Tästä päivästä alkaen oli Liv täydellisesti Aslakin vallassa. Kenties
Liv ei itse tietänyt kuinka totta hän oli puhunut sanoessaan, ett'ei
ollut ainoatakaan ajatusta, jota Aslak olisi saanut aikoja sitten. Nyt
ei Liv jättänyt mitään Aslakin pyyntöä täyttämättä. Aslak oli hänelle
kaikki kaikessa, ja Aslakissa hänellä oli kaikki. Mitä ihmeitä hän näki
kun Aslak niitä kuvasi hänelle kirjavilla väreillä. Kaikki epäilykset
haihtuivat kuin sumut päivän paisteessa kun Aslak kuiskasi hurmaavat
sanansa hänen korviinsa. Joka taakka tuntui keveältä, kaikki väsymys
unohtui kun Aslak laski käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, vetäen
hänet luoksensa. Ole varoillas, Liv, sinä kuljet vaarallista tietä!
Liika sananen, varomaton hetkinen, ja sinä saat sitä katua koko
elin-aikanasi! Sinun ei pitäisi istua kuiskailemassa hänen kanssansa
myöhään yöllä, sinun ei pitäisi laskea häntä sisään joka kerta kun hän
rukoilee ja hänellä vaan on vielä sananen sanottavana. Vai etkö luule
nähneeni Aslakin usein hyppäävän ikkunasta ulos, peläten herättävänsä
Gunnarin, joka nukkui tuvassa, ja hiipivän luhdille, missä sinun
kamarisi oli? Ethän tee mitään muuta, kuin kaikki muut tytöt kylässä,
arvelet sä. Hyvin mahdollista, mutta tuota Aslak on sulle opettanut.
Eikö Gunnar vieläkään tiedä mitään. Hän iloitsee siitä, ettei Aslak
jää kylään sunnuntaisin, vaan tavallisesti seuraa heitä kotiin
Jumalanpalveluksen jälkeen. Liv hyvin usein pyytää Aslakia puhumaan
isällensä, mutta hän vastaa vaan: "kyllä sitten keväämpänä".
Nyt on kevät tullut, lehdet puhkeavat ja ruoho kasvaa; linnut laulavat`
ja taivas sinertää, mutta Liv vaalenee vaalenemistaan. Jotain hänen
mieltänsä painaa, hän salaa jotain. Välistä istuu hän hiljaan
itkemässä, jotta sydäntä särkee sitä katsellessa. "Nyt en voi tätä
kestää enää", sanoi hän eräänä päivänä Aslakille, "minun täytyy kertoa
kaikki. On verinen synti tätä salata enään".
"Nyt siitä kohta puhutaan", sanoo Aslak, taputtaen hänen poskeansa ja
pusertaen hänen kättänsä. Sitten sanoo hän muutamia hupaisia sanoja,
Liv hymyilee ja koko suru on unohtunut.
Gunnarin on lähteminen kaupunkiin. "Nyt tahdon lähteä itse", sanoo hän,
"Aslak voi sillä aikaa talosta huolta pitää. Tämä taitaa kestää noin
viikon päivät, arvaan ma -- saan sitten nähdä, mitenkä hän menettelee
toimessaan".
"Kun isäsi palajaa, niin sanotaan hänelle koko totuus, se olkoon
päätetty", sanoo Aslak, "ja sitten häät muutaman viikon perästä".
Gunnar on lähtenyt ja taivaan laki on ikäänkuin kirkastunut Haugenin
yli. Itse Livkin, joka rakastaa isäänsä niin hartaasti, arvelee että on
helpompi hengittää nyt kun hän on poissa; mutta usein istuu hän syvissä
ajatuksissa yksinään ollessansa ja säpsähtää joka kerta kun oveen
tartutaan. Aslak on hilpeämpi ja iloisempi kuin milloinkaan. Hän
rohkaisee Liviä kun tämä on alakuloinen, laulaa hänelle, juttelee
hänelle ja on niin herttainen ja ystävällinen, että Liv unohtaa itsensä
ja murheensa kun hän on läsnä.
Eräänä päivänä, kun Liv istui tuvassa, tuli Aslak juosten.
"Heisan, tyttö! nyt saat kuulla lystiä! Sinä olet käsketty häihin
tänään Nils Aakremin luo".
Livin silmät säteilivät, hän hyppäsi tuolilta.
"Onkohan se mahdollista? Onko mokomaa kuultu? Kuinka se on tapahtunut?"
"Niin, sitä en tiedä, mutta kutsuttu sinä olet, ja nyt saat kiireesti
koristaa itseäsi, sillä matka on pitkä".
Liv oli jo kynnyksellä, mutta seisahtui yht'äkkiä ja kääntyi.
"Ehkä minun ei pitäisi mennä, Aslak, isä ei varmaankaan siitä pitäisi".
"Isäsikö? Hän ei vielä saavu kotia muutamiin päiviin ja mitä ei silmä
näe, se ei sydäntä loukkaa".