Mutta tuvassaan istuu Gunnar ja siellä on kylmää ja kolkkoa. Muutamat
puoleksi sammuneet hiilet savuttavat takassa, joukko kuivia lehtiä on
nurkassa. Itse hän istuu pöydän ääressä ja katselee tuijottaa ulos
ajatusten maailmaan. Laskeva aurinko purpuroitsee taivaan kantta. Se
luopi hohteensa kylään menevälle tielle, missä Liv uupuen kuljeskelee.
Se hohtavi Haugenin ikkunan ohitse, vaan ei pääse sisään, ja Gunnar ei
sitä huomaa. Gunnar katsoo ulos muistojen maailmaan, ja muistot
hyppivät hänen ympärillänsä kuin keijukaiset. Hän ei näe tietä, mutta
on tuntevinansa suota jalkojensa alla. Silmien edessä mustenee,
korvissa suhisee. Tahdotko seurata häntä vaarallisella matkallansa?
Mitä luulet hänen näkevän?
Hän näkee nuoren kauniin miehen, korkeakasvuisen, notkean ja
leveärintaisen. Mainitse minulle pulskeampi poika näillä tienoilla,
kuin Gunnar. Hän ei huoli taivaasta eikä helvetistä, ei Jumalasta eikä
perkeleestä. Mitä tuommoisista lasten loruista! Hän voi näyttää
nyrkkiänsä, joka sanoo: "tule jos uskallat", hän voi lyödä taskullensa,
jossa rahoja kilisee, mitäpä hän muuta tarvitseekaan? Hän voi tehdä
mitä vaikeimpia Hallingin hyppäyksiä, pyöriä ilmassa kuin pallo ja
kuitenkin taas päästä alas jaloilleen. Kas tässäpä aika mies! Hän
tietää varsin hyvin että toverit pelkäävät hänen nyrkkiänsä, ja hän
tietää hyvin että tytöt katselevat häntä kun hän suksillaan lentää
vuoria ja mäkiä alas, jotta kiviä hänen ympärillänsä tuiskuttaa ja
linnut turhaan koettavat lentää kilpaa. Silloin seisoivat he siinä
peloissaan, mutta Gunnarin sääret eivät vavisseet näissä rohkeissa
tempuissa. Ihmettäkö siis että hän sai vaimokseen kauniimman ja
rikkahimman tytön kaikista. "Hän voi kiittää onneansa että sai minut",
sanoi Gunnar, ojentaen itseänsä. -- Oikein, Gunnar, ole kopea ja ylpeä
niin kauan kuin voit, mutta vuosi ei ole varsin pitkä aika. Eikä
vuosikaan kulunut ennenkuin häät olivat Bergel'issä. Sielläkin sinun
piti olla etunokassa sekä suullasi että nyrkilläsi. Mitä pahaa nuo
mustalais-raukatkin sulle tekivät, jotka pyysivät päästä katon alle ja
saada ruokaa? Ei mitään -- mutta "mustalainen on mustalainen", sanoit
sa, ja ulos heidän täytyi mennä.
Oli kummallinen ilta tuo. Satoi rankasti ja tuuli kävi, hiukset olivat
tuulen vallassa, mutta sinä olit saanut vertaisesi tuossa pitkässä,
tummassa, mustatukkaisessa ja matala-otsaisessa miehessä. Sinä pusersit
häntä syliisi jotta rinta oli haleta, mutta hän tarttui sinun
käsivarsiin pitkillä sormillansa, jotta melkein olit laskeutua
polvillesi. Sinä heitit vekarajalkaa, mutta hän kompastui hiukan ja
seisoi taas yhtä vakaana jaloillansa. Ihmisjoukko seisoi ympärillä
katsellen ja ärsyttäen sinua. Ja sinä et voi mustalaista kukistaa,
Gunnar, sinä kylän väkevin mies. Se poltti sydäntäsi, sinä jännitit
suoniasi niin paljon kuin jaksoit, koettaen yhä uudestaan, mutta
mustalainen piti puoltansa. Silloin voimasi uupuivat. Veri vyöri
tulivirtana suonissasi, et hallinnut itseäsi enää, sinä tartuit
puukkoon ja -- se oli tehty.
Paksut pilvet pimensivät taivasta, mutta ylt'ympäri seisoivat
häävieraat säikähtyneillä muodoilla ja katselivat mustalaista, joka,
verta vuodattaen, makasi maassa ja valitti haikeasti. Gunnar seisoi
kalpeana siinä vieressä. Ensikerran Gunnar pelosta vaaleni, mutta vielä
kalpeammaksi hän kävi kun vaimo parkuen syöksi esiin joukosta. Se oli
mustalaisen vaimo, pieni lapsi oli hänellä selässä. Hän repäsi huivin
päästänsä, jotta mustat hiukset pääsivät valloilleen, juoksi sitten
Gunnarin kimppuun, tahtoen repiä häntä kynsillänsä ja huutamalla
vaatien häneltä miestänsä takaisin. Ihmiset vetivät hänet syrjälle,
vaan Gunnar ei sanonut sanaakaan. Vaimo koetti syöstä esiin taas, hän
uhkasi nyrkillään, hän kirosi, hän itki. Heittäysi sitten miehensä yli
siunaten ja kiroillen yht'aikaa.
Miehiä tuli, jotka ottivat Aslak Braaten'in ja kantoivat hänet tupaan.
Mutta vaimo ei tahtonut päästää ruumista. Hän piti röijystä kiinni.
Gunnar kulki jälessä ja käski heitä varovasti kantamaan. Vaimo kuuli
hänen äänensä, hän kääntyi portailla ja huusi kaikkein kuullen:
"Olen, muistava tätä päivää; sinä et ole saava unta silmiisi, ei rauhaa
yöllä eikä päivällä, niin kauan kuin Guro voi jaloillansa kulkea. Minä
seuraan sinua ja pidän sua muistossa vaikka minne kulkisit, sinä
roisto, minä kiroon sua ja toivon sinulle pahaa jokaisella
hengenvedolla, niin kauan kuin elän. Häpeä sinulle ja suvullesi!"
Ihmiset katselivat Gunnaria ja arvelivat tätä kauheaksi, mutta Gunnar
meni kutiin.
Tästä päivästä saakka hän ei enää nauranut. Gunnar vangittiin ja
tuomittiin kuuden vuoden rangaistustyöhön. Tämä olisi voinut kukistaa
väkevimmänkin. Katso kuinka tytöt sinua katselevat, Gunnar, kun nyt
lähdet kaupunkiin jalat raudoissa, vaikka sinä kätket kasvosi surusta
ja häpeästä. Kuinka nyt käy talosi ja vaimosi, joka, niinkuin tiedät,
on raskaana. Hän riippui kaulastasi ja itki niin että sydän oli haljeta
kun sinut pantiin kärryille. Entäs rikkautesi, komeutesi, kauneutesi?
Eikö niistä ole yhtään apua?
Näinä päivinä taistelit taistelun elämästäsi, Gunnar. Olit vahva kuin
kallio ja sinä kestit sen. Vaan muistatko noita pitkiä, pimeitä öitä,
joina kääntelit ruumistasi oljilla etkä saanut unta silmiisi; kun
yht'äkkiä hyppäsit jalkeille ja olit näkevinäsi tulisilmiä, jotka sinua
katselivat; kun vapisit pelosta niinkuin haavan lehti, huo'aten ja
lyöden lattiaan, saamatta rauhaa, saamatta unta. Ja silloin sait
sanoman kotoa, että vaimosi oli sairastunut surusta ja kuollut, mutta
että pieni tytär eli hänen jälkeensä. Ja sinä et ollut häneltä anteeksi
saanut etkä voinut lähteä katsomaan viimeistä kertaa hänen kylmiä,
kalpeita kasvojaan, et saanut lähteä ottamaan syliisi sinun ensimmäistä
lastasi.
Olisikohan kukaan voinut tuntea sinua istuessasi tuossa, silmät
verisinä itkusta ja valvomisesta. Et puhu ainoatakaan sanaa kellekään
ihmiselle, eikä kukaan tässä maailmassa olisi voinut sinua lohduttaa.
Mutta sinä pääsit kuitenkin Jumalan luo ja sait voimaa ja lohdutusta.
Nyt kai uskot sekä taivaan että helvetin muuksi, kuin loruiksi, kun
istut vavisten kirja kädessä yhä lukien, kun muut sinun ympärilläsi
nukkuvat? Muistatko sielusi tuskaa, muistatko kuinka epäilit ikinä
autuaaksi pääseväsi? Muistatko palavia rukouksiasi, kun usein
yön pimeydessä heittäysit pois vuoteelta ja polvillasi rukoilit
anteeksi-antamusta ja rauhaa? Semmoisina aikoina ajatuksia syntyy ja
raivovan myrskyn perästä tulee ilma vihdoinkin tyyneksi.
Päästyänsä vapaaksi oli Gunnar synkkä ja totinen mies, mutta tahdoltaan
voimallinen. Hän kammoi maailmaa ja kaikkea, mitä maailmaan kuului;
lukemisella ja rukouksilla tahtoi hän syntinsä sovittaa ja maksaa
nuoruutensa leikit ja kevytmielisyyden. Jumalan-pelkoa hänessä oli,
vaan se oli enemmän orjan kuin lapsen. Et olisi voinut uskoa häntä vaan
28 vuotiaaksi; hän kävi pää kallistuueena, ikäänkuin olisi pelännyt
katsoa ympärillensä. Kasvot olivat jäykät ja kolkot, ei koskaan kuultu
hänen laskevan leikkiä, ei koskaan nähty hänen hymyilevän. Yhtenä
aamuna oli muuan mies nähnyt erään toisen miehen istuvan kotipaikkansa
kirkkomaalla katselemassa erästä ristiä ja ikäänkuin lukevan siitä. Hän
oli istunut kauan aikaa, nousi sitten, mutisi jotain itsekseen ja
pyyhki jotakin silmistänsä. Myöhemmin päivällä kuuli sama mies, että
Gunnar oli palannut kotia jälleen, tuo mies kirkkomaalla oli kaiketi
ollut Gunnar, mutta häntä oli ollut mahdotoin tuntea. Ihmiset kertoivat
hänen käyneen siinä talossa, missä Liviä, hänen tytärtänsä, oli
kasvatettu, ja että niiden yhtyminen oli ollut kummallinen. Gunnar oli
istunut tytär sylissä koko päivän ja silitellyt hänen päätänsä. Monta
sanaa hän ei ollut puhunut Liville, sillä joka kerta kun hän aikoi
puhua tuli itku kurkkuun ja hän vaikeni. Hän oli sitten neuvotellut
tuon talon väen kanssa ja ennen viikon kuluttua oli Gunnar lähtenyt
pois tienoolta tyttärineen, eikä kukaan tiennyt minne. Talonsa oli hän
myynyt ja antanut puolet sen arvosta köyhille.
Gunnar osti itsellensä maatilkun lännen puolella, niin kaukana
ihmisistä kuin mahdollista, ja siellä hän sitten oli asunut. Hän ei
tahtonut tuntea ketään eikä kukaan tahtonut häntä tuntea. Hän tahtoi
kätkeytä pois koko maailmasta. Hän oli ollut puun kaltainen, joka oli
mahtavia oksia kasvattanut päästäksensä vaan likelle syvyyttä, josta ei
voinut enää päästä ylös. Sentähden oli se kaadettava, se ei kelvannut,
mutta juuresta oli oksanen kasvava suoraan ja korkeaksi päivää kohti,
ja tätä nuorta vesaa Gunnarin oli hoitaminen. Sentähden hän ei saisi
tuntea isäänsä eikä sitä elämää, jota tämä oli kokenut nuoruutensa
päivinä. Gunnar rakasti Liviä, niinkuin isä rakastaa ainoata lastansa,
hän ajatteli kauhistuen itseänsä, rakensi sitten aidan Livin ja
maailman välille, vartioitsi jokaista hänen askeltansa, opetti häntä
tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää sanaansa siitä asti kun Liv voi jotain
käsittää. Tämmöisessä maassa piti Livin kasvaa ja rehoittaa ja Jumala
oli siunaava häntä ja hänen isänsä työtä.
Ja nyt Liv oli häntä pettänyt! Viimeinen ja ainoa side, joka oli
Gunnaria sitonut maailmaan, oli katkennut. Tuossa hän nyt istuu,
vanhus, katselee ulos ajatusten maailmaan ja muistot hyppivät hänen
ympärillänsä kuin keijukaiset.
"Herra Jumala! älä anna minun olla heikko tällä hetkellä! Sinä
rankaiset kovasti, mutta minä olen sen kaikki ansainnut, tapahtukoon
tahtosi!" Hän istui kauan mietteissään. "Enkö ole tehnyt oikein? Herra
Jumala! vahvista minua tässä kiusauksessa!" Kylmä hiki kostutti hänen
otsaansa ja hän oli varsin kalpea. "Entäs jos olisit väärin tehnyt?
Täällä oli pimeä, sanoi hän, ja hän tarvitsi valoa. Mutta minäpä
päästin kiusaajan tänne --" -- Hän hyppäsi seisaalle ja avasi oven.
"Liv!" huusi hän käsi lukossa, meni sitten ulos pihalle, etsien häntä
silmillään. "Liv! Liv!" huusi hän ja äänensä tärisi. Äänetöintä
kaikkialla. Autiota, pimeätä joka haaralla. Ainoastaan tuuli hajoitti
hänen hapsiansa ja vinkui surkeasti oven suussa, jonka saranat
narisivat. Hän kääntyi, meni sisään. Kylmä oli tuvassa. "Herra Jumala,
älä anna mun olla heikko!" Hän istui takalle, kädet ristissä, huulensa
liikkuivat, vaikk'ei ääntä päässyt niiden yli. Vaan Jumala kuuli hänen
rukouksensa Livin puolesta. Viimein meni hän ottamaan Raamatun
hyllyltä. Matheuksen evankeliumin 10 luku sattui hänen eteensä ja hän
luki:
"Älkäät luulko että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle; en
ole minä tullut rauhaa vaan miekkaa lähettämään. Sillä minä tulin
ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään, ja tytärtä äitiänsä
vastaan ja miniätä anoppiansa vastaan. Ja ihmisen vihamiehet on hänen
perheensä. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, ei
se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa ja tytärtänsä
enemmän kuin minua, ei se ole minulle sovelias. Kuka ei ota ristiänsä
ja seuraa minua, ei se ole minulle sovelias".
Gunnar katseli katselemistaan näitä sanoja. Hän uskalsi tuskin
hengittää. Mutta yht'äkkiä silmänsä säteilivät ja kyyneleitä vieri
poskia myöten. "Jumalalle kiitos tästä!" sanoi hän, "se synti mulla ei
siis ole kannettavana. -- 'Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua,
ei se ole minulle sovelias'. -- Herra Jumala! suo minun olla sinulle
sovelias, suo minun olla sinulle sovelias". Päänsä vaipui Raamatun
nojalle. Oli niinkuin mielensä olisi käynyt keveämmäksi itkiessään ja
hän yhä rukoili huo'aten: "Herra! suo minun olla sinulle sovelias!"
Yö tuli, varjot pitenivät ja pimenivät ja tuvassa oli pilkkosen pimeä;
mutta Gunnar ei sitä huomannut. Ja ensimmäinen auringon säde, joka
loisti tunturin yli seuraavana aamuna, näki Gunnarin vielä penkillänsä
istuvan. Kasvot olivat kalpeat ja silmät veriset, mutta katsantonsa
osoitti kuitenkin rauhaa ja tyynyyttä kun hän istui siinä kädet
ristissä kertoen:
"Joka rakastaa tytärtänsä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias!"
Sinä yönä oli hän taistellut, mutta voittanut.