Missä sillinpyyntiä kauemman aikaa on lakkaamatta harjoitettu, siihen
syntyy vähitellen kaupunki, jos paikka muuten on sopiva. Tämmöisistä
kaupungeista ei voi ainoastaan sanoa, että meri on ne maalle
luonut, vaan ne loitommalta katsoen näyttävätkin meren ajamilta
pölkkykasoilta tahi kumotuilta veneiltä, joita kalastajat ovat
kaataneet suojakseen myrsky-yönä; lähemmäksi tultua huomataan, kuinka
sattumoilta kaikki on rakentunut, siinä kun on joko tunturi keskellä
liikepaikkaa, tahi vesi jakaa kaupungin kolmeen, neljään palaseen,
ja kadut luikertelevat ja mutkittelevat. Ainoastaan yksi seikka on
kaikilla yhteinen: satama tarjoo suojaa suurimmillekin laivoille;
siinä on tyyni kuin korvossa, ja sentähden ovatkin nuo suojapaikat
hyvät olemassa niitä laivoja varten, jotka, purjeet rikkinäisinä ja
taklaus hajalla, aavalta mereltä tulevat ajelehtain turvapaikkaa
etsimään.
Semmoisessa pienessä kaupungissa on hiljaista; kaikki hälinä
vetäytyy laitureille, jossa talonpoikain veneet ovat kiinni, ja
jossa laivoja lastataan ja puretaan. Pitkin laitureita kulkee pienen
kaupungin ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut, yhden- ja
kahdenkertaiset rakennukset seuraavat kadun toista puolta, kuitenkaan
ei seinä seinässä kiinni, vaan kauniit ryytimaat välissä; se on siis
pitkä, leveä katu, jossa muuten merituulella tuntuu haju siitä,
mitä laitureilla on. Täällä on hiljaista -- ei poliisin pelosta,
sillä semmoista ei täällä tavallisesti ole -- vaan panettelemisen
pelosta, koska kaikki ihmiset ovat tuttuja. Kadulla kulkiessa täytyy
tervehtiä joka ikkunaan, jossa joku vanha nainen tavallisesti istuu
ja tervehtii takaisin. Lisäksi tulee vielä tervehtiä jokaista
vastaantulijaa; sillä kaikki nämät hiljaiset ihmiset käyvät ja
mietiskelevät, mikä on soveliasta ylipäänsä ja heille erityisesti.
Joka säätyänsä ja tilaansa ylemmäs pyrkii, menettää hyvän maineensa;
sillä ei ainoastaan hän ole tunnettu, vaan myöskin hänen isänsä ja
iso-isänsä; ja urkitaan selville missä perheen jäsenessä ennen on
havaittu taipumusta säädyttömyyteen.
Tähän rauhalliseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitten hyvin
kunnioitettu mies Pekka Olsen; hän tuli maalta, missä oli henkeänsä
elättänyt rihkamakaupalla ja viulunsoitolla. Kaupungissa avasi hän
puodin, missä entisille kauppatutuillensa paitsi rihkamatavaraa
myöskin myi paloviinaa ja leipää. Hänen kuultiin astuvan edes ja
takaisin puodintakaisessa "peräkamarissa", soittaen hyppypolskia ja
morsiusmarsseja; joka kerta, kun tuli oven kohdalle, tirkisti hän
siinä olevasta lasireiästä puotiin, ja jos joku ostaja oli tullut,
päätti hän soittonsa liirutukseen ja meni puotiin. Kauppa kävi hyvin;
hän nai, ja hänelle syntyi poika, jonka kastatti omaksi kaimaksensa,
ei kuitenkaan Pekaksi, vaan Pietariksi. Pikku Pietarista piti tuleman
mitä Pekka tunsi itse ei olevansa, sivistynyt ihminen, jonkatähden
poika pantiin latinakouluun. Kun nyt ne, joiden tuli olla hänen
tovereitansa, pieksäen ajoivat leikeistänsä hänet kotiin, koska hän
oli Pekka Olsenin poika, niin ajoi Pekka Olsen pieksäen hänet heidän
luoksensa takaisin; sillä muulla tavoin ei poika voinut sivistyä.
Pikku Pietari tunsi siis olevansa hylkiö koulussa ja tuli laiskaksi
ja vähitellen kaikkeen niin haluttomaksi, että isä ei voinut pieksää
häntä nauramaan eikä itkemään. Silloin Pekka heitti pieksämisen
ja pani pojan puotiin. Mutta ihmeeksi hänen kävi, kun näki pojan
antavan kaikille, mitä he pyysivät, jyvääkään liikaa antamatta, itse
syömättä ainoatakaan väskynää, mutta mittaavan, laskevan ja kirjaan
panevan kaikki ykstotisena, tavallisesti sanaakaan virkkamatta, ja
hyvin vitkaan, mutta nuhteettomalla tarkkuudella. Isä alkoi uudestaan
toivoa ja lähetti hänet sillialuksessa Hampuriin, kauppakoulussa
hyviä tapoja oppimaan. Poika oli poissa kahdeksan kuukautta, johan
siinä lienee kylliksi. Palatessaan oli hän hankkinut itselleen
kuusi uutta vaatekertamusta ja maalle noustessaan oli hänellä ne
yllänsä, toinen kertamus toisen päällä, "sillä siitä mitä päällä
on, ei tarvitse tullia maksaa". Mutta, paksuutta lukuun ottamatta,
oli hän, kun seuraavana päivänä astui kadulle, näköjään melkein
samanlainen kuin ennenkin. Käveli yhtä jäykkänä ja suorana,
kädet riipuksissa, tervehti äkkinäisellä nytkäyksellä ja kumarsi
ikäänkuin olisi ollut niveletön, ruvetakseen taaskin yhtä jäykäksi;
hän oli ilmetty kohteliaisuus, kuitenkaan virkkamatta sanaakaan;
reipas, mutta samalla arka. Nimeänsä ei hän enää kirjoittanut
_Olsen,_ vaan _Ohlsen_, josta kaupungin viisastelijat saivat syytä
seuraavaan kysymykseen: "Kuinka pitkälle ennätti Pietari Olsen
Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen puustaviin". Tuumipa jo muuttaa
ristimänimensäkin "Pedroksi", vaan kun tuon _h_:ntähden sai kärsiä
niin paljon pilkkaa, heitti hän sen tuuman ja kirjoitti vain _P.
Ohlsen_. Hän laajensi isänsä kaupan ja nai jo 22 vuoden ikäisenä
punakätisen puotimamselin, sillä hänen isänsä oli vastikään tullut
leskeksi ja luotettavampi oli vaimo kuin emännöitsijä. Vuoden päästä
ummelleen synnytti vaimo pojan, joka, viikon päästä ummelleen
kastettiin "Pedroksi". Kun arvoisa Pekka Olsen oli tullut iso-isäksi,
tunsi hän ikäänkuin sisällistä halua ruveta vanhaksi. Hän jätti
kaupan pojallensa, istuskeli itse penkillä puodin edustalla ja
poltteli lehtitupakkaa piippunysällänsä. Ja kun eräänä päivänä alkoi
tuolla ulkona ikävystyä, toivoi hän, että pian saisi kuolla pois, ja
niinkuin hänen kaikki muutkin toiveensa olivat toteutuneet, niin kävi
tämänkin.
Jos nyt Pietari poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isän
kyvystä, nimittäin kauppaälyn, niin näytti pojanpoika Pedro
perineen toisen, nimittäin yksinomaan soittotaidon. Hän oppi hyvin
myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaisin laulamaan; hän soitti huilua
niin hyvästi, että herätti huomiota; hän oli hempeän näköinen ja
helläsydäminen. Mutta siitä isällä vain oli vastusta, kun hänen oma
tarkkuutensa oli juurrutettava poikaan. Kun tämä jotakin unhotti,
ei häntä toruttu eikä lyöty, niinkuin muinoin isää, vaan häntä
nipistettiin. Tämä tapahtui hyvin hiljaisesti ja ystävällisesti,
voisipa sanoa kohteliaasti, vaan se tapahtui vähimmästäkin syystä.
Äiti luki joka ilta, vaatteita hänen päältään riisuessansa, hänen
mustelmansa ja kelta-pilkkunsa ja suuteli niitä, vaan hän ei tohtinut
tehdä vastusta, sillä häntä itseänsäkin nipistettiin. Jokaisesta
reiästä pojan vaatteissa, jotka olivat tehdyt isän Hampurilaisesta
puvusta, jokaisesta pilkusta koulukirjoissa oli äiti vastuunalainen.
Senpätähden kuultiinkin aina: "ei niin, Pedro! varo itseäsi, Pedro!
muista Pedro!" -- hän pelkäsi isäänsä ja kyllästyi äitiinsä. Toverien
seurassa ei hänelle tehty mitään pahaa; hän purskahti heti itkuun
ja rukoili vaatteidensa puolesta. Häntä kutsuttiin lellikiksi,
eikä hänestä sen enempää huolittu. Hän oli kipeän, höyhenettömän
sorsanpojan kaltainen, joka kaikkialla nilkutti parven perässä ja
juoksi kauas pois sen vähäisen palan kanssa, jonka sai varastetuksi;
kukaan ei antanut hänelle, sentähden ei hänkään antanut kellekään.
Mutta pian huomasi hän, että kaupungin alhaisten lasten seurassa
oli toisin; sillä he olivat kärsivälliset häntä kohtaan, koska
hän oli heitä hienompi. Pitkä, ravakka tyttö, joka hallitsi koko
joukkoa, otti hänet turviinsa. Pedro ei voinut kylliksi katsella
häntä: hänellä oli sysimustat hiukset, jotka asuivat kähärässä, ja
joita ei koskaan ollut kammalla suorittu, vaan sormin; hänellä oli
tummansiniset silmät, lyhyt otsa, ja kasvot ikäänkuin kiristyivät
kokoon ja hyökkäsivät suoraan päälle. Hän oli aina liikkeessä tahi
työssä, kesällä jalat ja käsivarret paljaina ja iho ahvettuneena,
talvella puettuna niinkuin muut kesällä. Hänen isänsä oli luotsi
ja kalastaja; hän juoksi kaupungilla isän kaloja myymässä, piteli
tuulessa hänen venettänsä, ja hoiti yksinänsä kalastusta, kun isä
luotsasi. Jokainen, joka vaan näki hänet, kääntyi vielä kerran häntä
katsoakseen; sillä hän oli erittäin ravakka. Hänen nimensä oli
Gunlaug, vaan häntä kutsuttiin kalatytöksi, jota hän piti arvonimenä.
Hän auttoi leikeissä aina heikompia, sisällinen halu pakotti häntä
suojelemaan muita, ja nyt hän otti tämän hempeän pojan turvatikseen.
Hänen veneessänsä voi Pedro soittaa huilua, jota ei kotona suvaittu,
koska luultiin sen estävän häntä ajattelemasta läksyjänsä.
Tyttö souteli Pedroa ulapalla, otti hänet mukaansa pitemmille
kalastusretkille, ja pian pääsi hän yöretkillekin mukaan. Silloin
soutelivat he auringon laskiessa ulommalle valoisan kesäillan
tyvenessä. Pedro soitteli huilua tahi kuunteli, kun Gunlaug
haasteli hänelle kaikki, mitä tiesi, vedenhaltijoista, aaveista,
haaksirikoista, vieraista maista ja mustasta kansasta ynnä muusta,
jota merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänelle ruokiansa samoin
kuin tietojansakin, ja Pedro otti kaikki vastaan mitään takaisin
antamatta, sillä hänellä ei ollut kotoa ruokaa eikä koulusta
tietoja. He soutelivat, kunnes aurinko laski lumitunturien taakse,
nousivat sitten maalle saareen ja tekivät valkean s.t.s. Gunlaug
keräsi oksia ja risuja, Pedro istui ja katseli. Gunlaug oli ottanut
isänsä meritakin ja peitteen Pedroa varten, joihin tämä käärittiin.
Hän hoiti tulta, ja Pedro nukkui. Hän pysytteli itseänsä valveilla
laulun- ja virren-pätkiä laulamalla; hän lauloi korkealla, heleällä
äänellä, kunnes Pedro nukkui, sitten hiljemmin. Kun aurinko alkoi
jälleen nousta toiselta puolen ja enteeksi lähetti kylmän, keltaisen
valon tuntureille, herätti Gunlaug hänet. Metsä oli vielä musta,
niitty pimeä, vaan ne muuttuivat vähitellen ruskeanpunaisiksi ja
välkkyviksi, kunnes tunturin harja hehkui ja kaikki värit valahtivat
esiin. Silloin työnsivät he veneen jälleen vesille; se kynteli vakoja
aamutuulessa virehtivään mustaan meren pintaan, ja kohta olivat he
karilla toisten kalastajain joukossa.
Kun talvi tuli ja meriretket lakkasivat, kävi Pedro Gunlaugia
tervehtimässä hänen kotonansa; hän tuli vähän päästä ja katseli
Gunlaugia, kun tämä teki töitään; vaan ei kumpikaan paljon puhunut;
näytti siltä, kuin olisivat istuneet yhdessä kesää odottamassa. Kun
se tuli, niin haihtui, sen pahempi, Pedrolta tämäkin uusi elämän
toive; Gunlaugin isä kuoli, ja tyttö muutti kaupungista pois, ja
Pedro pantiin opettajain neuvosta puotiin palvelemaan. Siellä seisoi
hän äitinsä kanssa yhdessä; sillä isä, joka vähitellen oli muuttunut
niiden ryynien väriseksi, joita mitteli, täytyi heittäytyä vuoteen
omaksi takakamariin. Sieltäkin hän yhä tahtoi olla osallinen kaikessa
ja kuulla, mitä kumpikin myi, eikä ollut kuulevinaan, kunnes sai
heidät niin lähelle, että voi nipistää heitä. Ja kun sydän kokonaan
oli kuivunut tässä vähäisessä lampussa, sammui se eräänä yönä. Vaimo
itki, tietämättä varmaan minkätähden, mutta poika ei vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä. Kun heillä oli rahaa kyllin elääksensä,
heittivät he kaupan, hävittivät kaiken muistonkin siitä ja tekivät
puodin asuinhuoneeksi. Siellä istuskeli nyt äiti ikkunan ääressä
sukkaa kutoen; Pedro istui kamarissa, joka oli käytävän toisella
puolella, ja soitteli huilua. Vaan kun kesä tuli, osti hän itselleen
pienen, kevyen purjeveneen, purjehti saareen ja makasi, missä Gunlaug
oli maannut.
Ja kun hän eräänä päivänä loikui siellä kanervikossa, näki hän
veneen suuntaavan saarta kohti, laskevan hänen veneensä kupeelle
ja Gunlaugin astuvan maihin. -- Gunlaug oli aivan sama kuin
ennenkin, mutta täysikasvuinen ja pitempi kuin muut naiset Vaan
Pedron huomattuansa hän heti rupesi ahmaan harvempaan; hän ei ollut
ajatellut, että Pedrokin oli mieheksi kasvanut.
Noita kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; niissä ei enää
kivulloisuus ja hempeys kuvastunut, vaan tylsämielisyys. Mutta
Gunlaugia katsellessa tuli silmään hiljainen heijastus muinaisista
unelmista. Gunlaug kiirehti taas käyntiänsä, ja joka askeleelta,
minkä hän astui, tunsi Pedro itsensä vuotta nuoremmaksi, ja kun
hän oli kavahtanut pystyyn ja Gunlaug seisoi hänen vieressään,
niin nauroi hän kuin lapsi ja puhui niinkuin lapsi: noiden vanhain
kasvojen takana oli pelehtynyt lapsi; hän oli vanhennut, mutta hän ei
ollut aikaihmiseksi kasvanut.
Kuitenkin -- juuri tätä lasta haki Gunlaug ja nyt kun oli sen
löytänyt, ei hän tiennyt mitä tehdä enää; hän nauroi ja punastui.
Pedro tunsi itsessään ikäänkuin voiman heräävän, hän tunsi sen
ensi kerran elämässään, hän muuttui samalla hetkellä kauniiksi,
tätä ei kestänyt kuin kenties silmänräpäyksen aikaa, mutta siinä
silmänräpäyksessä Gunlaug oli voitettu.
Gunlaug oli niitä ihmisiä, jotka voivat rakastaa vain sitä, mikä
heikkoa on, ja mitä käsillään ovat kantaneet: hän oli aikonut viipyä
kaupungissa kaksi päivää, mutta viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena
kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan; hän havahti
unestaan ja haluttomuudestaan, niin että voi tuumaillakin; hän tahtoi
pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Vaan kun hän eräänä päivänä
jälleen lausui tämän, vaaleni Gunlaug ja sanoi: "niin, -- mutta ensin
meidän pitää mennä naimisiin." Pedro katsoi Gunlaug'iin, Gunlaug
katsoi häneen, molemmat tulivat tulipunaisiksi, ja Pedro sanoi:
"Mitähän ihmiset siitä sanoisivat?"
Gunlaug ei ollut ajatellut, että Pedro voisi tahtoa muuta, kuin mitä
hän tahtoi, koska hän itse ei voinut tahtoa muuta, kuin mitä Pedro
tahtoi. Mutta nyt Gunlaug huomasi selvästi, ettei hän hetkeäkään
ollut ajatellut jakaa hänen kanssansa muuta kuin mitä häneltä
oli saanut. Gunlaug älysi heti, että niin oli ollut koko heidän
elin-aikansa. Hän oli alussa tuntenut sääliä ja lopuksi rakastunut
siihen, jota kohtaan oli ollut hyvä. Jospa hän nyt vaan olisi
voinut vähän aikaa malttaa mieltänsä -- sillä Pedro huomasi hänen
syttyneen vihaan, peljästyi ja huusi: "minä tahdon" -- hän kuuli
sen; mutta suuttumus omasta tuhmuudestansa ja Pedron huonoudesta,
omasta häpeästänsä ja Pedron miehuuttomuudesta, kuohahti niin
tulisella nopeudella purkausta kohti, ettei rakkaus, joka on alkanut
lapsuudessa ja ilta-auringon loistossa, jota laineet ja kuutamo ovat
tuuditelleet ja huilun sävelet ja hiljainen laulu säestäneet, ole
koskaan päättynyt surullisemmin; sillä hän tarttui Pedroon molemmin
käsin, nosti hänet ylös ja pehmitti häntä oikein sydämmensä pohjasta,
souti sitten kaupunkiin takaisin ja meni saman tien tunturien yli.
Pedro oli purjehtinut satamasta rakastuneena nuorukaisena, joka
oli miehuutensa saavuttamaisillaan, vaan souti kotiin takaisin
vanhuksena, jolla ei ollut mitään miehuutta ollut. Yksi ainoa
muisto elähytti hänen elämäänsä, ja senkin oli hän houkkapäisesti
hävittänyt; yksi ainoa paikka maailmassa oli hänellä minne paeta,
vaan sinne ei hän enää tohtinut mennä. Kun hän nyt mietiskeli omaa
kurjuuttansa ja mistä tämä kaikki oikeastaan oli alkunsa saanut,
vajosi hänen toimeliaisuutensa ikäänkuin suohon eikä siitä enää
koskaan kohonnut. Kaupungin pikku pojat, jotka olivat huomanneet
hänen kummallisuutensa, alkoivat pian häntä kiusata, ja kun hän oli
kaupungin pimiköitä, josta ei kukaan tietänyt, millä hän eli ja mitä
hän toimitti, niin ei kenenkään johtunut mieleen häntä puolustaa.
Eipä tohtinut hän enää mennä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen
elämänsä oli taistelua pikkupoikien kanssa; nämät tekivät kenties
saman hyödyn kuin hyttyset kesä-lämpimällä; sillä ilman heitä olisi
hän vajonnut loppumattomaan uneliaisuuteen.
Gunlaug tuli yhdeksän vuotta sen jälkeen taas kaupunkiin yhtä
odottamatta kuin oli lähtenytkin. Hänellä oli nyt kahdeksanvuotias
tyttö mukana, joka oli samankaltainen kuin hän itsekin muinoin; se
vaan, että kaikki oli siistimpää ja ikäänkuin unelmaan verhottua.
Gunlaug oli ollut naimisissa, niin sanottiin, oli saanut periä ja
tullut kaupunkiin merimiehille ravintolaa pitämään.
Hän hoiti sitä niin, että hänen luoksensa tulivat kauppamiehet ja
laivurit väkeä pestaamaan ja laivamiehet pestiä ottamaan. Sitä
paitsi tilasivat kaikki kaupunkilaiset hänen kauttansa itselleen
kaloja. Tästä välikaupasta ei hän koskaan ottanut äyriäkään, vaan
käytti ankaralla tavalla sitä valtaa, jonka se hänelle tuotti. Hän
oli empimättä kaupungin mahtavin mies, vaikka olikin vaimo-ihminen,
ja vaikk'ei koskaan jättänyt taloansa. Häntä kutsuttiin
"Kala-Gunlaug'iksi" eli "Mäki-Gunlaug'iksi"; "Kalatytön" nimen peri
hänen tyttärensä, joka juoksenteli kaupungin kaduilla pikkupoikain
etunenässä.
_Hänen_ elämäkertansa se tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin
luonnon voimaa ja hän sai tilaisuutta sitä harjoittaa.