Kaupungin useat somat ryytimaat tuoksuivat sateen jälkeen toisessa ja
kolmannessa kukoistuksessansa. Aurinko laski ikuisten lumitunturien
taakse, koko taivas oli kuin tulen ja liekkien vallassa, ja
lumihuiput heijastivat heikosti vastaan. Lähimmäiset tunturit olivat
varjossa, vaan niitä kuitenkin moniväriset, syyspukuiset metsät
vaalensivat. Saarissa, jotka keskellä vuonoa perätysten seurasivat
toisiaan maalle päin ikäänkuin soutaen, oli tiheän metsän värinvälke
vielä räikeämpi kuin tuntureilla, sillä ne olivat lähempänä. Meri oli
vallan tyyni, ja suurta laivaa hinattiin satamaan. Ihmiset istuivat
puu-portaillaan, joita ruusu-pensaat puoleksi peittivät kummaltakin
puolelta; siinä he puhuivat toisilleen portailta portaille,
siirtyivätpä välistä toistensa luoksekin tahi tervehtivät käveliöitä,
jotka menivät siitä ohi pitkiin lehtokujiin päin. Pianon soittoa
kuului kenties jostakin avonaisesta ikkunasta, muutoin ei haastelujen
välissä hiiskaustakaan; auringon viimeinen välke vedenpinnalla enensi
vain tunnetta, että täällä oli hiljaista.
Vaan yht'äkkiä nousi keskellä kaupunkia melu, ikäänkuin kaupunkia
olisi väkirynnäköllä valloitettu. Pojat parkuivat, tytöt kirkuivat,
toiset pojat hurrasivat, akat toruivat ja komentivat, poliisin suuri
koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka
olivat sisällä, piti ulos, ulos, -- melu tuli niin hirmuiseksi, että
itse kaupungin pormestarin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää
suustaan nämät sanat: "Tuolla lienee jokin hätänä."
"Mitä se on?" kysyivät lehtokujista tulijat äkkiä niiltä, jotka
portailla seisoivat. -- "Niin, mitä se on?" vastasivat portailla
seisojat. -- "Veikkoseni, mitä se on?" kysäisivät kaikki, kun joku
tuli keskikaupungista, vaan kun tämä kaupunki puolikuun muotoisena
kiertää lahtea vetkossa kaaressa, niin kului paljon aikaa, ennenkuin
kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen: "se on
vaan Kalatyttö."
Tämä ravakka tyttö, jota hoiti ankara äiti, ja joka luotti apua
saavansa kaikilta merimiehiltä (sillä nämät saivat semmoisesta
työstä hänen äidiltään aina ryypyn ilmaiseksi), oli poikajoukkonsa
etupäässä ryhtynyt suureen omenapuuhun Pedro Ohlsenin puutarhassa.
Rynnäkkötuuma oli seuraava: Muutamat pojat houkuttelisivat Pedron
talonsa etupuolelle siten, että ravistelisivat hänen ruusupensastaan
ikkunanruutua vasten; yhden pitäisi sill'aikaa pudistaa puuta, joka
oli keskellä puutarhaa ja toisten nakella omenoita joka haaralle
pisteaidan yli, ei varastaaksensa niitä -- kaukana siitä! -- vaan
ainoastaan lystin vuoksi. Tämä sukkela tuuma keksittiin samana
iltana Pedron puutarhan takana, vaan kovaksi onneksi sattui hän itse
istumaan pisteaidan sisäpuolella ja kuuli joka sanan. Vähää ennen
määrättyä aikaa sai hän kaupungin juopostuneen poliisipalvelijan
ja hänen suuren koiransa takakamariin, jossa molempia ravittiin.
Kun Kalatytön käherä tukka näkyi pisteaidan takaa ja samassa koko
joukko vähäisiä kasvoja tirkisteli sen ylitse joka haaralta, antoi
Pedro noiden roistojen talon etupuolella ravistella ruusupensasta,
minkä vaan jaksoivat -- ja odotti tyynellä mielellä takakamarissa.
Ja kun sitten kaikki olivat hyvin hiljaa keräytyneet puun ympärille
ja Kalatyttö paljain jaloin ja revityin hamein oli kiivennyt
puuhun sitä pudistamaan, aukesi porstuan ovi, ja Pedro sekä
poliisipalvelija syöksyivät ulos keppi kädessä ja hirmuinen koira
jäljessä! Kauhistuksen huuto nousi poikain joukossa; pienet tytöt,
jotka kaikessa viattomuudessaan olivat "leskisillä" pisteaidan
ulkopuolella, luulivat jotakuta sisäpuolella murhattavan, ja alkoivat
parkua hirmuisimmalla tavalla; ne pojat, jotka ehtivät pakoon,
huusivat hurraata, vaan ne, jotka vielä riippuivat pisteaidalla,
kiljuivat keppien heiluessa; ja päälle päätteeksi tuli ikäänkuin maan
alta, kuten ainakin, siihen, missä pojat kiljuivat, muutamia vanhoja
ämmiä, ja nämät rähisivät joukkoon. Pedro itse ja poliisipalvelija
kauhistuivat, ja heidän täytyi antautua puheisin ämmien kanssa, vaan
sillä välin juoksivat pojat tiehensä. Koira, jota pojat enimmän
pelkäsivät, hyppäsi pisteaidan yli jäljestä -- sillä sekös vasta sen
mieleistä oli! -- ja nyt he riensivät edelleen kuin villit sorsat:
pojat, tytöt, koira ja kiljuna pitkin kaupunkia.
Sill'aikaa istui Kalatyttö hyvin hiljaa puussa, luullen, ettei
kukaan ollut häntä huomannut. Kyyristyksissään katseli hän puun
ylimmäisestä latvasta lehtien välitse tappelun vaiheita. Vasta kun
poliisipalvelija vihan vimmassa oli mennyt ulos ämmien joukkoon, ja
Pedro Ohlsen oli yksinänsä puutarhassa, meni tämä ihan puun alle,
katsoi ylöspäin ja huusi: "Tule paikalla alas, senkin heittiö!"
-- Ei hiiskaustakaan kuulunut puusta. -- "Tuletko alas sieltä,
sanon minä! Kyllä tiedän, että sinä siellä olet!" -- Ei sanaakaan
vastaukseksi. -- "Minä menen hakemaan pyssyni ja minä sinun ammun,
minä!" Hän oli lähtevinänsä. -- "U-hu-hu-huhu!" alkoi puusta
kuulua. -- "Niin, huhu vaan, jos mieles tekee, mutta kyllä saat
koko haulilatingin itseesi, saatpa niinkin!" -- "U-hu, hu, hu-hu!"
vastattiin puusta huhkajan äänellä, "minua niin pelottaa!" -- "Oletpa
itse piru, oletpa tottakin. Olet pahin veijari koko joukossa, vaan
nyt olet oletkin kynsissäni!" -- "Ah, rakas, hyvä herra kulta! Minä
en koskaan enää niin tee", ja samana hän viskasi mädänneen omenan
Pedron kasvoja vasten, ja iloinen naurunhekotus seurasi sitä!
Omena litistyi kasvoille, ja Pedron muotoansa puhdistaessa hyppäsi
tyttö maahan; hän riippui jo pisteaidalla, ennenkuin Pedro ennätti
jäljestä, ja olisi päässyt keikahtamaan toiselle puolelle, jos ei
olisi ruvennut pelkäämään, että Pedro oli hänen takanansa, niin että
laskeutui alas sen sijaan, kuin olisi pitänyt levollisesti pyrkiä
pois. Vaan kun Pedro sai tytön kiinni, päästi tämä ulinan; se vihloi,
karjui, vinkui ja vonkui, niin että Pedro peljästyi ja laski hänet.
Tytön hätähuuto kokosi kansaa pisteaidan ulkopuolelle, hän kuuli sen
ja sai heti rohkeutta. "Laske minut rauhaan tahi sanon äidilleni!"
uhkasi hän vihan vimmassa. Nyt näki Pedro hänen kasvonsa ja huusi:
"Äidillesi? Kuka sinun äitisi on?" -- "Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug",
vastasi tyttö voiton riemulla, sillä hän näki että Pedro pelkäsi.
Pedro, lyhytnäköinen kun oli, ei ollut koskaan nähnyt tyttöä tätä
ennen ja oli kaupungissa ainoa, joka ei tietänyt, kuka hän oli; hän
ei edes tietänyt, että Gunlaug oli kaupungissa. Ikäänkuin vimmattua
huusi hän: "Mikä sinun nimes on?" -- "Petra!" kiljasi toinen vielä
kovemmalla äänellä. -- "Petr" huusi hän, kääntyi ja juoksi asuntoaan
kohti, ikäänkuin olisi itse hiittä puhutellut. Vaan kun pelon vaaleus
ja vihan vaaleus näyttävät yhdenkaltaisilta, luuli tyttö Pedron
juoksevan pyssyänsä hakemaan. Pelko valtasi nyt hänet, hän tunsi
takanansa lentelevän haulia, ja kun portti samassa ulkoapäin oli
murrettu auki, kipaisi hän siitä ulos, hänen musta tukkansa liehui
takana kuin hirmu, hänen siimansa säihkyivät tulta, ja koira, jonka
hän tiellä kohtasi, kääntyi ja seurasi haukkuen jäljessä. Siten
töytäsi hän äitiänsä vastaan, joka tuli kyökistä keitosvati kädessä;
tyttö päin keitokseen, keitos lattialle ja sanat "mene helvettiin!"
molempien perässä. Siinäkös nyt tyttö keitoksessa maatessaan huusi:
"hän tahtoo ampua minua, äiti, hän tahtoo ampua minua!" -- "Kuka
tahtoo ampua sinua, senkin tolvana?" -- "Hän, Pedro Ohlsen!" --
"Kuka?" ärjäsi äiti. -- "Pedro Ohlsen, me otimme omenoita häneltä",
-- hän ei tohtinut koskaan puhua muuta kuin totta. -- "Kenestä sinä
puhut, lapsi?" -- "Pedro Ohlsenista, hän juoksee perässäni iso
pyssy kädessä ja tahtoo ampua minua!" -- "Pedro Ohlsen!" raivosi
äiti ja nauroi, hän oli tullut niin suureksi. Lapsi alkoi itkeä ja
tahtoi paeta. Vaan äiti karkasi hänen päällensä, kiristeli valkeita
hampaitaan, otti häntä olkapäistä kiinni ja nosti ylös: "Sanoitko
hänelle, kuka olet?" -- "Sanoin", huusi lapsi vaan äiti ei mitään
kuullut eikä nähnyt, hän vaan kysyi jälleen pari, kolme kertaa:
"Sanoitko hänelle, kuka olet?" -- "Sanoin, sanoin, sanoin!" huusi
lapsi ja kohotti käsiänsä rukoilevana. Nyt suoristi äiti koko
vartalonsa: "Vai niin, hän sai siis sen tietää! -- -- Mitä hän
sanoi?" -- "Hän juoksi huoneesensa pyssyä hakemaan, hän tahtoi ampua
minua." -- "Hän ampua sinua!" nauroi äiti ilkkuen. -- Peljästyneenä
ja keitoksesta tahrautuneena lapsi oli vetäytynyt nurkkaan, jossa
seisoi ja itkien pyyhki vaatteitansa, kun äiti tuli takaisin: "Jos
sinä vielä menet hänen luoksensa", sanoi hän tarttuen tyttöön ja
pudistaen häntä, "tai puhelet hänen kanssaan tai kuuntelet häntä,
niin Jumala sekä häntä että sinua armahtakoon! -- Sano hänelle se
minulta! -- Sano hänelle se minulta!" toisti hän, kun lapsi ei
paikalla vastannut. -- "Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä! -- Sano hänelle
se minulta!" lausui hän vieläkin kerran pois mennessänsä, mutta
hiljaa ja päätänsä nyökäyttäen jokaiselle sanalle.
Lapsi pesi itsensä, riisui päältään tahrautuneet vaatteet ja kävi
juhlapuvussaan portaille istumaan. Vaan kun hän muisteli sitä
kauhistavaa tilaa, jossa oli ollut, nousi itku taas kurkkuun. --
"Mitä itket, lapsi?" kysyi häneltä ääni, niin ystävällinen, ettei
hän koskaan ollut vielä semmoista kuullut. Hän nosti silmänsä, ja
hänen edessänsä seisoi somavartaloinen mies, jolla oli korkeat kasvot
ja silmälasit nenällä. Tyttö nousi paikalla seisaalleen; sillä tuo
oli _Hannu Ödegaard_, nuori mies, jota koko kaupunki kunnioitti.
"Mitä itket, lapsi?" Lapsi katsoi mieheen ja sanoi tahtoneensa ottaa
omenoita Pedro Ohlsenin puutarhasta "muutamain muiden poikain"
kanssa, vaan Pedron silloin tulleen ja poliisipalvelijan, ja sitten
--; tässä muisti hän, että äiti oli herättänyt hänessä epäilystä
tuon ampumisen todenperäisyydestä, joten hän ei tohtinut enempää
kertoa, vaan huokasi sen sijaan syvästi. -- "Onko mahdollista" sanoi
Ödegaard, "että sinun ikäisesi lapsi voi olla osallinen niin suuressa
synnissä?" -- Petra katsoi vieraaseen; hän oli kyllä tietänyt, että
se oli synti, vaan oli aina kuullut sitä ilmoitettavan seuraavalla
tavalla: "sen helvetin penikka, senkin mustakarvainen saatana!"
Nyt häpesi hän. -- "Miks'et käy koulussa oppimassa Jumalan sanaa,
että tulisit tietämään, mikä on hyvää, mikä pahaa?" -- Tyttö seisoi
hamettansa kädellä hivuttaen ja vastasi, ettei äiti tahdo, että
hän koulua kävisi. -- "Sinä kenties et taida lukeakaan?" Kyllä hän
lukea taisi. Ödegaard otti vähäisen kirjan ja antoi sen hänelle.
Tyttö katsoi siihen, käänteli sitä ja silmäili sen kansia: "En minä
voi lukea näin hienoa pränttiä", sanoi hän. Vaan hänen täytyi,
ja yht'äkkiä hän tuhmistui niin, että silmät olivat muljollaan
päässä, huulet lerpallaan, kaikki jäsenet hervostuksissa: "H-e-r
Her r-a-ra Herra, pitkä J-u Ju m-a-ma pitkä Juma ll-a-la pitkä
Jumala, Herra Jumala s-a sa n-o-i noi sanoi, Herra Jumala sanoi
M-M-M-". -- "Herra siunatkoon, ethän sinä vielä taida lukea! ja
kuitenkin olet 10--12 vuoden vanha lapsi. Tahtoisitko mielelläsi
oppia lukemaan?" Tyttö sanoi vitkaan sitä kyllä tahtovansa. "No,
tule kanssani, niin paikalla alotamme." Tyttö liikahti, mutta
vaan huoneessa käväistäksensä. "Niin, sano se äidillesi," lausui
Ödegaard. Äiti osaantui juuri sivu kulkemaan, ja kun näki lapsen
puhuvan vieraan kanssa, tuli hän ulos kivikadulle. "Hän tahtoo
opettaa minua lukemaan", sanoi lapsi epäillen ja äitiinsä katsoen.
Äiti ei vastannut mitään, vaan pani molemmat kätensä puuskaan ja
silmäili Ödegaardia. -- "Teidän lapsenne on aivan taitamatoin lapsi",
sanoi tämä; "te ette voi puolustaa sitä Jumalan ettekä ihmisten
edessä, jos jätätte hänet semmoiseksi." -- "Kuka sinä olet?" kysäsi
Gunlaug vihaisesti. -- "Hannu Ödegaard, teidän pappinne poika."
Gunlaug'in kasvot kirkastuivat vähän, sillä hän oli kuullut pelkkää
hyvää hänestä. Ödegaard alkoi uudestaan: "Kun toisinaan olen ollut
kotona, olen tarkannut tuota lasta. Tänään on hän taaskin johtunut
mieleeni. Hän ei enää saa harjoittaa sitä, mikä on pahaa." Äidin
kasvot osoittivat selvästi, että hänen teki mielensä kysyä: "Mitä
sinun siihen tulee?" Vaan tyynenä lausui Ödegaard: "Tulee kai hänen
kuitenkin oppia jotakin?" -- "Ei!" -- Hieno puna lensi Ödegaardin
kasvoille: "Minkätähden ei?" -- "Ovatko ne siis paremmat, ne, jotka
jotakin taitavat?" Gunlaugilla oli vaan yksi ainoa kokemus, ja siitä
hän piti kiinni. -- "Minua ihmetyttää, että kukaan ihminen voi
kysyä tuommoista!" -- "Niin kyllä; -- minä tiedän, etteivät ne ole
paremmat", sanoi Gunlaug ja astui alas portaita, tehdäkseen lopun
tästä lärpätyksestä. Vaan Ödegaard meni suoraan hänen eteensä: "Tässä
on kysymyksenä velvollisuus, jota _ette saa_ laiminlyödä. Te olette
ymmärtämätön äiti." Gunlaug silmäili häntä kiireestä kantapäähän:
"Kuka on sinulle sanonut, mikä minä olen?" sanoi hän astuen hänen
ohitsensa. -- "Sen te itse olette sanonut ja juuri vast'ikään; sillä
olisittehan muutoin nähnyt että tämä lapsi menee kadotukseen."
Gunlaug kääntyi; silmä kohtasi silmää; hän näki, että Ödegaard pysyi
siinä, mitä oli sanonut, ja Gunlaug peljästyi. Hän oli seurustellut
vain merimiesten ja työmiesten kanssa; tämmöistä puhetta ei hän ollut
koskaan ennen kuullut. "Mitä sinä lapsestani tahdot?" kysyi hän. --
"Opettaa häntä, mitä hänen sielunsa pelastukseen pelastukseen tulee,
ja sitten katsoa, mitä hänestä voi tulla." -- "Minun lapsestani ei
saa muuta tulla kuin mitä minä tahdon." -- "Mutta hänestä täytyy,
hänestä täytyy tulla se, mitä Jumala tahtoo." -- Gunlaug tuhmistui:
"Mitä se merkitsee", sanoi hän ja astui lähemmäksi. -- "Se merkitsee,
että hänen pitää oppia sitä, johon hän on saanut kykyä; sillä sen
vuoksihan Jumala sen on antanut." -- Nyt astui Gunlaug hyvin lähelle:
"Enkö minä siis saa vallita häntä, minä, joka olen hänen äitinsä?"
kysäsi hän, ikäänkuin olisi tahtonut toden perästä saada neuvoa.
-- "Sen saatte, vaan teidän pitää kuunnella niiden neuvoja, jotka
paremmin asian ymmärtävät; teidän pitää noudattaa Jumalan tahtoa."
-- Gunlaug seisoi vähän aikaa ääneti. "Entä jos hän oppii liiaksi",
sanoi hän; "köyhän miehen lapsi", lisäsi hän, katsoen hellästi
tyttäreensä. -- "Jos hän oppii enemmän, kuin mitä hänen säätynsä
vaatii, niin on hän sen kautta päässyt toiseen säätyyn." -- Äiti
ymmärsi kohta Ödegaardin ajatuksen, vaan sanoi ikäänkuin itsekseen,
katsellen yhä raskasmielisempänä lapseensa: "Se on vaarallista." --
"Siitä ei ole kysymys", sanoi Ödegaard lempeästi, "vaan siitä, mikä
on oikeaa." -- Gunlaugin tarkat silmät saivat kummallisen ilmeen; hän
katsoi taaskin terävästi Ödegaardiin, vaan tämän äänessä, sanoissa ja
katsannossa kuvastui niin paljon totuutta, että Gunlaug tunsi itsensä
voitetuksi. Hän meni lapsensa luo, pani kätensä hänen päänsä päälle
eikä voinut sanaakaan puhua.
"Minä luen hänen kanssaan tästä alkaen siksi, kuin hän pääsee
ripille", sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen Gunlaugia puheisiin,
"minä haluan ottaa tämän lapsen hoitooni." -- "Ja tahdot siis ottaa
hänet minulta pois?" -- Ödegaard hämmästyi ja katsoi tutkistellen
häneen. "Kyllähän sinä ymmärrät asian paremmin kuin minä", änkytti
Gunlaug: "vaan senkö tähden että mainitsit Jumalan nimen" -- hän
vaikeni kesken lausettansa. Hän oli sivellyt tyttären hiukset
sileiksi, nyt otti hän huivin päästään ja sitoi sen lapsen kaulaan.
Hän ei osoittanut muulla tavoin, että lapsi saisi seurata Ödegaardia,
vaan kiiruhti huoneen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut sitä nähdä.
Tätä käytöstä säikähtyi Ödegaard, kun ajatteli, kuinka hän voisi
täyttää sen, minkä nuoruuden innossa oli ottanut huoleksensa. Lapsi
taas pelkäsi häntä, joka ensikerran oli hänen äitinsä voittanut,
ja niin he menivät, kumpainenkin pelko sydämessä, ensimäiselle
opetustunnille.
Päivä päivältä huomasi Ödegaard tytön kasvavan viisaudessa ja
tiedossa, ja hänen keskustelunsa Petran kanssa sai välistä ikäänkuin
itsestään varsin omituisen suunnan. Hän puhui usein Raamatun ja
historian henkilöistä sillä tavoin, että hän osoitti sitä kutsumusta,
jonka Jumala oli heille antanut. Hän puheli laveasti Saulista, joka
vaelsi hurjana ympäri maata, ja Davidista, joka paimensi isänsä
karjaa, kunnes Samuel tuli ja pani Herran käden heidän päällensä.
Suurin oli kuitenkin se kutsumus, kun Herra itse kulki maan päällä,
pysähtyi kalastuspaikalle ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja
lähti mukaan -- ahdinkoon ja kuolemaan, mutta aina iloisena; sillä
kutsumuksen tunne voittaa kaikki vastukset.
Tämä ajatus seurasi yhä tyttöä, ja lopuksi hän ei enää voinut sitä
kestää, vaan kysyi omaa kutsumustaan Ödegaardilta. Ödegaard katsoi
tyttöön, niin että tämä punastui, ja vastasi, että työn kautta
tullaan kutsumuksen perille; tämä työ voi olla vaatimatonta ja
halpa-arvoista, mutta se on kaikille määrätty. Nyt heräsi tytössä
suuri into; se kiihoitti häntä tekemään työtä täysikäisen voimalla ja
unhottamaan leikit, vaan se laihdutti häntä. Hänen päähänsä syntyi
eriskummaisia tuumia: hän tahtoi leikkauttaa hiuksensa, pukeutua
poikain tavalla ja lähteä sotaan! Vaan kun opettaja sanoi, että hänen
hiuksensa olisivat niin kauniit, jos hän vaan letittäisi ne, niin
mieltyi hän hiuksiinsa, ja uhrasi sankarinnimen pitkäin hiustensa
vuoksi.
Sitten hän yhä enemmän tahtoi olla tyttö ja hänen työnsä kävi
hupaisemmin, vaihtelevain unelmain häilyen mielessä.