Kuinka ihanata kun aurinko laskiessaan tunturia purppuroi. Tuossa
huippu huipun vieressä, piikki piikin vieressä taivaan rantaan asti,
ikäänkuin sotureita sinisissä vaipoissaan, ja alhaalla tunturin
juurella, jossa sinä istut katselemassa, ruskea kanervikko punaisine
kukkineen penikulmien pitkältä katajien ja pienien pensaitten välillä.
Sadelintu lentää valittaen tunturilakean yli ja katselee sinua suurin
silmin, sopuli hiipii jalkojesi luo ja näyttää vihoissansa valkoisia
hampaitaan. Mutta sinä heittäyt pitkällesi sammalille, ojennat
käsivartesi ja annat raittiin vuori-ilman syleillä itseäsi ja
virvoittaa väsyneitä jäseniäsi. Syvällä tuolla alhaalla on laakso
viheriöine lehtoineen, viljavine peltoineen ja puuhaavine ihmisineen.
Hieno sininen savu nousee välistä puiden väliltä; jos on tyyni, voit
kuulla kellon soitantoa. Ja tuolla ylläsi on sininen taivaan laki, niin
korkea, kirkas ja valoa täynnä, jotta näyttää ihan läpinähtävältä. Ja
sinä itse makaat niin korkealla, ikäänkuin ilman virran kantamana
taivaan ja maan välillä. Kuinka lumihuiput hohtavat! Syvä pimeys
peittää nyt laakson, kun aurinko on sille hyvästi-jättänyt, mutta
vuorilla näkyy vielä liepeet sen purppura-vaipasta. Kuninkaallista
seuruetta se vaatii kunnes vaipuu aaltojen helmaan. Ruhtinatar kulkee
eteenpäin ja soturit tekevät kunnioitusta hohtavissa asuissaan. Ilma on
täynnä kaikua ja suhinaa, valo vaalenee vaalenemistaan, viimein jääpi
ainoastaan hohtava reunus valkoisille vuorihuipuille, ja yö tulee
uneksuen hämynsä kanssa, muutamine vaaleine tähtineen siellä täällä
taivaan kannella.
Tämmöinen yö on ihana mustalaiselle. Tuli leimuaa ja räiskyy. Sen
ympärillä istuvat miehet korien ja maljojen välillä, ja valkea valaisee
heidän ruskeita villiytyneitä muotojaan. Naiset istuvat mustina,
likaisina juttelemassa kahvipannun ympärillä, nuuska-rasia taskussa, ja
lapset vyörivät kanervikossa. Heidän jalkojensa juuressa makaa laakso
syvimmässä unessa ja he istuvat tuolla ylhäällä herras-istuimella,
lukien pahaa elukoille ja ihmisille, joiden luona ovat vieraissa
käyneet.
Vähän erikseen toisista makaa Aslak Braaten. Toiseen käteen nojaa hän
päätänsä, toisella repii hän kukkaset kanervista ja heittää ne tuulen
valtaan. Muutamat makaavat valkean ääressä, toiset istuvat vanhan Guron
ympärillä, joka, savipiippu suussa, kanervikossa kertoelee niistä
kepposista, joita hän on eräälle talonpojalle tehnyt. Välistä katsoo
hän syrjään Aslakin puoleen, vetää taas piipusta savua ja alottaa
uudestaan. Mutta Aslak ei nä'e, eikä kuule, eikä huoli mistään
ympärillänsä. Hän on ollut synkkä ja ääneti siitä hetkestä asti kun
yhtyi vanhaan seuraansa. Jotain kaivaa hänen sydämmensä juurta, jotain,
mitä hän ei voi poistaa, vaikka samoo kaikki maat ja manteret. Mitenkä
nyt lienee Livin laita? Hän oli rakastanut Liviä niin sydämmellisesti
ja kuitenkin oli totuutta Livin sanoissa kun hän kuiskasi: "Aslak,
Aslak! että näin taidat minua pettää!" Hän tunsi että tämä oli totta.
Hän tahtoi tukehduttaa omantunnon ääntä, vaan se ei onnistunut. Liv oli
luottanut häneen, oli täydellisesti antaunut hänen valtaansa,
katsomatta taaksensa, ja hän oli tullut noin palkituksi. Tämä poltti
Aslakin sydäntä. Missä hän nyt kulkee? Istuu kenties turvatonna tien
varrella jossakin, kiroten sitä päivää, jolloin Aslak astui hänen
isänsä tupaan. Ei, hän ei kiroillut ketään, siksi hän oli liian hyvä.
Entäs lapsi! Aslak vapisi, hän kääntyi toiselle kyljelle, vaan
ajatuksiansa hän ei voinut poistaa. Hän oli kuullut että Liv, niinkuin
heittiöt ainakin, oli heitetty ulos isänsä talosta, vaan missä hän
oleskeli, siitä ei Aslak ollut mitään tietoa saanut. Liv oli aina
Aslakin mielessä minne vaan hän kääntyi, vaan ei lapsellisessa ja
hymyilevänä, niinkuin muinoin heidän kuiskatessaan yhdessä. Hän oli
näkevinänsä Livin totiset suuret silmät, niinkuin sinä iltana, jolloin
Liv luki: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!" Ja sitten
tulivat lapsuuden muistot, jolloin hän istui kasvatus-isänsä huoneessa
ja kuuli hänen puhuvan Jumalasta ja autuudesta, kuolemasta ja
tuomiosta. Oli niinkuin Liv vetäisi kaikki nuo esille, ja hän
pelkäsi sitä. Kerran oli hän pyytänyt Livin lukemaan itsellensä
tuhlaaja-pojasta. Oliko hän nyt muuta? Hän oli eroitettu sekä Livistä
että Jumalasta. Huh! -- tätä ei hän kestänyt! Hän katseli ympärillensä.
Tuossa he makasivat kuorsaten nuo ryysyiset, likaiset naiset. Ne
ilettivät häntä. Tuommoisten seurassa hänen piti olla, hänen, joka oli
syleillyt Liviä. Mutta mitenkä irtauntua? Mihinkä kääntyä? Ei hän
voinut paeta äitinsä luota juuri nyt kun oli antaunut hänen valtaansa.
Tuli oli sammumaisillaan; muutaman kerran se leimusi vielä, mutta
sammui taas. Kaikki oli käynyt äänettömäksi, hiljaiseksi tunturilla.
Enin osa joukosta oli pannut maata, muutamat odottivat Puna-Niiloa ja
Sukkela-Jaakkoa kylästä, jossa olivat kuulemassa uutisia ja vakoomassa.
Aslak vaan makasi yhä itsekseen samassa paikassa. Silloin kuuli hän
jonkun yskivän lähellänsä. Hän katsahti ylös. Siinä istui Guro, hänen
äitinsä, jalat ristissä allansa ja imi piippuansa. Guro ei ollut
huomaavinansa että Aslak ikäänkuin säikähtyi.
"Nyt, poikani", sanoi hän ja puhalsi suustansa savun, "huomis-iltana
menemme Aarret'in pitoihin; siellä saa sekä ruokaa että juomaa, sillä
se mies on rikas, ja ehkäpä vaatteitakin saadaan sieltä".
"Menkööt ne, jotka tahtovat, mutta ei kukaan ole näkevä Aslak Braatenia
siellä".
"Sinä tahdot siis istua täällä ja kärsiä nälkää?"
"Ei tarvitse kärsiä nälkää jos ei tahdo, mutta minusta voi elättää
itseänsä toisella tavalla, kuin teeskentelemisellä ja valehtelemisella
ja varastamisella".
"Niinhän kettu aina puhuu kun on nälissään ja lihava hanhi sen edessä".
Aslak ei vastannut.
Guro istui häntä katselemassa ja huomasi selvästi mitä hänen
mielessänsä liikkui. Hän siirtyi likemmäksi Aslakia, tarttui hänen
käsivarteensa, pusersi muutamia kyyneleitä silmistään ja ruikutteli:
"Ethän aio jättää vanhaa äitiäsi, Aslak? -- minä vanha vaimo saan istua
yksinäni tunturilla. Mihinkä minun on kääntyminen, minulla ei ole
ketään paitsi poikani. Aslak -- minä rakastan sinua niin paljon,
Aslak!" Hän riippui kiinni pojastaan, itkien ja valittaen.
"Oi, älä huoli äiti, -- sinä olet pannut suitset niin lujasti kiinni,
ettei hevonen voi riistää itseänsä irti. Mutta etkö nyt ole tyytynyt
minuun? Yksi oli, joka olisi voinut saada minut pois sinun luota ja
kaikesta muustakin --" Aslak tarttui kanervapensaasen, repäsi sen
maasta juurineen ja heitti sen luotansa. Sitten makasi hän niinkuin
ennenkin. Guron silmät katselivat häntä vakoen, hän ei tohtinut koskea
tuohon haavaan.
Samassa kuului ääniä, jotka lähestyivät. Olivat joukon muita jäseniä,
jotka vetivät esiin erään vaimon, lapsi sylissä. Hän oli kysellyt Aslak
Braatenia. Aslak hypähti jalkeille ja jäi seisomaan, ikäänkuin
suonenvedosta, suu ja silmät selällään. Oliko se unta? Tuli leimahti
jälleen, ja hän näki -- Livin. Niin, hän se oli, kalpea ja maahan
vaipumaisillaan väsymyksestä. Liv katseli Aslakin silmiin ja ojensi
hänelle lapsen.
Maa poltti Aslakin jalkojen alla, hän juoksi esiin, tarttui Livin
käteen ja veti hänet puolehensa. "Liv -- tule tänne --", änkytti hän ja
äänensä tärisi, "he eivät tee sulle pahaa, eivät saa koskeakaan sinuun.
Herra Jumala, että sinä tulit". Hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi
sitä rintaansa vasten, katseli sitä, ja kuumia kyyneleitä vuosi hänen
poskiansa myöten. Lapsi oli pelastettu, Liv näki sen, vaan hän ei
jaksanut enää, hän vaipui alas kanervikkoon ja meni tainnoksiin.
Tointuessaan makasi Liv käärittynä muutamiin peitteisin ja tyyny pään
alla. Lapsi lepäsi hänen käsivarrellansa. Hänen ympärillänsä oli niin
hiljaista, raitista ja avarata että hän huomasi makaavansa taivaan
kannen alla. Silloin joku, kallistuen hänen ylitsensä ja hellästi
pyyhkien hiukset hänen otsaltansa, kuiskasi:
"Onko sinun jano, tai tahdotko jotakin?"
Liv pudisti päätänsä ja koetti nousta, nojaten kyynäspäähän. Mutta joku
käsi tarttui varovasti hänen vartaloonsa ja laski hänet alas jälleen,
ja sama ääni kuiskasi:
"Nyt sinun täytyy levätä, sinä sitä kyllä tarvitset, ei sinun tarvitse
pelätä, kyllä minä valvon".
Se oli Aslakin ääni, sen hän selvästi kuuli, hänen kätensäkin oli niin
lämpöinen. Liv ummisti silmänsä, hän makasi ikäänkuin horroksissa, ei
hän tietänyt nukkuiko vai oliko valveilla, sillä mielikuvituksia
kokoontui hänen ympärillensä, toinen toista oudompi. Mielestänsä häntä
nostettiin ja tuuditeltiin, eikä hän voinut, eikä tahtonut liikahtaa.
Sanomaton rauha oli hänet valloittanut; hän ei tuntenut mitään vaivaa
enään. Jalat, jotka olivat olleet niin arat, eivät enää polttaneet.
Tuntui kuin tuulen henki niitä vilvoittaisi, ja hän makasi niin
pehmoisella vuoteella, lapsi rinnallaan, ja Aslakin hän oli löytänyt.
Hän ummisti silmänsä, korvissansa humisi, mutta tuo humina tuuditti
vaan lepoon. Hän oli liian väsynyt ajattelemaan ja näkemään ja Aslak
istui uskollisesti valvomassa. Hän oli käärinyt Livin ympäri
pehmoisimman peitteen mikä hänellä oli, hän oli pessyt hänen jalkansa
ja voidellut niitä vilvoittavalla voiteella. Hän oli uudestaan
virittänyt valkeaa, jos Livin kenties olisi kylmä tahi jos hän jotakin
tarvitsisi. Näin hän istui Livin vieressä, pitäen hänen kädestään
kiinni ja tarkastellen jokaista liikahdusta hänessä samalla huolella
kuin äiti sairaan lapsensa vuoteen vieressä. Hän kohensi tyynyä, kääri
peitettä paremmin hänen ympäri, kun hänen oli vilu, kuunteli jokaista
hengenvetoa ja koetti valtasuonta, tykyttikö se kovasti. Välistä
kumartui hän suutelemaan lasta. Ja hänen yllänsä on korkea taivaanlaki
vaaleine tähtineen. Hän luopi välistä silmänsä sinne. Sinä et puhu,
Aslak, mutta ajatukset, jotka tänä yönä mieltäsi täyttävät, ne voivat
sovittaa paljon. Nyt istuu hän yksinänsä Jumalan kanssa ja Livin käsi
hänen omassaan. Hän ei huomaa väijyvää käärmettä kanervikossa, joka on
valmis pistämään. Se on vanha Guro. Tämä näkee, väijyy, miettii. Mutta
Aslak vartioitsee uskollisesti yössä, Jumala yllänsä, Livin käsi hänen
omassaan.