"Hullustiko? Mitä hullutusta se olisi?"
"En sitä ymmärrä, en ole koskaan Raamatussa lukenut että se on syntiä,
mutta isä arvelee sitä vääräksi ja hän on viisas mies".
Aslak meni hänen luo, tarttui hänen käteensä, sanoen totisesti:
"Kuuntele nyt, Liv, niin saat kuulla totuuden sanan. Isäsi on vanha
mies, joka on kokenut maailmaa monella tavalla, eikä sentähden ole
huvitettu tämmöisestä. Mutta ei hänellä kuitenkaan ole oikeus sulkea
sinua, joka olet nuori ja iloinen, pois päivän paisteesta; sillä
aurinkoa kukkanen tarvitsee kasvaaksensa, näetkös, jos kohta suuret
puut tulevat ilman sitä toimeen". Liv veti kätensä pois Aslakin
käsistä.
"Aslak, Aslak! nyt sinä viettelet minua, etkö luule minun usein
ajatelleen samaa, mutta nämä ajatukset ovat pahoja".
"Oikeita ajatuksia nämä ovat, enkä ole kuuna kulloinkaan kuullut että
mitä on oikea on pahaa".
Liv nypisteli huivinsa kulmaa. Hän seisoi epäillen. Hetken aikaa Aslak
häntä katseli, meni sitten hänen luokseen, pani käsivartensa hänen
vartalonsa ympäri ja katseli iloisilla veitikkasilmillänsä hänen
silmiinsä.
"Ja sitten sinä tanssit ensimmäisen tanssin minun kanssani", kuiskasi
hän veitikkamaisella hymyllä. Liv hymyili myös, kääntäen päänsä pois.
"Tanssimaan minä en laisinkaan tule, kun vaan tohtisin mennä, minun
tekee kovasti mieli".
"Tohdit kun tohditkin, ja tiedätkös mitä, Liv? Minä olen soittava
siellä. Sinä et ole kuullut minun soittavan, sinä, mutta sen sanon,
että jos sinä et tule, en koske ainoatakaan kertaa viulun kieltä ja
silloin voin olla yhtä hyvin kotona".
Aslak heittäysi tuolille ja katseli närkästyneenä ulos ikkunasta.
"Et sinä saa jäädä kotia minun tähteni, mun täytyy sitten mennä yhtä
kaikki; mutta maito-astiat minun piti pestä, se on tänä päivänä
tehtävä".
"No sinä saat tulla sitten kun olet valmis, minun täytyy kohta lähteä
matkaan, Arvaappas kuinka hupaista tulee, Per on kyökkipäällikkönä ja
siellä tulee olemaan hyvää ruokaa ja kaksi soittoniekkaa, hevosia
valjastettuina sinisten ja punasten kärryjen eteen, vanha pappi
saarnaa, ja siellä on koreita naisia -- usko pois, siellä on hauskaa".
Livin kasvot säteilivät ilosta.
"Oi, ei! Minä olen jo sitä kaikkea näkevinäni".
"No sinä tulet siis varmaan?"
"Varmaan".
Aslak sai juhlapuvun yllensä ja lähti kylään.
Kuinka Liv hymyili ja lauleli hänen mentyänsä! Hän juoksi edestakaisin
pyttyjen ja sankojen kanssa kepeästi kuin västäräkki, ja työ kului
nopeammin kuin koskaan ennen. Illan lähestyessä oli hän valmiiksi
koristettu ja niin kaunis että oikein säteili. Tämä ilta tulee
hauskaksi, ajatteli hän, kun pani viimeisen astian hyllylle ja juuri
oli pujahtaa ovesta ulos. Samassa tämä avataan ja siinä seisoo Gunnar,
hänen isänsä.
Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt Livin rintaan, hän kävi
veripunaiseksi ja seisoi kuin kivettyneenä laattialla.
Gunnar jäi kynnykselle seisomaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.
"Mitä tämä tietää?" sanoi hän, astuen askeleen eteenpäin. "Ehkä et
odottanut minua näin pian kotia?"
Livin sydän tykytti, ikäänkuin olisi ollut halkeamaisillaan, hän ei
katsonut ylös.
"Mihinkä aiot lähteä?" jatkoi Gunnar ja tarttui Livin käteen.
Tämä oli itkemäisillään. "Minä aion mennä kylään", vastasi hän hiljaa,
katsomatta ylös.
Gunnar päästi käden irti ja katsoa tuijotti tytärtänsä.
"Häihinkö? Kyläänkö? Mitä tämä tietää?"
Liv vaipui penkille ja kätki kasvonsa.
"Liv, kuuletko?" huusi Gunnar ja äänensä tärisi suuttumuksesta.
Liv itki hiljaa, mutta sitten hän nousi, pyyhki kyyneleet pois ja
katseli isäänsä kostein silmin.
"Nyt se on sanottava, jos milloinkaan", sanoi hän tyynesti. "Minun
mieleni tekee pois Haugenista, isä, minun tarvitsee nähdä hiukan
maailmaa, päästä ulos päivän paisteesen. Nyt olen kuljeskellut täällä
pimeydessä ja vuodet ovat unena haihtuneet pois minun tietämättä
itsestäni tai muista mitään. Vaan niinkuin me nyt elämme, me emme enää
sovi yhteen, me kaksi. Sinä olet vanha ja minä nuori, sinä jätät
maailman, minä astun maailmaan. Sinä täytit ajatukseni kun en muuta
tietänyt, nyt tiedän enemmän, sinä et enää niitä täytä. Vaan älä
sentähden usko että rakastan sua vähemmin, isä, minä rakastan sinua
niin ett'en voisi sinusta luopua, jos vaan voisit mua ymmärtää hiukan
paremmin kuin nyt ymmärrät". Liv oli taas itkemäisillään, vaan pidätti
itsensä kuitenkin.
Gunnar seisoi hänen edessänsä. Hän taisi tuskin puhua kauhistuksesta.
Hän hengitti syvään ja kasvonsa punottivat. "Mikä perkele on tuota
korvaasi kuiskuttanut?" huusi hän lyöden nyrkkinsä pöytään, "sillä
perkeleen sanoja sinä puhut, itsestäsi et tuota puhu. Minä tiedän
varsin hyvin mitä maailma voipi sinulle tarjota, sentähden luulin että
sinulla olisi kyllin Jumalassa. Mutta sa heität nyt hänet luotasi,
tahtoen ulos syntiin ja hairahduksiin. Tuota et ole saanut itsestäsi,
mutta kiusaaja on käynyt täällä. Ken se on, mikä on hänen nimensä? --
mainitse se, kuuletkos -- kuka pyysi sinua menemään häihin tänään?"
"Jumalan kautta", sanoi Liv, "mitä sanon, sanon itsestäni, mutta Aslak
käski mun häihin tänään".
"Vai niin, vai Aslak! -- Herra Jumalani ja isäni, epäilyksissäni oli
siis kuitenkin perää!"
Gunnar vaipui penkille ja kätki kasvot käsiinsä. Kauan hän istui näin.
Yht'äkkiä hyppäsi hän pystyyn, ja kummallinen tuli loisti hänen
silmistänsä.
"Aslak on kavala, älä häntä usko, hän valehtelee sinulle! Minä näin sen
hänen ketun silmistään kohta ensimmäisestä hetkestä kun hän tuli
tupaani. Ja minä, minä otin hänet vastaan poikanani ainoastaan
sentähden että sinä rukoilit minua; luulin parantavani vanhaa syntiä
sentähden että hän oli erään miehen näköinen, jota vastaan olen
suuresti rikkonut. Pakoitin itseäni uskomaan hänen sanojansa ja
temppujansa, ett'en tekisi vääryyttä toista kertaa. Huomasin että sinä
kaipasit seuraa, että minä olin liian vanha ja että hän oli sopiva
mies. Punnitsin häntä molemmin käsin, koetin häntä toisessa kuin
toisessakin, aioin antaa hänelle sekä sinut että talon. Hyvä Jumala!
kuinka hän on minua pettänyt! hän on minun läpikatsonut. Sillä nyt saat
kuulla kuka on levittänyt minusta pahoja huhuja ja nimeäni saastuttanut
kylässä. Sen on tehnyt Aslak eikä kukaan muu, sen nyt selvästi näen.
Hän tahtoo houkutella sinua pois luotani, mutta viimeisen kerran on hän
jalkansa kynnykselleni pannut. Missä hän on? Kylässä, sanot sinä?
Jumalalle kiitos tästä hetkestä, ehkä minä vielä voin sinut pelastaa".
Gunnar tarttui hattuunsa ja riensi ulos. Liv tahtoi huutaa häntä, vaan
ei saanut sanaakaan suustansa. Hän juoksi ulos, häntä seurataksensa,
mutta tuolla tuo pitkä mies kulki kuin myrsky kylää kohti. Liv taipui
portaille, kätki kasvonsa sylihin ja itki nyykytti.
Aakremissä oli kemut parhaillaan. Laulua, naurua ja puhetta kuului joka
paikasta. Aslak istui keskellä pöytää jalat ristissä ja viulu leu'an
alla. Hän kertoi satuja miehille ja tytöille, jotka hänen ympärillänsä
seisoivat, laskien leikkiä ja nauraen. Hän ei huomannut noita totisia,
kalpeita kasvoja, jotka samassa katsoivat sisään ikkunan lasista. "Nyt
saatte kuulla kuinka piru ratsastaa S:t Hans'iin noita-akkojen kanssa",
sanoi Aslak, antaen jousen hyppiä viulun kielillä ylös alas.
"Varo ett'ei hän pian ratsasta sinun kanssasi", lausui syvä ääni ja
joukosta juoksi esille Gunnar, tarttui viuluun, löi Aslakia päähän
sillä ja heitti sen laattiaan. Tarttui sitten Aslakin rintaan ja piteli
häntä edessänsä. "Häpeä teille kaikille, jotka tahdotte siunata
avioliittoa juomingeilla ja tanssilla", huusi hän, "mutta tämä musta
lintu tässä on kaiketi ollut ulkona laulamassa". Ja hän pudisti
Aslakia, jotta hänen hampaansa kalisivat.
Aslak puolusti itseänsä niin hyvin kuin mahdollista, mutta nähdessään
että Gunnar nosti kättänsä lyöntiin, kumartui hän alas ja huusi hänen
korvaansa sanat: "muista Aslak Braaten'ia, Gunnar!"
Gunnar horjui kuolon kalpeana taaksepäin, mutta Aslak tarttui lakkiinsa
ja luikahti ulos. Gunnarin silmissä kaikki musteni, ihmiset
kokoontuivat hänen ympärilleen.
"Varo nyt ett'et kaadu pyhyytenesi päivinesi!" huusi joku. "Sinun
pitäisi muistaa vaimoasi", kuuli hän toiselta haaralta, nimittäin
naisten joukosta. "Et ollut juuri noin ylpeä kun sulla oli jalat
kahleissa ", sanoi kolmas. Gunnar katsahti ympärillensä, hän näki vaan
vihasia kasvoja. Hän etsi ovea, vaan ei voinut sitä oikein selvästi
eroittaa. Viimein tunsi hän raitista ilmaa ympärillänsä ja sanat
häähuoneesta: "varo ett'et kaadu pyhyydessäsi, Gunnar", kuuluivat yhä
etäämmältä. Hän pääsi kirkkomaan edustalle, hänen täytyi pitää aidasta
kiinni, jott'ei kaatuisi maahan. Kuinka he tuon tiesivät? Ja nyt
tiesivät he kaikki. Hän heittäysi maahan ja ikäänkuin koetti kätkeä
päätänsä ruohikkoon, silmänsä olivat kyynelittä, mutta hänen
rinnastansa kuului välistä huokaus, joka oli sydäntä vihlaiseva. Hän
liikutti huuliansa ikäänkuin rukoillen, vaan sanoja ei hän löytänyt.
Kuinka kauan tuossa makasi ei hän tietänyt, mutta herätessään oli niin
hiljaista ja autiota hänen ympärillänsä. Hän näki ainoastaan äärettömän
taivaan la'en yllänsä, jossa pilvihattarat toinen toistansa ajelivat,
ja kuuli ilmassa kummallisen suhinan. Hän tunnusteli otsaansa
muistaakseen paremmin. Silloin pisti yht'äkkiä ajatus hänen päähänsä:
Ehkä Aslak nyt istuu tuolla kotona ja viettelee tytärtäsi. Hän nousi
salaman nopeudella ja riensi kotia.
Liv istui vielä portailla, kasvot sylissä. Hän kuuli jonkun juoksevan
tuvan läpi ja lyövän oven lukkoon. Hän kuuli myöskin vihastuneen äänen.
Hän kuunteli. Joku tuli juosten toista tietä rakennuksen ympäri. Se oli
Aslak. Hän oli puettu niihin vanhoihin ryysyihinsä, jotka olivat hänen
päällänsä ensimmäisenä iltana, keppi olalla ja mytty kepin nenässä.
Nähdessään Livin, seisahtui hän äkkiä niinkuin pelästyneenä. Mutta
kohta juoksi hän esiin.
"Hei tyttö! tule pois nyt, nyt tulee lystikäs elämä tässä talossa",
huusi hän Liville, ja hänen äänessänsä oli sekä itkua että naurua
yht'aikaa. "Isäsi on pilkannut nimeäni ja lyönyt minua, mutta sitä en
ai'o kärsiä, näetkös". Hän löi kantapäänsä kiveen, jotta kaikui. "Mutta
kyllä minä vielä palaan", jatkoi hän nyrkyttäen kättänsä; "laulan
hänelle laulun, jota hän ei niinkään pian unohda".
Aslakin ääni vapisi vihasta. Hän aikoi juosta Livin ohitse, mutta Livin
silmät häntä katselivat, nuo luottavaiset, hellät, totiset silmät.
"Aslak! Aslak! voitko minua pettää näin", kuuli hän, ja kolkolle kuului
ääni, joka sen lausui. Hän häpesi ja jäi seisomaan. Nyt heitti hän
kepin myttyineen kivelle ja juoksi Livin luo.
"Älä noin katsele minua", sanoi hän ja silmälaudat värähtelivät, "en
ole sua pettänyt". Hän istui portaille Livin viereen ja pani kätensä
hänen vartalonsa ympäri. "Tule, seuraa minua, en saa ainoatakaan ilon
päivää kun sinä et ole luonani, mutta tänne en uskalla jäädä
hetkeksikään, -- tule -- tule --". Hän tahtoi vetää Liviä mukaansa,
mutta tämä pani vastaan ja pudisti vaan päätänsä.
"Muista äskeistä lupaustasi, -- sanoit tahtovasi seurata -- tule --
tule!"
Livin silmät tuijottivat häneen ja hän lausui vaan samalla, sydäntä
vihlaisevalla äänellä: "Aslak! Aslak! että taisit minua pettää!"
"Ei, ei! älä sano sitä Liv, sillä se viilaisee sydäntäni.
Muista -- --", hän kumartui ja kuiskasi jotain Livin korvaan. Mutta
silloin ei Liv enää kestänyt. Hän itkeä nyyhkytti. "Jumal' auta, Aslak,
sekä minua että sinua".
Tieltä kuului askeleita. Eräs mies tuli käyden, se oli Gunnar, Aslak
näki hänen ja kylmä väre kävi selkäluita myöten, mutta hän ei voinut
jättää Liviä tuonne istumaan. Hän otti vaan hiljaa käsivartensa hänestä
ja nousi. Gunnar näki Aslakin, joka seisoi hänen tyttärensä vieressä.
Hän vimmastui, kätensä vapisi kun hän syöksi esiin, tarttuakseen
Aslak'in rintaan.
"Ulos! Ulos, kuuletkos!" huusi hän, vetäen Aslakia pihalle, "eikö ole
kuin helvetin tuli silmistäsi leimuisi?"
Aslak ojensi itseänsä suoraksi, tarttui molemmin käsin Gunnarin
röijyyn, sysäsi hänet luotansa kerrassaan, jotta Gunnar melkein oli
kaatua selälleen,
"Älä koske minua!" huusi hän, "muuten saattaisin tehdä mitä en tahdo.
kauan on mieleni tehnyt puhua sinulle sananen, Gunnar Haugen, ja nyt
saat sen kuulla. Muistatko häitä Knud Berget'in talossa? Silloin et
ollut juuri näin pyhä, Gunnar Haugen, sinä kiroilit ja vannoit, jotta
salamoi ympärilläsi. Ja muistako Aslak Braaten'in? Luulit kai kaiken
olevan lopussa kun olit pistänyt puukon hänen kylkeensä, jotta hän ui
veressänsä. Hoo -- hoo -- siinä petyit, Gunnar! Arvattavasti et muista
että eräs vaimo juoksi esiin silloin, joka sinua kirosi ja vannoi sulle
kostoa viimeiseen asti. Luulit kai voivasi piiloittaa itseäsi häneltä
ja maailmalta. Hoo -- hoo -- siinäkin petyit, Gunnar! Hän on sinua
takaa ajanut kuin koira, hän on saanut vainua sinusta, minne vaan olet
mennyt. Arvattavasti et muistanut että tuon vaimon selässä oli poika,
sinä et hoksannut että tuommoinen lapsi voi kasvaa, että tuo poika
voisi hiipiä huoneesesi, että tuo poika voisi ryöstää rauhan sekä
sinulta että talostasi. Ha -- ha -- kuinka olet joutunut kiipeliin,
Gunnar Haugen! sillä se mies, näetkös, hän seisoo tässä. Missä on
arvosi nyt? kyseleppäs sitä kylässä. Muserrettuna kuin lasi jalkojen
alla. Tässä seisoo se mies, näetkös. Hän seisoo yhtä vakaasti
säärillänsä kuin sinä, Gunnar Haugen, ja häntä hävettäisi ottaa
vaaterepalettakaan talostasi. Ei lankaakaan ole minun ruumiillani, jota
voisit osoittaa sanoen: 'sen hän on saanut Gunnar Haugen'ilta!' Kas
tuossa on koko mytty!". Hän otti kiveltä mytyn, heitti sen Gunnarin
jalkojen juureen, ja juoksi täyttä laukkaa tiehensä. Aidan vieressä
kääntyi hän vielä, uhkasi nyrkillänsä ja huusi niin että kajahteli:
"Mustalaisesta pääset nyt Gunnar Haugen, mutta saat sen sijaan
kasvattaa mustalaisen lasta!" Hän nauraa hohotti, hyppäsi aidan yli ja
juoksi pois tietä myöten.
Gunnar jäi seisomaan ikäänkuin kivettyneenä pelosta. Hän kääntyi. Siinä
seisoi Liv kuolon kalpeana, nojaten ovenpieltä vasten.
"Kuulitko tuon?" kuiskasi Gunnar, astuen Livin luo. "Kuulitko mitä hän
viimeiseksi huusi?"
Liv painoi vaan päätänsä, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen
huuliltansa, kasvonsa olivat jäykät. Gunnar katseli häntä
hämmästyneenä.
"Miksi et vastaa?" huusi hän ja äänestänsä kuului sielun tuska,
"tiedäthän ett'ei se ole totta, Sinä, joka olet minulle rakkaampi omaa
elämääni, joka olet täällä käynyt niin puhtaana ja valoisana, jonka
edestä olen rukoillut aamuin ja illoin -- sinä voisit -- -- ei, se on
mahdotointa! Naura tuolle jutulle, Liv! Naura vaan! Tämä on ollut paha
uni, jonka Jumala on lähettänyt meille koetukseksi, mutta nyt se on
mennyt, näetkös -- tyttäreni; ainoani --" -- Hän taputti Livin poskea
ja pusersi hänen kättänsä.
Liv oli ääneti, ja hänen kätensä oli kylmä ja hermotoin.
"Miksi et vastaa?" jatkoi Gunnar ja hänen silmänsä hohtivat, "tiedäthän
että kaikki on valhetta; mutta miksi et vastaa? Sinun pitää
karkoittaman syntiä, tiedätkös sitä Liv? Ja jos minulla olisi tytär,
joka näin minua palkitsisi, joka voisi tehdä näin julman synnin, vaikka
hän tietää paremmin käyttäidä, ajaisin minä hänet luotani niinkuin
heittiön ainakin, hän ei näkisi sitä päivää enää, jolloin sanoisi minua
isäkseen -- mutta vastaa nyt -- miksi et vastaa? Eihän se kuitenkaan
ole totta, tiedän ma?"
Hän itki ja nauroi yht'aikaa, tuo vanha mies, joka siinä seisoi,
pusertaen tyttärensä kättä.
Liv hohotti päätänsä, hengitti syvään, ja Gunnar kuuli hänen
kuiskaavan:
"Se on totta -- jok'ainoa sana".
Gunnar päästi käden irti, hänen jäykät kasvonsa jäykistyivät vielä
kovemmiksi. Hän kääntyi ja meni vakavin askelin tupaan ja pani oven
jälkeensä lukkoon.
Liv kuuli sen, ja tuo ääni vihlasi korvia, vihlasi sydäntä. Kylmä
väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaan hän ei liikkunut. Hän ei
itkenyt, hän ei nauranut, eikä enää muistanut mitään. Hän katsoa
tuijotti eteensä tyhjään autioon, eikä muuta huomannut, kuin tyhjää
autiota. Hänen rinnassaan oli jotain särkynyttä. Hän hiipi kuin haamu
kamariinsa luhdille ja tuli pian ulos jälleen, mytty kädessä. Sitten
meni hän äänetönnä tietä myöten, ilman kyyneleitä ja luomatta silmäystä
takaisin taloa kohti. Mihinkä menet, Liv? Hän ei tiedä, menee
ainoastaan eteenpäin, kunnes vaipuu uupuneena maahan. Kai siellä on
joku, joka nostaa hänet ylös.
"Ilta tulee olemaan hauska", sanoi hän aamulla leikkisänä ja
hymyilevänä kuin lapsi. Ilta hämärtää, suloisena, kauniina,
päivänpaisteineen, lauluineen. Mutta Liv seisoo keskellä tätä ihanuutta
vanhana mieleltään, vanhana mietteiltään. Haugenin ikkunasta oli hän
ikävöiden katsonut ulos, huoaten: "Oi, kun pääsisi ulos maailmaan". Nyt
lähdet ulos maailmaan, Liv, ja se väsyttää sinua jo. Sinä kuuntelit
liian hartaasti Aslakin satuja. Sinä lepäsit punaisessa sängyssä ja
siitä tuli punertavia liekkiä, sinä lepäsit sinisessä, ja siitä tuli
kylmää vettä. Kuule kuinka suloisesti lintuset sulle puissa laulavat!
Niin, eilen, -- eilen sinäkin vielä lauloit. Katso kuinka lempeästi ja
ystävällisesti auringon säteet loistavat ruohikossa! Niin, eilen, --
eilen sinä rakastit yhtä lempeästi. Liv, Liv, miksi teit sä tuon
synnin!
Kuinka hyljättynä kuljet tuota tietä myöten, itku tukehdutettuna, sydän
tukehdutettuna, ajatukset tukehdutettuina. Ken sinua rakastaa koko
avarassa maailmassa? Ei kukaan, ei kenkään.
Rohkeutta, Liv, taivas sinertää ylläsi tänä iltana, siellä on Se, joka
näkee ja valvoo.