Palattuansa kaupungin retkeltä oli Aslak juuri sama kuin ennen, kun Liv
ja hän olivat yksinänsä. Tämä matka oli virkistyttänyt häntä
ruumiillisesti ja hengellisesti, sanoi hän. Oli ollut niin hupaista
jälleen nähdä kaikki, mitä hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt. Jos joku
oli onnellinen, niin se oli Liv; sillä hän ei voinut kieltää että
ajatuksensa olivat seuranneet Aslakia hänen lähtiessään ja että päivät
olivat tyhjät kun hän oli poissa. Eikä hänen elämänsä nyt ollut
tyhjempi kuin se oli ollut kaikkina entisinä vuosina. Mistä tämä
muutos? Eikö rakastanut hän isäänsä yhtä paljon kuin ennen?
Aslakilla oli paljon kertomista ja kaikki hän osasi kertoa niin
tulisesti ja vilkkaasti että hän Liviä viehätti kuinka vaan tahtoi. Hän
oli kohdannut mustalais-joukon matkallaan, kertoi hän.
"Mutta, etkö silloin säikähtynyt?" kysyi Liv; "ne kuuluvat olevan hyvin
ilkeitä ihmisiä".
"Vai niin? -- olet arvattavasti sen isältäsi kuullut?" sanoi Aslak
nauraen, mutta tuossa naurussa oli jotain, mikä pakoitti Livin
katsomaan häntä.
"Mun isäni ei koskaan puhu ihmisistä pahaa ilman syytä", sanoi hän.
"Kyllä mahdollista, mutta koira puree kun luu siltä ryöstetään, ja jos
kyläläiset eivät olisi lyöneet mustalaisia, niin heistä ehkä olisi
tullut kelvollisia ihmisiä, heistäkin".
Liv katseli Aslakia hämmästyneenä.
"Sinä ihmettelet ehkä että minä olen näin kiihoissani, mutta en
mielelläni soisi sinun tuomitsevan niinkuin muut, sinun, joka olet
niin hyvä. Minä olen kokonaisen vuoden elänyt tuommoisella
mustalais-tavalla, näet, ja sen minä sanon, ett'ei voi raittiimpaa
elämää viettää maailmassa. Hei mikä hohde lumivuorten huipuilla
tuoksuvana kesä-iltana! Ja sitten kulku paikkakunnasta toiseen laulaen,
nauraen, iloiten, koko maailma kotonansa". Ja Aslak kuvasi nyt elämää
niin raitista ja leikillistä, niin kesytöintä ja ihanata, että Liv
ihastuen lausui:
"Herra Jumala! kuinka ihana ja suuri maailma kuitenkin lienee, ja minä
olen istunut tässä koko aikani enkä voi päästäkään tuonne ulos".
"Niin, totta puhuit, Liv, maailma on avara ja ihana. Mielitkö kuulla
laulua, jota olen mustalaisilta oppinut?" Ja Aslak lauloi erään laulun
kauniilla vahvalla äänellä.
Aslak oli kohottanut päätänsä. Suuret silmänsä näyttivät vielä
suuremmilta, kasvonsa olivat kirkastuneet. Mutta pian loi hän silmänsä
maahan, veti lakkiansa alemmaksi ja huulet vetäytyivät hymyyn.
"Oli siinä vielä joku värssy, mutta en muista sitä nyt tällä hetkellä".
Livin mieli oli niin oudoksi muuttunut kuunnellessaan laulua. Kun Aslak
vaikeni, istui hän liikkumattomana. Sitten hän huokasi, hymyili
Aslakille sanoen:
"Sinä olet onnellinen, joka olet nähnyt niin paljon maailmasta"; mutta
tuossa hymyssä oli hieman katkeruuttakin. -- Aslak leikki lakkinsa
kanssa. -- "Mutta mitenkä jouduit niiden ihmisten pariin?" kysyi Liv
hetken perästä.
"No, näetkös, samahan se oli. Minä olin vapaa ja joutilas ja tapasin
nuo miehet. Toinen oli hevoslääkäri ja toinen möi nappia. He pyysivät
minua heitä seuraamaan ja opettivat minulle sitä ja tätä ja minä heitä
seurasin, sillä rohkeita miehiä ne olivat". Aslak huokasi vähän. Heitti
sitten päätänsä taaksepäin. "Tiedätkö kuinka noiden miesten kävi? Sen
saat kuulla, sillä se on hauska juttu. -- He tulivat kerran erääsen
häätaloon; väsyneet ja uupuneet he olivat ja rukoilivat iltaruokaa ja
yösijaa. Mitä saivat, ei ollut ruokaa; sillä pilkka-sanoja saivat.
Häävieraat olivat kenties juoneet liiaksi olutta, he ärsyttelevät
vieraita; toinen sana synnytti toista ja tappelu talossa nousi. Kun
erosivat, makasi toinen mustalainen maassa, vuodattaen verta syvästä
puukonhaavasta rinnassaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kuoli hän. Mutta
minä muistan aivan hyvästi sen korskean ja pitkän miehen, joka hänet
tappoi". -- Aslakin kasvot olivat synkistyneet, hän nyrkytti kättänsä,
jotta rystyt kävivät valkeiksi, ja silmät hohtivat.
"Se oli varmaan paha ihminen, joka semmoista taisi tehdä", sanoi Liv.
Aslak hyppäsi seisalleen ja taputti polviansa nauraen. "Ha -- ha -- sen
voipi sanoa. Se on totisin sana, minkä eläissäsi lausunut olet, Liv.
Niin, paha ihminen se oli", lisäsi hän totisesti, tarttuen Livin käteen
ja katsellen hänen silmiinsä. "Voin sekä nauraa että itkeä harmista,
ajatellessani tuota", jatkoi hän hetken perästä, "mutta semmoisia on
suurin osa heistä, eikö siis täydy heitä vihata?"
Liv katseli häntä lempeästi. "Raamattu sanoo ett'ei saa ikinä vihata
ketään, Aslak", vastasi hän tyynesti.
"Niin, Raamattu sanoo että pitää kaikkia ihmisiä rakastaa, mutta sepä
se juuri on, jota muut eivät tee. Sinä et saa ajatella pahaa
mustalaisista, Liv", -- jatkoi hän; "sillä vaikka heidänkin joukossaan
on roistoja, niin onpa semmoisiakin, joilla on puhdasta verta
suonissaan, jotka häpeevät kuljeskella tuon roskaväen kanssa. Minä
puhun tästä enemmän toiste, mutta nyt mun täytyy mennä ulos puita
hakkaamaan huomiseksi".
Ja Liv ei huomannut että hän tarttui verkkoon. Aslak jutteli hänen
kanssansa yhä ahkerammin, kietoen häntä verkkoonsa yhä varmemmin; nyt
oli nähtävä ken suurimman saaliin saisi, Gunnarko vai hän. Ken oli
heistä molemmista voimakkaampi? Aslak arveli että nyt oli aika päästä
selville siitä ja hänen oli koettaminen, tulkoon mitä hyvänänsä.
Gunnar oli eräänä päivänä asioissa lähtenyt kylään eikä vielä ollut
palannut, vaikka ilta jo hämärsi. Liv istui tuvassa häntä odottamassa,
hän oli sytyttänyt kynttilän ja ottanut rukkinsa esille. Hänen tuossa
istuessaan, joku kävi kamarin ovessa. Se oli Aslak, joka hiipi sisälle.
"Oletko yksinäsi, Liv?" kysyi hän, "saanko istua hetkisen luonasi?"
Hän jäi ovelle seisomaan ja näytti ujolta.
"Voitko kysyä sellaista? ethän sinä muuten pelkää minua", sanoi Liv
hymyillen.
"Niin, mutta nyt voisi tapahtua että sinä pian pelkäät minua", sanoi
Aslak istuen penkille hänen viereensä, katsomatta häneen. "Minä täällä
käyn salaten jotain sinulta, Liv", sanoi hän vitkastellen, veti
puukkonsa tupesta ja koetteli sen terää pöydän syrjässä. "Muistatko
mitä kerroin sulle mustalaisista taannoin?" kysyi hän ja hakkasi
puukolla pöytään.
"Sen luulisin varsin hyvin muistavani", vastasi Liv.
"Entäs jo minä olisin tuommoinen mustalainen?" kysyi hän, heittäen
päätänsä taaksepäin ja katsoen terävästi Livin silmiin. "Etkö sinä
silloin potkaisisi minua luotasi niinkuin muutkin, Liv?" Äänensä vapisi
hiukan, kaikki suonet olivat jännitetyt ja koko ruumis kuuma; nyt oli
se hetki käsissä, jonka oli osoittaminen oliko hän voittanut vai
kadottanut. Liv tuskastui.
"Ethän puhune totta?" sanoi hän.
"Minä puhun totta, Liv", sanoi Aslak ja nousi ylpeänä seisomaan,
nojaten toisella kädellään vakaasti pöytään. "Mustalainen minä olen ja
mustalainen tulen olemaan niin kauan kuin maailma pysyy, mutta puhdasta
verta suonissani vuotaa; ma olen oikea _Rommanisael_. Minä ylenkatson
tuota toista roskaväkeä, sillä minä olen korkeasukuinen". Kaunis oli
Aslak siinä seisoessaan pulskeana, korkeana, mustine hiuksineen,
mustine loistavine silmineen. -- "Nyt, Liv", -- sanoi Aslak katsellen
häntä palavalla lemmellä, "eikö ollut totta mitä sanoin että pelkäisit
minua?" Hän nauroi katkerasti. Liv oli ääneti. Tämä liikutti häntä
kovasti; sillä hän ei voinut sitä aavistaakaan. Kyyneleitä kimalsi
hänen silmissänsä.
"Saat olla kuka hyvänänsä", sanoi hän viimein ja katseli Aslakia
hellästi, -- "sinä olet kuitenkin aina sama minun silmissäni".
Aslak oli aivan hurmauntunut. "Puhutko totta, Liv! Jumala sua siitä
siunatkoon. Ja nyt mun täytyy sanoa yksi asia vielä. Voisitko minua
lempiä, Liv, lempiä niin palavasti kuin minä sinua lemmin? Sinä olet
multa voimani ryöstänyt, Liv, en saa sulta mitään rauhaa, sinä olet
mielessäni yöt ja päivät -- oi, voisitko minua rakastaa?" Hän tarttui
Livin käteen ja painoi sitä rintaansa vasten; sanat tulivat niin
tulisina hänen huuliltansa, hän ei itse tietänyt mitä puhui. Liv päästi
rukkinsa; rintansa aaltoili, hän ei tietänyt mitä ajatella. Viimein
laski hän päänsä käsihin ja purskahti itkuun. Aslak oli ikäänkuin
tukehtumaisillaan.
"Liv, Liv, mitä sinä vastaat?"
Liv lakkasi itkemästä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja katseli niin
herttaisesti hänen silmiinsä.
"Jos sinä nyt petät minua, niin teet pahan työn, mutta jos totta puhut
-- -- niin tiedä ettei ole maailmassa toista, jota lemmin niinkuin
sinua, ei ole mulla ainoatakaan ajatusta, jota sinä et olisi jo aikoja
sitten saanut".
Aslak oli haltioissaan. "Jumala siunatkoon sinua, anna mun suudella
sua!" Ja hän suuteli Liviä kerta toisen perästä, sulkien hänet
syliinsä, tulinen kun oli luonnoltaan. "Suuri Jumala, kuinka kaunis
sinä olet!" Hän suuteli Liviä vielä kerran. "Nyt sinä aina seuraat
minua, eikö niin? Tästä päivästä me kuulumme yhteen".
"Niin, nyt minä seuraan minne vaan menet", vastasi Liv, laskien päänsä
hänen rinnalleen. Mikä kirkastus Livin kasvoissa, kun hänen päänsä
lepäsi Aslakin rinnalla! Ken olisi voinut tämmöistä uneksua? "Ja sinä
kun et ole ainoatakaan sanaa tästä sanonut".
"Tuo sana on kielelläni pyörinyt monasti, tiedätkös, mutta minä
pelkäsin että häpeisit semmoista kuin minä olen".
Hetken istuivat puhumassa keskenään.
"Saa nähdä mitä isä on sanova, kun hän kotiin tultuansa saapi tiedon
tästä", sanoi Liv.
Oli kuin Aslak olisi unesta herännyt. "Sinä et saa sanaakaan sanoa
isällesi", sanoi hän yht'äkkiä, vetäytyen takaisin.
"Miksi en?" kysyi Liv kummastellen.
"Sinä et muistaa missä arvossa mustalainen on kyläläisten silmissä",
vastasi Aslak. "Ajattelepas jos hän noin äkkiä saisi tietää että
tuommoinen maankuleksija on kosinut hänen tytärtänsä; hän ajaisi minut
pois heti paikalla. Ei, tiedätkös, Liv, tuota asiaa on paras jättää
ilmoittamatta kevätpuoleen, silloin mielet leppyvät, näet sen. Hän
voipi oppia minua paremmin tuntemaan ja enemmän minuun luottamaan ja
seikat selviävät noin vähitellen".
Liv katseli häntä hellästi. "Saa olla niinkuin tahdot", sanoi hän,
"mutta usein olen miettinyt jotain, joka mielestäni on kummallista, et
saa suuttua siitä, että sanon sen sulle -- mutta minusta tuntuu
niinkuin joutuisin yhä kauemmas isäni luota mitä kauemmin sinä täällä
olet. Mistä luulet sen tulevan?"
Aslak nauroi ja pudisti hänen kättänsä. "Oh, se on vaan turhia luuloja,
Liv", sanoi hän. Kuuluipa samassa joku liikkuvan porstuassa. "Se on
isäsi", sanoi Aslak ja hyppäsi seisalleen. "Nyt menen hetkeksi pois,
mutta ei sanaakaan, Liv, muista se". Hän hiipi nopeasti kamariin, Liv
meni takan luo ja pani padan tulelle.
Gunnar astui sisään. Hän oli tavallista synkemmän näköinen.
"Sinä tulet myöhään tänä iltana", sanoi Liv.
"Niin, tulen myöhään". Gunnar istui pöydän ääreen. Liv katsahti häneen
takan vierestä.
"Nyt rupee matkani menemään alamäkeä", sanoi hän ja kätensä vaipui
hermottomana.
Liv kääntyi. "Onko jotain tapahtunut?" kysyi hän.
"Luulenpa että peikkoja on kylässä käynyt", vastasi Gunnar. "Tarvitsin
vähän rahaa tänään kevät-työhön".
"Etkö siis saanut mitään?"
"Saanutko? -- Pilkan silmäyksiä minä sain. Näyttää siltä kuin kaikki
kammoisivat minua; he tuijoittavat minuun ja kääntyvät pois minun
tullessani". Gunnar katsoi ulos ikkunasta pimeään yöhön.
"Vaan anna mennä -- anna mennä", puhui hän itsekseen. "Älä anna mun
valittaa, Herrani -- älä anna mun valittaa -- ainoastaan olla väkevä ja
kova, vaikkapa perkele kuinka kiusaisi". Gunnar pani kädet ristiin ja
painoi päänsä niihin, huulet liikkuivat, hän rukoeli. Näin oli hän
kauan.
"Mutta onhan meillä Aslak", sanoi samassa lempeä ääni.
Hän kääntyi. Se oli Liv, joka oli puhunut, mutta niin heltyneellä
äänellä että Gunnar luuli sen jonkun toisen ääneksi.
"Mainitsit Aslak'in -- niin, se on tosi, harvoin ma häntä muistan. Olin
tyytyväinen hänen kaupungin matkaansa, hän on älykäs ja varma mies,
kylässä oli eilen juomingit ja tanssit, Aslak ei siellä ollut". Gunnar
oli ikäänkuin itsekseen puhunut, astuessaan takan luo, missä Liv
seisoi. Nyt katseli hän niin oudon hellästi Liviä ja silitteli hänen
päätänsä muutaman kerran.
"Sinä kaiketi pidät hänestä, sinä", sanoi hän vitkastellen.
"Sen teen", vastasi Liv, luoden silmänsä alas. Hän aikoi juuri sanoa
enemmänkin, mutta sydän sykki niin ankarasti samassa.
"Sinun täytyy opettaa minua paremmin luottamaan häneen", sanoi Gunnar
hetken vaiti-olon jälkeen, ja hänen äänensä oli niin ystävällinen. "En
tiedä mistä syystä, mutta en voi unhoittaa tuota ensimäistä iltaa.
Hänessä on jotain, josta en pidä, vaikka pakoitan itseäni häntä
kärsimään".
"Jumalan kiitos ett'en sanonut mitään", ajatteli Liv. "Aslak oli
kuitenkin oikeassa, odottaminen on paras".