Hannu Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt Ödegaardin kylästä
Bergenin läänistä; hyvät ihmiset olivat pitäneet hänestä huolta ja
nyt oli hän oppinut mies ja ankara saarnaaja. Hän oli myöskin mahtava
mies, ei niin paljon sanoiltaan kuin teoiltaan; sillä hänellä oli
"hyvä pää", niinkuin sanottiin. Tämän miehen, joka sitkeydellään sai
kaikki tuumansa toimeen, piti kuitenkin kohdata vastusta yhdessä
asiassa, jossa hän vähimmin sitä odotti ja joka enimmin häntä vaivasi.
Hänellä oli kolme tytärtä ja yksi poika. Poika, Hannu, oli koulun
nerokkain oppilas. Isä oli itse hänelle avullinen läksyjen
lukemisessa ja sai joka päivä iloa hänestä. Hannulla oli ystävä,
jonka hän auttoi sivukumppanikseen ja joka sen vuoksi rakasti häntä
lähinnä äitiänsä enimmin koko maan päällä. He kävivät yhdessä koulua
ja tulivat yhdessä yliopistoon; he ottivat yhdessä kaksi ensimäistä
tutkintoansa ja nyt piti heidän yhdessä valmistautua samaan
virkatutkintoon. Kun he eräänä päivänä sovittuaan lukujärjestyksestä
menivät reippaasti portaita alas, tahtoi Hannu, hyvän tuulen ja ilon
valtaamana, hypätä toverinsa selkään, vaan saattoi hänen niin pahasti
lankeemaan, että hän muutaman päivän perästä kuoli. Kuoleva rukoili
äitiänsä, joka oli leski ja nyt kadotti ainoan lapsensa, täyttämään
hänen tahtonsa ja ottamaan Hannun ottopojakseen. Äiti kuoli melkein
samaan aikaan kuin poikakin, vaan testamentin kautta peri Hannu
Ödegaard hänen melkoisen omaisuutensa.
Kuluipa melkein vuosikausi, ennenkuin Hannu sen jälkeen tointui.
Pitkähkö matkustus ulkomailla paransi hänet kuitenkin niin, että hän
voi suorittaa jumaluusopillisen tutkintonsa; vaan häntä ei mitenkään
saatu käyttämään tätä tutkintoa hyväkseen.
Isä oli hartaasti toivonut näkevänsä hänet apulaispappina, vaan Hannu
ei taipunut edes kertaakaan saarnastuoliin astumaan; hän antoi aina
saman vastauksen: ett'ei hän tuntenut kutsumusta. Tämä oli isälle
niin katkera pettymys, että hän tuli monta vuotta vanhemmaksi. Hän
oli myöhään päässyt virkaan, oli jo vanha mies ja oli tehnyt kovasti
työtä, aina tuo sama tarkoitusperä silmämääränään. Nyt istui poika
saman talon yläkerrassa ja asui komeasti monessa huoneessa; vaan
alakerrassa, vähäisessä työkamarissa lampun ääressä, joka loisti
vanhuuden yöhön, istui tuo aina työskentelevä vanha pappi. Hän ei
voinut eikä tahtonutkaan tämän pettymyksen jälkeen ottaa vierasta
avuksensa; hän ei myöskään tahtonut tehdä pojalleen mieliksi ja
lakata työstänsä. Sentähden ei hänellä ollut lepoa kesällä eikä
talvella; vaan poika teki joka vuosi pitkän ulkomaanmatkan. Ja kun
Hannu oli kotona, ei hän seurustellut kenenkään kanssa; se vaan, että
enemmän tahi vähemmän puhumattomana söi puolista isänsä kanssa. Vaan
jos joku sattui puheisiin hänen kanssansa, osoittivat hänen sanansa
aina erinomaista selvyyttä ja totuuden intoa, joka teki keskustelun
tuskalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kirkossa; vaan sen sijaan antoi
hän enemmän kuin puolet tuloistansa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja
määräsi aina hyvin tarkasti, kuinka niitä piti käyttää.
Tämä lavealle ulottuva hyväntekeväisyys oli pienen kaupungin
yksinkertaisista tavoista niin poikkeavaa, että se ihmetytti kaikkia.
Kun tähän tulee lisäksi hänen erakko-elämänsä ja alinomaiset
ulkomaanmatkansa sekä se, ettei kukaan tahtonut antautua keskusteluun
hänen kanssansa, voi käsittää, että häntä pidettiin salaperäisenä
olentona, jolle omistettiin kaikellaisia mahdollisia ominaisuuksia,
jopa mahdottomiakin. Kun tämä mies alentui ottamaan kalatytön
jokapäiväiseen hoitoonsa, oli tyttö samassa aateloittu.
Nyt tahtoi yksi kuin toinenkin kannatella tyttöä, etenkin naiset.
Eräänä päivänä ilmestyi hän puettuna kaikkiin taivaankaaren
väreihin; hän oli ottanut päällensä kaikki lahjakalunsa, luullen
näin oikein olevansa Ödegaardille mieleen, koska tämä aina tahtoi,
että hän kävisi sievästi puettuna. Vaan tuskin Ödegaard oli nähnyt
hänet, kun kielsi häntä ottamasta vastaan lahjoja; hän kutsui häntä
turhamieliseksi ja hupeloksi, joka muka vaan tavotteli tyhjää ja haki
iloansa hullutuksista. Kun Petra seuraavana aamuna tuli itkeentynein
silmin, vei Ödegaard hänet kanssansa kävelemään yläpuolelle
kaupunkia. Nyt kertoi hän hänelle Davidista siten, että otti milloin
yhden, milloin toisen hänen vaiheistansa puheeksi, tehden tytölle jo
entuudestaan tutut asiat uusiksi. Ensin jutteli hän Davidin nuoruuden
iästä, kuinka hän silloin oli kaunis ja voimakas ja eli uskossaan
huoletonna. Sentähden pääsi hän voittoriemua viettämään, ennenkuin
oli täysikasvuinen. Hän tuli paimenesta kuninkaaksi, hän asui
luolissa, mutta lopulta hän rakensi Jerusalemin. Hän istui kauniisiin
vaatteisiin puettuna ja soitteli sairaalle Saulille, vaan itse
sairaaksi kuninkaaksi jouduttuansa, soitteli ja lauleli hän itselleen
katuvaisen ryysyihin puettuna. Kun hän oli suurtyönsä tehnyt, haki
hän huovetta synnissä, sitten tuli profeetta ja rangaistus, ja hän
muuttui jälleen lapseksi. David, joka kiitosvirsillään oli ylentänyt
kaiken Herran kansan, makasi itse musertuneena Herran jalkain edessä.
Oliko hän kauniimpi silloin, kun, voitonseppele päässä, tanssi arkin
edessä, vai silloin, kun salakammiossa aneli armoa rankaisevalta
kädeltä?
Petra oli ensi yönä tämän keskustelun jälkeen nähnyt unta, jota ei
sitten koko elinaikanaan voinut unhottaa. Hän oli nimittäin ollut
ratsastavinaan valkoisen hevosen selässä voittokulussa, vaan samassa
ryysyihin puettuna tanssivanaan hevosen edessä.
Hyvän aikaa sen jälkeen tapahtui, että Pedro Ohlsen, jonka hän
tuon puutarhakohtauksen jälkeen oli havainnut yhä enemmin häntä
lähentelevän, eräänä iltana, kun Petra istui metsän rinteessä
yläpuolella kaupunkia ja luki läksyjänsä, kulki ihan läheltä ohitse
ja kuiskasi kummallisesti hymyillen: "Hyvää iltaa!" -- Vaikka
jo vuosi oli kulunut siitä, kun äiti kielsi häntä Pedron kanssa
puhumasta, muisti tyttö niin hyvästi kiellon, ettei hänelle mitään
vastannut. Vaan Pedro kulki joka päivä samalla lailla ohitse ja
samoin tervehtien; viimein odotti tyttö häntä silloinkin kun hän ei
tullut. Kohta teki Pedro sivukulkiessaan pienen kysymyksen, vähän
ajan päästä kaksikin, ja viimein joutuivat he puheisiin. Puheltuaan
hän eräänä päivänä luikahutti hopeataalerin tytön käteen ja juoksi
samalla sydämessänsä iloiten matkaansa. Mutta olihan äiti kieltänyt
häntä puhumasta Pedron kanssa; ja Ödegaard taas oli kieltänyt häntä
keneltäkään lahjoja ottamasta. Edellistä kieltoa vastaan oli Petra
vähitellen rikkonut, vaan huomasi sen vasta nyt, kun oli rikkonut
toistakin vastaan. Rahoista päästäksensä hän kestitsi kenen vaan
käsiinsä sai; eipä ollut kuitenkaan mahdollista syödä enemmän kuin
neljän markan edestä. Vaan sitten katui hän myöskin sitä, että oli
tuhlannut taalerin sen sijaan kun olisi pitänyt antaa se takaisin.
Se markka, joka vielä oli hänen taskussansa, kirvelti niin, kuin
olisi se polttanut reiän hänen vaatteisiinsa; hän otti sen ja
viskasi veteen. Vaan eipä hän silläkään vielä taalerista päässyt; se
karvasteli hänen mieltänsä. Jos hän tunnustaisi, niin menisi tuska
ohitse, sen hän kyllä tunsi; mutta äidin tuonainen hirmuisa raivo ja
Ödegaardin harras luottamus häneen olivat kumpainenkin tavallansa
peljästyttäviä. Vaikk'ei äiti mitään nähnyt, huomasi Ödegaard kohta,
että tytön mielessä oli jotakin, joka teki hänet onnettomaksi.
Lempeästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli, ja kun tyttö sen
sijaan, että olisi vastannut, purskahti itkuun, luuli Ödegaard, että
kotona oli puute, ja antoi hänelle kymmenen hopeariksiä. Se, että,
vaikka oli tehnyt syntiä Ödegaardia vastaan, sai häneltä rahaa,
vaikutti valtavasti Petraan, ja kun hän päälle päätteeksi oli saanut
rahaa, jota voi julkisesti antaa äidillensä, oikein kunniallista
rahaa, tunsi hän vapautuneensa rikoksesta ja tuli kovin iloiseksi.
Hän tarttui molemmin käsin Ödegaardin käteen, kiitti, nauroi ja
hyppeli kohdallansa, ja ihastus säteili kyyneleistä, kun hän katsoi
Ödegaardiin, niinkuin koira katsoo isäntäänsä, kun hänen kanssaan
pääsee ulos. Ödegaard ei enää tuntenut häntä; Petra, joka muuten
tinkimättä noudatti opettajansa tahtoa, sai nyt hänestä vallan;
ensi kerran tunsi Ödegaard väkevän rajun luonnon aukeavan eteensä,
ensi kerran lähetti elämän lähde punaisen virtansa häntä kohti, ja
hän vetäytyi tulipunaisena takaisin. Mutta tyttö juoksi ovesta ulos
mäelle ja sitten kaupungin takaista tietä myöten kotiinpäin. Täällä
pani hän rahat uunin otsalle äidin eteen ja kapusi hänen kaulaansa.
"Kuka on antanut sinulle rahat?" kysyi äiti ja oli jo vihoissaan.
-- "Ödegaard ne antoi; äiti, hän on paras ihminen maan päällä!" --
"Mitä minä niillä teen?" -- "Sitä en tiedä, -- hyvä Jumala, jospa
tietäisit, äiti, --" sanoi Petra ja lankesi jälleen hänen kaulaansa;
hän voi nyt sanoa ja tahtoikin sanoa äidilleen kaikki. Vaan äiti
irroittautui kärsimättömänä: "Ettäkö minun pitäisi ottaa vaivaisapua
vastaan? Vie hänelle rahat paikalla takaisin. Jos olet luulotellut
hänelle, että minä olen niiden tarpeessa, niin olet minua häväissyt!"
-- "Mutta, äiti?" -- "Vie hänelle rahat paikalla takaisin, sanon
minä, tahi menen itse hänen luokseen ja viskaan ne hänelle vasten
silmiä, hänelle, joka on ottanut lapseni minulta!" Äidin huulet
vapisivat, viimeiset sanat sanottuaan, ja Petra peräytyi kalveten
kalpenemistaan, avasi hiljaa oven ja meni hiipien huoneesta ulos.
Ennenkuin hän oikein tiesikään, oli kymmenen hopeariksin seteli
palaisina hänen sormissansa. Tämän huomattuansa harmistui hän kovin
äitiinsä. Mutta Ödegaard ei saisi mitään tietää -- ei, hänen tuli
tietää kaikki. Hänelle ei saanut valhetella! -- Hetken perästä seisoi
hän Ödegaardin huoneessa ja kertoi hänelle, ettei äiti tahtonut ottaa
rahaa vastaan, ja että hän itse repi setelin rikki, harmissansa siitä
kun piti palata sen kanssa takaisin. Hän tahtoi kertoa enemmän, vaan
Ödegaard kohteli häntä hyvin tylysti ja käski hänen mennä kotiinsa,
antaen hänelle sen neuvon, että äitiä piti totella, vaikkapa
raskaaltakin tuntuisi. Tämä tytöstä kuitenkin näytti kummalliselta,
sillä niin paljon hän tiesi, ettei Ödegaard itsekään tehnyt sitä,
mitä hänen isänsä mieluisimmin toivoi! Kotimatkalla johtui tämä
hänelle mieleen, ja samassa kohtasi hän Pedro Ohlsenin. Tätä miestä
oli hän karttanut pitkän aikaa ja tahtoi tehdä samaten nytkin, sillä
Pedrohan oli syypää onnettomuuteen. "Missä olet ollut?" kysyi Pedro
ja seurasi jäljestä; "onko jotakin pahaa sinulle tapahtunut?" Tytön
mielessä kävivät niin ankarat aallot, että olisivat voineet heittää
hänet vaikka minne, ja kun hän nyt oikein mietti, niin ei hän voinut
käsittää, minkätähden äiti oli kieltänyt häntä juuri Pedron kanssa
seurustelemasta; lienee ollut vain oikku niin toinen kuin toinenkin
kielto. "Arvaapas, mitä olen tehnyt", sanoi Pedro Ohlsen melkein
nöyryydellä, kun Petra seisahtui. "Olen ostanut sinulle purjeveneen,
-- ajattelin, että sinulla ehkä olisi halu purjehtia", ja hän nauroi.
Hänen hyväntahtoisuutensa, jossa oli jotakin köyhän rukouksen
kaltaista, tällä haavaa liikutti tytön sydäntä; hän nyökäytti päätään
-- ja nyt tuli Ohlsenille kiire, hän kuiskasi kiihkeästi hänen
korvaansa, että menisi ulkopuolelle kaupunkia lehtokujaan, oikealle
päin suuren keltaisen venehuoneen luo, ja sen takana odottelisi hänen
tuloansa; siellä ei kukaan näkisi häntä. Tyttö meni, ja Pedro tuli
iloisena ja nöyränä kuin vanha lapsi, ja otti hänet veneeseensä. He
purjehtivat vähäisen aikaa sinne tänne vienossa tuulessa, laskivat
saareen, sitoivat veneen kiinni ja nousivat maihin. Pedro oli tuonut
kaikellaista hyvää muassaan, jota hän pelonalaisella ilolla tarjoili
tytölle, ja otti sitten esiin huilunsa ja soitteli. Hetkeksi unhotti
Petra surunsa Pedron iloa katsellessaan, ja kun heikon ihmisen ilo
herättää hellämielisyyttä, niin oli luonnollista, että Petra mieltyi
häneen.
Tämän päivän perästä oli Petralla jälleen uusi asia äidiltä
salattava, ja tämä teki viimein sen, ettei äiti saanut mitään tietää.
Gunlaug ei kysynytkään; hän uskoi vaan hyvää, kunnes kerran alkoi
puolettomasti epäillä.
Vaan Ödegaardiltakin oli Petralla tästä päivästä alkaen salaittavia,
sillä hän otti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja vastaan. Eikä
Ödegaardkaan kysynyt, ja opetus kävi päivä päivältä laimeammasti.
Petra oli siis nyt kolmen vaiheilla; toiselle ei hän toisista puhunut
mitään, ja hänellä oli jotakin, jota salasi jokaiselta erikseen.
Mutta täll'aikaa oli hän tullut täysikasvuiseksi, itse sitä
huomaamattansa, ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle että hän
oli ripille päästettävä.
Tämä sanoma teki Petran kovin levottomaksi, sillä hän tiesi, että
kun hän oli ripille päässyt, niin loppui opetus, ja mikä sitten
olisi edessä? Äiti rakennutti ullakkokamarin taloonsa; Petra saisi
ripille päästyään oman huoneensa. Ödegaard näki tytön tulevan yhä
hiljaisemmaksi ja toisinaan hän myöskin huomasi hänen itkeneen. Näin
asian ollessa vaikutti uskonnon opetus valtavasti, vaikka Ödegaard
koetteli suurella varovaisuudella välttää kaikkea, joka voisi tytön
sydäntä liikuttaa. Tästä syystä lopetti hän opetuksen neljätoista
päivää ennen ripillepäästöä, lyhykäisesti ilmoittaen, että se oli
viimeinen opetustunti. Tällä tarkoitti hän, että se oli viimeinen
opetustunti, jonka hän antoi; sillä hän kyllä tahtoi siitä huolta
pitää, että Petra saisi toisten johdolla enemmän oppia. Tyttö jäi
kuitenkin istumaan paikallensa, veri pakeni, silmät tuijottivat
yhteen paikkaan, ja kovin liikutettuna kiiruhti Ödegaard selitystä
antamaan: "Eihän kaikki nuoret tytöt", sanoi hän, "ole täysikasvuiset
ripille päästessään; -- vaan tunnethan itsekin, että sinun laitasi on
semmoinen." jos Petra olisi seisonut leimuvan tulen ääressä, niin hän
ei olisi voinut tulia punaisemmaksi, kuin nyt nämä sanat kuullessaan;
rinta kohoili, silmät harittivat ja täyttyivät kyyneleistä, ja tästä
pakotettuna kiiruhti Ödegaard lisäämään: "Vieläkö kenties lukua
jatketaan?" Hän huomasi vasta perästäpäin, mitä oli esittänyt; se
oli väärin tehty, ja hän tahtoi sentähden peräyttää sanansa; mutta
nyt nosti tyttö jo silmänsä häntä kohti, ja vaikkei hän huulillansa
vastausta antanut, oli se selvästi luettava hänen katsannostaan.
Pulasta päästäksensä kysyi Ödegaard: "Kenties sinä tahdot nyt ryhtyä
johonkin toimeen, johon" -- hän kumartui tässä tyttöä lähemmäksi
-- "tunnet itsessäsi kutsumusta, Petra?" -- "En", vastasi Petra
niin rohkeasti, että Ödegaard punastui ja vajosi jälleen omiin,
monivuotisiin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli ne jälleen
herättänyt.
Että Petrassa oli jotakin erinomaista jo lapsuudesta alkaen, siitä
oli Ödegaard vakuutettu siitä päivin, kun näki hänen laulaen
marssivan kaupungin poikakomppanian etunenässä. Mutta mitä
kauemmin hän opetti häntä, sitä vähemmin hän sai selvää hänen
luonnonlahjoistansa. Joka liikunnossa ne ilmestyivät; jos hän mitä
mietti, jos hän mitä tahtoi, ilmaisi henki sekä ruumis, molemmat yhtä
aikaa, voiman täytelyyttä, josta kauneus välkähteli. Mutta hänen
puheensa ja varsinkin hänen kirjoituksensa oli kaikki lapsellista.
Hän näytti kokonaan elävän mielikuvitusten maailmassa, mutta Ödegaard
piti sitä vain levottomuutena. Hän oli hyvin ahkera, mutta hänen
lukunsa päätarkoituksena oli eteenpäin pääseminen, ei niin paljon
oppiminen; mitä seuraavalla sivulla seisoi, sitä hän enimmin halusi
tietää. Petralla oli käsitystä hengellisistä asioista, vaan, kuten
provasti sanoi, "ei mitään taipumusta hengelliseen elämään", ja
hänen opettajansa oli usein murheissaan hänestä. Ödegaard oli tuskin
päässyt alkua edemmäksi, ehdottomasti hänen ajatuksensa johdattivat
häntä noiden kiviportaiden luo, missä oli ottanut Petran vastaan; hän
kuuli äidin ankaran äänen laskevan hänen päällensä edesvastauksen,
koska hän oli maininnut Jumalan nimen. Muutamia kertoja edes ja
takaisin käveltyään kokosi Ödegaard mielensä. "Nyt matkustan
ulkomaille", sanoi hän vähän arkailevasti: "olen pyytänyt sisariani
pitämään sinusta huolta sillä aikaa, ja kun palajan takaisin,
koetamme jatkaa taas. Hyvästi! -- Kyllä kohtaamme toisemme vielä,
ennenkuin matkalle lähden!" Hän riensi viereiseen kamariin niin
kiireesti, ettei Petra voinut hänelle kättäkään antaa.
Petra näki hänen vielä kerran siellä, missä vähimmin odotti häntä
näkevänsä, nimittäin kirkossa papin penkissä aivan edessänsä, kun
hän seisoi toisten lasten joukossa ripille päästettävänä. Siitä
hän joutui niin jännitykseen, että hänen ajatuksensa kauvan aikaa
harhailivat etäällä pyhästä toimituksesta, johon hän oli nöyryydellä
ja rukouksilla valmistautunut. Niin, Ödegaardin vanha isäkin, joka
tuli sakastista, seisahtui ja katsoi kauan poikaansa, ennenkuin
astui esiin ja alkoi toimituksen. Kohta piti Petran peljästyä
kirkossa vielä toinenkin kerta, sillä vähäisen alempana istui Pedro
Ohlsen uusiin, komeisiin vaatteisiin puettuna ja kurkisteli poikain
päitten yli tyttöjoukkoon häntä kohti. Pedro kumartui pian jälleen
alas, vaan kohta näki Petra uudestaan hänen harvahiuksisen päänsä
pistäyvän ylös jälleen alas painuaksensa. Tämä vei tytön ajatukset
pois toimituksesta; hän ei tahtonut katsoa, vaan katsoi kuitenkin,
ja tuossa -- juuri kun toiset kaikki olivat syvästi liikutetut ja
useat vuodattivat kyyneleitä -- kauhistui Petra nähdessään Pedron
nousevan ylös ja seisovan ällistyneenä, avosuin ja tuijottavin
silmin, muistamatta käydä istumaan tahi siirtyä paikaltaan, sillä
yläpuolella häntä seisoi Gunlaug suorana täydessä pituudessaan. Petra
vapisi nähdessänsä äitinsä, sillä tämä oli valkea kuin alttariliina,
ja hänen mustat, kiherät hiuksensa näyttivät nousevan, kun sen
ohella hänen silmiinsä yht'äkkiä ilmeni tylkkivä voima, ikäänkuin
olisivat ne sanoneet: "pois hänestä, mitä sinä hänestä tahdot!" Pedro
vajosikin, tämän silmäyksen huomattuansa, penkille istumaan ja lähti
vähän ajan perästä kirkosta.
Nyt sai Petra rauhaa, ja mitä edemmäksi tultiin, sitä enemmän
tarkistui hänen huomionsa. Ja kun hän kääntyi takaisin, lupaukset
tehtyänsä, ja itkusilmin katsoi Ödegaardiin, niinkuin siihen,
joka oli kaikkia hänen hyviä aikeitansa lähinnä, niin päätti hän
sydämessänsä, ettei koskaan saattaisi hänen uskoansa häpeään. Nuo
uskolliset silmät, jotka loistavina katsoivat häneen takaisin,
näyttivät nekin rukoilevan samaa; vaan kun Petra oli tullut
paikallensa ja tahtoi vielä kerran nähdä Ödegaardia, oli tämä jo
poissa. Petrakin lähti pian kotiin äitinsä kanssa, joka matkalla
lausui nämät sanat: "Nyt olen minä tehnyt, mitä minun tuli tehdä; --
nyt tehköön Jumala tehtävänsä."
Kun he olivat syöneet kahden kesken, sanoi äiti pöydästä noustessaan:
"Nyt kai lähdemme hänen -- tuon papin pojan luokse. Vaikka en
tiedäkään, mitä siitä tulee, siitä, mitä hän on aikonut, niin on hän
kuitenkin hyvää tarkoittanut. Pue siis jälleen päällesi, lapseni!"
Kirkkotietä, joka kulki kaupungin yläpuolitse, olivat nämät kaksi
hyvin usein yhdessä käyneet, vaan katua eivät he koskaan olleet
yhdessä astuneet; äiti oli tuskin kertaakaan sitä kulkenut kaupunkiin
palattuansa. Nyt poikkesi hän kuitenkin kadulle, sillä hän tahtoi
käydä kadun päästä päähän, käydä täysikasvuisen tyttärensä kanssa!
Sen sunnuntain iltapuolella, jona lapsia ripille päästetään, on
semmoisen pienen kaupungin koko väki liikkeellä, joko käyden talosta
taloon onnentoivotuksilla tahi kulkien pitkin katua edes ja takaisin
muita katselemassa ja itseänsä näyttämässä. Siinä tervehditään
ja seisahdutaan melkein joka askeleelta, kättä puristetaan ja
hyväntahtoisia sanoja lausutaan; köyhän lapsi tavataan rikkaan
hylkyvaatteissa ja tuodaan esiin niistä kiittämään. Kaupungin
merimiehet, ulkomaan koruvaatteisiin puettuina ja lakki kenossa, ja
kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat parvissa tervehtien
kaikkia; oppikoulun puolikasvuiset oppilaat, jokainen taluttaen
kainalosta parhainta ystäväänsä maan päällä, koipelehtelivat
jäljestä, tehden ivailevia muistutuksiansa; -- vaan kaikkien täytyi
tänä päivänä kuitenkin hiljaa mielessään suostua antamaan etusija
kaupungin pääkeikarille, nuorelle kauppiaalle, kaupungin rikkaimmalle
miehelle, Yngve Voldille, joka vast'ikään oli tullut Espanjasta
kotiin ja oli valmis huomispäivänä nimiinsä ottamaan äitinsä suuren
kalakaupan. Kaduilla loisteli hän, valkea hattu valkotukkaisessa
päässä, niin että nuoret ripille päässeet jäivät melkein unhotuksiin;
kaikki tervehtivät häntä tervetulleeksi, ja hän puhui kaikkien
kanssa, nauroi kaikille, -- kaduilla kaikkialla näkyi tuo valkea
hattu valkotukkaisessa päässä ja kuului tuo iloinen nauru. Kun Petra
ja hänen äitinsä tulivat ulos, oli hän ensimäinen, jonka kanssa he
sattuivat yhteen, ja niinkuin todellakin olisivat häntä satuttaneet,
säpsähti hän Petran nähdessään, jota hän ei enää tuntenut.
Petra oli kasvanut pitkäksi, ei kuitenkaan niin pitkäksi kuin
äitinsä, mutta pitemmäksi kuin useimmat muut tytöt; hän oli sievä,
soma ja reipas, toisinaan äitinsä näköinen, toisinaan ei ollenkaan,
alituisesti vaihdellen. Eipä tuo nuori kauppamieskään, joka heitä
yhä seurasi, voinut enää kääntää kävelijäin silmiä puoleensa; nuo
kaksi, äiti ja tytär yhdessä, olivat vielä oudompi ilmiö. He astuivat
nopeasti ketään tervehtimättä, sillä harvoinpa heitä itseäänkään
tervehtivät muut kuin merimiehet, mutta palasivat vielä nopeammin
katua myöten takaisin, sillä he olivat kuulleet, että Ödegaard
vastikään oli kotoansa mennyt höyrylaivaan, joka oli kohta lähtevä
matkalle. Etenkin Petra kiiruhti; hänen täytyi, täytyi saada vielä
tervehtiä ja kiittää Ödegaardia, ennenkuin tämä matkusti pois,
sillä olihan synti matkustaa pois Petralle jäähyväisiä sanomatta.
Petra ei katsonut kehenkään niistä, jotka häneen katsoivat; hän
katseli vaan kattojen yli tupruavaa höyrylaivan savua, ja se hänestä
näytti pakenevan. Kun he tulivat laiturille, teki höyrylaiva juuri
lähtöä siitä, ja itku kurkussa hän riensi eteenpäin lehtokujaa
myöten, hän pikemmin juoksi kuin astui, ja äiti kiiruhti jäljestä.
Kun höyrylaivalta meni satamassa aikaa kääntämiseen, niin hän
hyvin ennätti juosta rantatörmälle, nousta kivelle ja heiluttaa
nenäliinaansa. Äiti jäi lehtokujaan eikä tahtonut mennä edemmäksi;
Petra heilutti liinaansa -- hän heilutti sitä yhä korkeammalle, vaan
laivan kannelta ei kukaan heiluttanut vastaan.
Nyt hän ei voinut enää mitään, vaan hänen täytyi itkun vuoksi
palata ylätietä kotiin. Äiti seurasi, mutta äänetönnä. Siihen
ullakkokamariin, jonka äiti oli hänelle tänään lahjoittanut ja jossa
hän oli ensi kertaa viime yönä maannut ja aamulla niin iloisena
pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, astui hän nyt katkerasti itkien
ja silmäystäkään ympärillensä luomatta; hän ei tahtonut mennä
alas, minne oli merimiehiä ja vieraita keräytynyt, vaan riisui
rippivaatteet päältänsä, istui vuoteellaan, kunnes yö tuli, ja
täysikasvuiseksi pääseminen oli hänestä onnettominta mitä olla voi.