyttö tuota tajusikaan. Vaan kun
hän tajusi sen, lensi hänen kasvoillensa tuo tumma häpeän puna, joka
oli hänelle omituinen, ja kyyneleet olivat tulla silmiin -- niin että
kauppias, joka oli kummastunut kummastumistaan, nyt joutui kovin
häpeisiinsä, eikä enää tietänyt mitä tahtoi, vaan tunsi että hänen
piti lähteä, ja lähtikin.
Vielä kello 12 seisoi Petra avonaisessa ullakkoikkunassa, vitjat
kädessä. Jälkikesäinen yö peitti lempeänä kaupungin ja vuonon ja
kaukaiset tunturit; kadulta kaikui jälleen espanjalainen laulu, sillä
seuran jäsenet olivat saattaneet Yngve Voldin kotiin. Joka sana
kuului; ne olivat kauniista kukkakiehkurasta. Ainoastaan kaksi ääntä
lauloi; toiset vaan suullaan myötäilivät kitaran mukasoitantoa:
Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
Otapa kiehkura, muistele minua!
Ota, sä ihanin,
Heinä tää vihannin,
Ota, sä lempein,
Kukka tää hempein,
Ota, sä sivein,
Nuppu tää tivein,
Ota, sä korein,
Lehti tää sorein.
Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
Otapa kiehkura, muistele minua!
Kun Petra aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut auringon joka taholta
kirkastamassa metsässä, missä kaikki puut olivat kultahaapoja, ja
niistä riippui pitkiä loistavia terttuja, jotka melkein koskivat
häneen, kun hän niiden välitse kulki. Kohta muisti hän vitjat,
otti ne ja ripusti paitansa päälle. Sitten pani hän paidan ylle
mustan huivin ja vitjat tämän päälle, sillä ne olivat kauniimmat
mustalla pohjalla! Yhä vielä vuoteellaan istuen katsoi hän pieneen
käsipeiliin: -- oliko hän todellakin niin kaunis? Hän nousi
hiuksiansa letittämään ja sitten jälleen katsomaan peiliin, vaan
muisti samassa äitiänsä, joka ei vielä mitään tietänyt, jonka vuoksi
hän nyt kiirehti; täytyihän mennä alas kertomaan. Juuri kun oli
valmiiksi puettu ja vitjoja kaulaansa ripustamaisillaan, juolahti
hänelle mieleen, mitä äiti sanoisi, mitä kaikki ihmiset sanoisivat ja
mitä hänen itsensä tulisi vastata, kun kysyisivät, miksi hän kantoi
noin kalliita vitjoja. Kun tämmöinen kysymys oli hyvin todennäköinen,
niin se palasi mieleen yhä vakavampana, kunnes hän haki esiin
vähäisen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa -- ja
tunsi ensi kerran iässään olevansa köyhä. Sinä aamupuolena ei hän
mennytkään sinne, mihin piti, vaan jäi vitjat kädessä istumaan
yläpuolelle kaupunkia, melkein samoille paikoille, missä oli ne
saanut, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ne varastanut.
Illalla odotti hän kasvitarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin,
kun oli edellisenä iltana odottanut Gunnaria, hän tahtoi antaa vitjat
takaisin hänelle. Vaan niinkuin se laiva, jossa Gunnar purjehti pois,
oli odottamatta edellisenä päivänä nostanut ankkurin, kun oli saanut
edullisen rahdin lähikaupungista, samaten täytyi Yngve Voldinkin,
joka oli laivan omistaja, matkustaa tänään samoille asioille. Hänellä
oli paljon muitakin toimituksia, jonka tähden hän viipyi poissa kolme
viikkoa.
Näiden kolmen viikon kuluessa olivat vitjat vähitellen siirtyneet
taskusta pesukaapin laatikkoon ja sieltä taasen paperikääreeseen
ja paperikääre salaiseen paikkaan. Mutta itse oli Petra sill'aikaa
siirtynyt toisesta nöyryyttävästä havainnosta toiseen. Ensikerran
tuli hänelle täysin selväksi se väli, joka erotti hänet kaupungin
vallasnaisista; he olisivat voineet kantaa vitjoja kenenkään
kysymättä miten tai mistä olivat ne saaneet. Mutta semmoiselle
Yngve Vold ei olisi uskaltanut tarjota vitjoja, tarjoomatta samassa
kättänsä avioliittoon; ainoastaan kalatytölle uskalsi hän sitä tehdä.
Jos Yngve tahtoi lahjoittaa hänelle jotakin, niin miksi ei semmoista,
jota hän olisi voinut käyttää; vaan Yngve oli tahtonut tehdä hänelle
katkerinta pilkkaa, antamalla semmoista, jota hän ei ollenkaan voinut
käyttää. Yngven kertomus "kaunihimmasta" lienee ollutkin sulaa
valhetta; sillä jos vitjat sentähden olivat hänelle aiotut, niin
eihän Yngve silloin olisi tullut niin salaisesti ja iltahämärässä.
-- Harmi ja häpeä kalvoivat sitä katkerammin Petran sydäntä, kun hän
itse oli luopunut luottamasta kehenkään. Eipä kummaa siis, että hän,
kun ensikerran jälleen Yngven tapasi, Yngven, jonka ympärillä kaikki
nämä harmilliset ja häpeälliset ajatukset pyörivät, punastui niin,
että toinen ymmärsi sen väärin, ja huomattuansa sen, punastui vielä
enemmän.
Kerkeästi kääntyi Petra takaisin kotiin, tempasi vitjat ja istuutui,
vaikka vielä oli päivä, kaupungin yläpuolelle Yngveä odottamaan; nyt
tämän piti saada ne takaisin! Hän tunsi hengessään että Yngve tulisi,
sillä olihan hänkin punastunut Petran nähdessään, ja oli kumminkin
ollut poissa koko ajan. Mutta pian alkoivat nuo samat ajatukset
kääntyä Yngven eduksi. Tämä ei olisi punastunut, jos olisi ollut
Petrasta välinpitämätön, hän olisi jo ennen tullut, jos ennen olisi
ollut kotona. Päivä jo alkoi hämärtää; näinä kolmena viikkona oli
alkanut kovasti pimetä. Mutta pimetessä muuttuvat usein ajatuksemme.
Petra istui ihan tien vieressä puiden suojassa, niin että voi nähdä
kaikki, mutta itse olla näkymättömänä. Kun hetki oli kulunut eikä
Yngveä kuulunut, pyrkivät ristiriitaiset tunteet hänessä valtaan; hän
kuunteli milloin närkästyen, milloin tuskaillen; kun joku läheni,
kuuli hän sen kauan aikaa ennenkuin näki, mutta Yngve se vaan ei
ollut. Linnut, jotka puolinukuksissa lehväin suojassa paikkaa
muuttivat, saattoivat häntä peljättää, niin oli hänen mielensä
jännityksessä; joka kolkutus kylästä, joka huuto veti puoleensa hänen
huomionsa. Eräässä suurenmoisessa laivassa nostettiin par'aikaa
laulaen ankkuria; oli aikomus yöllä hinata laiva satamasta, jotta se
voisi hyödykseen käyttää ensimäistä aamutuulen viriä. Jospa hänkin
saisi mennä mukana valtamerelle, sinne hän halusi! Laulu tuli hänen
omasta sydämestään, vintturin kalahteleva pyörinä rohkaisi mieltä,
miksi, mihin? -- Samassa näkyi tuo valkea hattu tiellä aivan hänen
edessänsä; hän kavahti pystyyn ja rupesi suoraa päätä juoksemaan,
mutta juostessa johtui mieleen ettei olisi pitänyt juosta; se oli
hairaus hairauksessa, sentähden jäi hän paikoilleen. Kun Yngve
lähestyi häntä puiden välissä, seisoi hän ja hengitti niin raskaasti,
että jokainen hengenveto kuului, ja niinkuin hän edellisellä kerralla
oli rohkeudellansa vallannut tuon miehen, niin hän tänään valtasi
hänet pelollaan; mies näytti hyvin ujolta, jopa hämmentyneeltä ja
kuiskasi: "älä pelkää."
Mutta Petra vapisi, sen hän näki. Silloin tahtoi hän tytössä herättää
luottamusta ja ottaa lujasti kiinni hänen kädestään, mutta hänen
kätensä ensi koskennasta kavahti Petra pystyyn, ikäänkuin tulen
polttamana, ja juoksi uudestaan pois, jättäen hänen siihen seisomaan.
Petra ei juossut kauas, hän oli hengästyä, ohimoita tykki ja poltti,
povi oli pakahtua, hän painoi käsiänsä sitä vastaan -- ja kuunteli.
Hän kuuli askeleita ruohossa, kahinaa lehdissä, Yngve tuli, ihan
häntä kohti, hän näki Petran? -- ei nähnyt, ei! -- näki, näki! -- ei,
ei nähnyt, ohitse kulki! Petra ei peljännyt, se ei ollut syynä; mutta
hänen mielensä oli kuohuksissa, ja kun hän tunsi olevansa turvassa,
raukesivat voimat jännityksen kanssa ja hän vaipui maahan uupuneena
ja tyhjänä.
Hetkisen kuluttua nousi hän ja kulki hitaasti alaspäin, seisahtuen
välillä ja taas kulkien, ikäänkuin ei hänellä olisi mitään päämäärää
ollut. Kun hän taasen tuli tielle, istui siellä Yngve kärsivällisesti
odottamassa; hän nousi nyt seisaalleen. Petra ei ollut häntä
huomannut; hän kulki niinkuin sumussa, hän ei sanaakaan hiiskunut,
ei liikahtanut paikaltaan, peitti vain silmät käsiinsä ja itki. Tämä
valtasi niin Yngve Voldin, että hänen muuten niin liukas kielensä
pysähtyi. Ja sitten hän lausui omituisella varmuudella: "Illalla
puhuttelin äitiäsi, huomenna pitää kaikki olla selvää, ja muutaman
päivän perästä lähdemme ulkomaille ja sinä tulet vaimokseni." Hän
odotti vastausta, odotti ainakin että Petra nostaisi silmänsä, vaan
sitä tämä ei tehnyt. Yngve selitti sen omalla tavallaan: "Et vastaa?
Et voi! Hyvä! -- Luota minuun, sillä tästä hetkestä olet minun omani.
-- Hyvää yötä!" Ja hän meni.
Petra jäi seisomaan niinkuin sumuun, helppo tuska pilkehti väliin ja
tahtoi sen hajoittaa, mutta taas oli sumua.
Niin valtavasti oli Yngve Vold kokonaista kolme viikkoa kiinnittänyt
puoleensa hänen ajatuksensa, että kaikki oli valmista asettamaan
tämän uuden ihmeen uuteen mielikuvitusjaksoon. Yngve oli kaupungin
rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän nyt tahtoi, kaikesta
huolimatta, koroittaa Petran rinnallensa. Tuo oli jotakin niin
odottamattoman toisenlaista siihen verraten, mitä hän pitkät ajat
harmistuneena ja tuskissaan oli ajatellut, että se jo yksinäänkin
saattoi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi tuli hän,
jota enemmän hän otti tarkastellakseen näitä uusia joka suhteessa
valtaavia oloja. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja lähellä
kaikkia epäselviä toiveitansa! Hän näki ennen kaikkia Yngve Voldin
suurinta laivaa lipuilla koristettuna merelle hinattavan hänen
hääpäivänänsä, näki heidän ilotulen leimuessa ja tykkien paukkuessa
laivaan astuvan ja lähtevän Espanjaan, jossa hää-aurinko hehkui!
* * * * *
Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö ylös ja
ilmoitti että kello jo oli puolivälissä kaksitoista. Petran oli
kova nälkä, hän sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päänkivistystä
ja väsymystä ja nukkui uudestaan. Kun hän kello kolmen aikaan
iltapuolella heräsi jälleen, tunsi hän voivansa hyvin. Äiti tuli
ylös ja sanoi hänen varmaankin maanneen itsensä taudista terveeksi,
sillä niinhän äidin itsensäkin oli tapana tehdä. Mutta nyt oli
Petran noustava ja mentävä ompelukouluun. Hän istui vuoteessa,
nojaten päätään käsivarteensa. Silmiään nostamatta hän vastasi,
ettei enää menisi ompelukouluun. Äiti ajatteli, että hän oli vielä
vähän niinkuin unen horroksissa, ja meni alas noutamaan myttyä ja
kirjettä, jotka eräs laivanpoika oli tuonut. Tuossahan lahjat jo
tulivat! Petra, joka uudestaan oli heittäynyt levolle, kavahti
pystyyn ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella
ensiksi mytyn -- jossa oli yhdet saksan kengät. Vähän pettyneenä
oli hän ne pois panemaisillaan, kun tunsi niiden kärkien painavan.
Hän pisti kätensä kenkiin ja veti toisesta esiin pienen, hienoon
paperiin käärityn kääryn; tässä oli kultainen rannerengas; -- samaten
toisesta tarkasti kätketyn kääryn; siinä oli yhdet saksan sormikkaat,
-- ja oikean käden sormikkaasta veti hän esiin paperitötterön,
jossa oli kaksi sileätä kultasormusta. "Joko nyt!" ajatteli Petra,
hänen sydämensä tykytti, hän katsoi kirjoitusta ja, aivan oikein,
toisessa sormuksessa seisoi: "Petra" sekä vuosi- ja päiväluku, -- ja
toisessa: "Gunnar." Hän kalpeni, heitti kääryt sormuksineen päivineen
lattialle, ikäänkuin olisi polttanut sormensa niihin, ja repäisi auki
kirjeen. Se oli kirjoitettu Calais'n kaupungista ja kuului näin:
Rakas Petra!
Tultuani tänne hyvällä purjetuulella 61:ltä leveysasteelta 54:lle
ja sitten ankaralla laitatuulella tänne saakka, joka harvoin
tapahtuu suuremmillekaan laivoille kuin meidän, joka on kaunis
purjelaiva. Mutta tiedäppäs nyt, että koko matkan olen ajatellut
sinua ja sitä, mikä viimein meidän välillämme tapahtui, ja että
olen pahoilla mielin siitä, kun en saanut sinua säällisesti
hyvästi jättää, jonka tähden laivaan astuin harmistuneena, mutta
sinua sittemmin en koskaan unhottanut, paitse joskus, jonkun
kerran -- sillä merimiehellä on kovat päivät. Mutta nyt olemme
tulleet tänne ja minä olen kuluttanut koko palkkani lahjojen
ostamiseen sinulle, joita pyysit, ja äidiltä saamani rahat olen
samaten kuluttanut, niin ettei minulla nyt ole niin mitään.
Mutta jos saan lupaa, niin tulen itse yhtä pian kuin lahjatkin;
sillä niinkauan kuin se on salassa, ei se ole varma toisiin
nähden, vallankin nuoriin miehiin, joita siellä on paljon; mutta
minä tahdon olla varma asiasta, jott'ei kukaan tohtisi tekojaan
puolustella, vaan kavahtaisi minua. Sinä voit kyllä saada minua
paremman, sillä saada voit kenen ikinä tahdot, mutta koskaan
et voi saada uskollisempaa, ja semmoinen olen minä. Nyt tahdon
lopettaa, sillä jo olen kuluttanut kokonaista kaksi arkkia ja
puustavit tulevat niin suuria; tämä, näet, on minusta pahinta
työtä, mutta teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja sitten
tahdon lopuksi sinulle sanoa, että se kaiketi oli täyttä totta;
sillä jos se ei täyttä totta ollut, niin oli se suuri synti ja
voi saattaa monen onnettomuuteen.
_Gunnar Ask_,
Alalaivuri "Norjan perustuslaki"
nimisellä piikillä.
Kova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut.
Hänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja;
sillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi.
Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka,
jonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt
irti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin
äitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona
kyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään
täydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui
äiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: "Nyt
hän on ollut täällä -- hän on palannut kotiin jälleen." "Kuka?"
kysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli
myöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas
ja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. "Hän sanoi että
sinun pitää heti mennä sinne." -- "Sinne", kertoi Petra vavisten,
hän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille
ilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? -- "Niin pappilaan", sanoi
äiti. -- "Pappilaanko? -- Ödegaardko on kotiin tullut?" -- Äiti
kääntyi nyt häneen: "Niin, kukapa sitten?" -- "Ödegaard!" huusi Petra
riemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; "Ödegaard on
tullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!" tuokiossa oli
hän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili
ja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona
ollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli
Petra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta
muotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita,
joissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa
turvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja
maisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi
hohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen
savu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä
tieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi,
lujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan
häntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän
Ödegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä
tietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti;
hän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli
niitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän,
veti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen
käsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: "oi, kuinka hupaista että
tulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö
pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!" Silloin purskahtivat
kyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi
Ödegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa;
sillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili
hänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle,
eikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen
houkuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden
hänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi,
nosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi
silmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun
katumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus
kohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan.
Ödegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa;
hän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran
eläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta
irroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen
vaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän
kietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi.
Ja kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä,
hiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti
kunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen
sinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard
rupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt
hänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan,
ettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun
hän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan
hänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä
huomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan,
mutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä
pari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen
tämän kaiken -- silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan
siinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon
loistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.
On ensi lemmen koitto
Kuin kaiku kanteloisen,
Kuin lainehilla soitto
Aletess' aurinkoisen, --
Kuin torvi salomailla
Sekunnit soiden kiitää
Ja meidät luontoon liittää
Salaisen tenhon lailla.