Liv istuu erään puun juurella, pitäen lastansa rinnoillaan. Ruskea,
paljas jalka näkyy hameen alta ja silmä katsoo surumielisesti
sinitaivasta kohti. Hän on laihtunut sitten kun viimeksi hänet näimme
ja näyttää väsyneeltä, uupuneelta. Vaan siitä asti kuin lehdet
rupesivat puhkeamaan onkin hän kuljeskellut paikasta toiseen, talosta
taloon lapsi selässä, kysellen Aslakia. Hän tuskin suo itsellensä
mitään lepoa, sillä nyt on kysymys siitä, pitääkö hänen voittaa vai
kadottaako. Hän on kuullut että korkealla tunturilla oleskelee joukko
mustalaisia ja yhtä niistä luulee hän, kertomuksen mukaan, Aslak'iksi.
Mutta useinpa on hän ollut yhtä likellä ja hävinnyt kuin unelma taas.
Liv istuu puun juurella, lapsi sylissä. Huivin on hän ottanut päästänsä
ja käärinyt sen lapsen ympäri, vaatteet ovat sieltä täältä repaleiksi
käyneet, jotta paljas olkapää näkyy paidan alta. Mutta olkoon, olkoon,
jos hän vaan pääsisi minne ikävöi! Hän on laihtunut ja on vanhan
näköinen, vaikk'ei ole kulunut enempää kuin vuosi. Mutta juonteet suun
ympärillä sanovat että tämä Liv, joka puun juurella istuu, ei ole sama
vilkas, luottavainen tyttö, joka istui Haugen'in tuvassa ja toivoi
pääsevänsä ulos maailmaan. Nyt seisoo hän täysikasvuisena vieraitten
parissa. Häntä on koetettu elämän totisuudessa, taistelussa ja surussa,
ja hän on vahvistunut; sillä Jumala ei häntä hylännyt eikä hän hylännyt
Jumalaa. Kuinka sairaan ja kärsivän näköinen hän on! mutta hänen
kasvonsa osoittavat lujaa tahtoa, niin lujaa, ettei se muutu ennenkuin
hän itse kaatuu. Hän katselee kauan, hellästi lastansa. Se nukkuu
vielä, hän nousee varovasti, sitoo kannattimen molempain hartioiden yli
ja vartalonsa ympäri, jotta lapsi ei voi pudota. Ja siinä seisoo hän
valmiina kulkemaan eteenpäin, mihin -- sitä hän ei oikein tiedä. -- Hän
katselee laskevaa aurinkoa, mutta seutu, joka hymyilee sen loisteessa,
ei häntä ilahuta. Hän miettii mihinkä kääntyä. Katsoo tunturia,
huokailee syvään ja kulkee suoraa tietä sinnepäin. Missä tulet olemaan
yötä, Liv? Ehkä tunturilla aukean taivaan alla. Eihän se ole ensi
kerta, ja kesä-yö on valoisa ja lämmin. Tuossa hän nyt kulkee
kanervikossa ja ruohikossa viheriäistä vuoririnnettä ylös, paljain
jaloin, kallis taakka selässä. Väliin hän seisahtuu, etsien uutta jalan
alusta, ja sitten hän taas käy eteenpäin yhtä hiljaa kuin ennen.