Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja
odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää
sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli.
Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi. Kaukana
taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka ennustivat
lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan ollut ankara.
Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana peitteenä, mutta
kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja harmaana, ikäänkuin
harmissaan siitä että kivistössä kävi jonkunmoinen suhina ja että
siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja. Vähän päästä irtauntui
multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen kupeilta, ja kiviä ja lunta
vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.
Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie
Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei
varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä.
Kaikki on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan
tämä matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen
lehmää. Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei
tunne kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset.
Silloin huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee
ympärillensä, sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa
häntä, viitaten sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee
vyörien pyörien kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen
äitinsä tiellä. Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.
"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan? Mihinkä
matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun että Gunnarin luona. Sinä
olet kai valmis nyt, Aslak, ja minä lyön sitten viimeisen iskun. Kas
tässä --" kuiskasi hän karhealla äänellään ja veti liinan sisältä
muutamia paksuja myrkkykasvia. "Syötyänsä näitä, Gunnarin lehmät
varmaankin ovat saaneet tarpeensa, vai mitäs arvelet?" Hän nauroi,
jotta vapisi. "Katsos vaan kuinka heidän mielensä siihen tekee", sanoi
hän pitäen kasvit lehmän kuonon alla, joka niitä tavoitteli. Aslak oli
seisonut liikahtamatta, mutta yht'äkkiä tarttui hän äitinsä käsivarteen
ja löi kasvit hänen kädestään, jotta lensivät tietä myöten.
"Nyt on aika lopettaa tämä leikki, äiti, tai sinä lähdet samaa tietä
piruutesi kanssa, jos koetat sitä uudistaa".
Guro katseli hämmästyneenä poikaansa, joka seisoi siinä synkkänä ja
uhkaavana. Sitten astui hän eteenpäin, nosti hiukan lakkiansa ja
katseli hänen silmiinsä. "Oletko pelkuriksi muuttunut, poikani? Vai
mikäs sinua vaivaa?"
"Pelkuri en ole, vaikka noitia pelkään, ja siitä syystä sinuakin". Hän
kääntyi menemään, mutta Guro piti hänestä kiinni.
"Tuo vaalea haamu Haugenissa, sekö on sinua loihtunut, hän, joka
minusta on lämpösen veden kaltainen? Poika parkani, niinkö pitkälle nyt
olet päässyt".
Hän ei saanut sanotuksi enempää, sillä Aslak kääntyi, nyrkytti kättä ja
polki jalkaa.
"Älä sano minua paraksi, sen neuvon sulle annan, äläkä ota Livin nimeä
kielenesi, muuten lyön sinut maahan. Gunnaria saat pilkata ja kirota
niin paljon kuin tahdot, se ei koske minuun, mutta jos mainitset Livin,
niin -- hän on siksi liian hyvä, näetkös, liian puhdas sinun käsiesi
koskettavaksi. Jos ei hän ole mielestäsi tarpeeksi kaunis, voi olla
yhdentekevä, saat lohduttaa itseäsi sillä, äiti, ett'ei hän koskaan voi
tulla niin rumaksi, kuin sinä. Voisit kiittää onneasi jos sinulla olisi
rahtunenkaan hänen puhtaasta sielustansa, silloin et olisi niin aivan
musta kuin nyt".
Guro oli pannut kädet ristiin ja kuunteli poikaansa, joka seisoi
suuttumuksesta ilmitulessa, hän rypisti nyt kulmiansa, väänsi suunsa
irvistelyyn, nauroi hänelle ja pudisti päätänsä.
"Kas niin, kas niin poikani", sanoi hän viimein, "huomaanpa että olet
käynyt hyvää koulua. Minusta olisi paras että kohta juoksisit kotia
hyväilemään tuota Liviä, niin minä lähden tuntureille lumituiskuun.
Sinä osaat kaiketi keittää ruokaa nyt ja levittää lakanoita
vuoteellesi, -- niin, oiva poika minulla on! Kas tässä saat hameeni,
johonka voit kääriä itsesi; siihen sinä paraiten sovit. Tai ehkä ai'ot
teettää itsellesi naisväen vaatteita päästyäsi kaupunkiin?"
Aslakin käsi vaipui alas, oli kuin hän olisi saanut kylmää vettä
päällensä, kuunnellessaan äitinsä karheata naurua ja nähdessänsä hänen
seisovan tuossa levollisena ja ylpeänä. Mutta nyt Guro astui esille,
tarttui hänen rintaansa ja katseli hänen kasvoihinsa hohtavin silmin.
"Tiedätkö miksi sinun pitää vihata heitä?" huusi hän ja kädet
vapisivat, "sentähden että he vihaavat sinua, että ajavat sinua kuin
peto-eläintä, että jalkojensa alla tallaavat sinua ikäänkuin ei olisi
sinulla suurempi arvo, kuin munalla heidän jalkojensa alla. Ha -- haa
-- noita kurjia kylien asukkaita! Voisivat kiittää onneansa, jos heissä
olisi hiukan mustalaisen verta. Se on lämmintä verta, on aatelisverta,
näetkös. Ja nuo orjat vielä uhkaavat meitä raudoilla ja köysillä, nuo
-- -- Ha -- haa -- mustalais-eukko ei ole niinkään helposti vangittu!
Meidän on vetäminen sinua nenästä, talonpoika roisto, me voimme lukea
hengen sekä sinusta että lapsistasi, jos tahdomme. -- Sinun täytyy
vihata heitä, sanon minä -- niin kauan, kuin on tilkkanenkaan verta
suonissasi, sinun pitää heitä vihata. Mutta sinä et olekaan oikea
_Rommanisael_ [kunnianimi, jolla mustalaiset itseänsä nimittävät], sinä
Aslak, sinä olet häpäisevä sukuasi, mutta ole varoillasi silloin! Ei,
kyllä sinun isäsi oli toisellainen mies! Tulta oli hänen silmissään,
tulta hänen veressään! Ei hän koskaan pelännyt, vaikka hänet viimein
tappoivatkin. Viimeiseen hengenvetoon asti hän heitä kiroili. Kuuletkos
sitä, sinä kurja poika, hän kirosi heitä eikä omaa äitiänsä". Silmänsä
säkenöivät ja koko ruumiinsa vapisi.
Aslak oli pannut toisen käsivartensa lehmän selkään, nyt hän kallisti
päätänsä käden nojaan. Hän ei vastannut mitään, mutta taisteli
nähtävästi sydämmessään. Nyt irtauntui kivi tuolta jylhältä vuorelta,
se pyöri pauhaten alaspäin ja syöksi syvyyteen. Aslak katsahti ylös,
hän oli vallan kalpea.
"Näetkös kiveä, äiti", sanoi hän hiljaa, "sinä olet minut noin irti
repinyt, nyt pyörin minä yhä alaspäin ja viimeinen lankeemus tulee
olemaan syvin". Hän kääntyi pois äitinsä luota ja ajoi lehmää kulkemaan
eteenpäin.
Guro jäi hetkeksi seisomaan, sitten huusi hän Aslakia. Hän ei
vastannut, eikä katsonut taaksepäin. Guro rnpesi itkemään. Hän astui
poikansa jälessä, hän siunasi, hän kiroili, hän valitti, hän rukoili,
hän uhkasi. Aslak astui hitaammin ja Guro saavutti hänet. Hän syleili
poikaansa, painoi päänsä hänen rinnalleen, itkien, hyväillen lausui
hän: "Aslak, armas poikani, voitko näin erota äidistäsi?" Ja hän oli
niin hellä ja hyväileväinen että tuskin oli mahdollista tuntea häntä
enään. "Minä olen kärsinyt ja vaivaa nähnyt sinun puolestasi siitä asti
kuin näit päivän valoa, olen orjaellut puolestasi hyvinä ja pahoina
aikoina, olen ryöstänyt ruoan itseltäni, kun mielestäni sinä sitä
paremmin tarvitsit! He varastivat sinut minulta kun vielä olit pieni
lapsi ja veivät sinut vieraiden luo, mutta minä en pelännyt vaivaa,
enkä tuskaa, enkä nälkää, enkä janoa, enkä vaaroja, kunnes sinut löysin
ja sain sinut mukaani ulos päivän valoon. Ja Aslak! kuinka usein olen
sua kantanut selässäni tunturin yli, kuinka usein olen käärinyt sinua
omiin vaatteisiini, ettet tulisi märäksi, sill'aikaa kun itse vilusta
vapisin lumituiskussa. En uskonut minä, että näin minua palkitsisit!
Minua ovat takaa-ajaneet, pilkka-sanoilla herjanneet ainoastaan sinun
tähtesi; mutta minä olen valvonut ja vartioinut sinua, etkä sinä nyt
enää tahdo äitiäsi tuntea". Hän kallisti päätänsä Aslakia vasten,
itkien ja parkuen.
"Hys, äiti", sanoi Aslak ja sysäsi hänet hellästi pois luotansa, "älä
toki näin riehu, jokainen sana on tosi, vaan ehkä minun oli parempi
vieraiden luona, kuin sinun luonasi".
"Mitä hyvää he ovat sinulle tehneet, jota minä en ole tehnyt", katkasi
Guro hänen puheensa, hilliten itkuaan. "He nauravat sinulle, mielellään
tahtoisivat sinua potkaista ja sylkeä päällesi jos uskaltaisivat, senkö
tähden heitä rakastat? He nimittävät sinua mustalaiseksi ja tuskin
tahtovat koskea sinuun pihtimittä, senkä vuoksi sinä toimitat heille
kaikki niin hyvin? Isäsi oli viatoin kuin syntymätön lapsi, eikä
kärpäsellekään vahinkoa tehnyt, mutta hän tuolla -- hän pisti isäsi
kuoliaaksi pahemmalla tavalla kuin nautaa tapetaan, ja nyt poika menee
suutelemaan hänen kättänsä tuosta hyvästä työstä. Häpeä sinulle Aslak
Braaten! Häpeä sinulle elin-ajaksi jos et isääsi kosta". Guro nyrkytti
kättä, terävä äänensä tuli leikkaavaksi kun hän katseli poikaansa.
Aslakin veri kuohui, sanat koskivat syvästi häneen, kaikki vanhat
muistot nousivat käskeväisinä esiin. Hän huokasi, sydämmessä viha
poltti, mutta Liv seisoi vielä häntä katsomassa kirkkaine silmineen.
"Sinä olet oikeassa joka sanassa -- sano häpeä minulle vain, äiti,
mutta minä en enää voi mitään". Hän seisoi hetken aikaa katsomassa
avaruuteen, mutta pilviä kokoontui ehtimiseen ja peittivät auringon.
Joku taputti häntä käsivarrelle. Hän katsoi alas, se oli Guro, joka
hiipi hänen luoksensa. Ja nyt kuiskasi hän Aslakin korvaan:
"Entäs jos hän seuraisi sinua Aslak?"
Aslak siirtyi syrjään ikäänkuin säikähtyneenä; sill'aikaa äitinsä
tarttui hänen toiseen käteensä ja piti siitä kiinni omissaan. "Entäs
jos hän seuraisi", jatkoi Guro katsellen häneen ympyriäisillä
polttavilla silmillään -- "jos hän tulisi mustan Aslakin vaimoksi! --
Tunturillapa silloin vietettäisiin iloista, lystikästä elämää. Kas niin
-- Rohkeutta nyt, poikani, tule jälleen entiseksi mieheksi, uljain koko
seurassamme. Arvannethan että sinua kysytään ja että olemme monta
kepposta tehneet viime aikoina. Ja jos hän saattaisi sinua -- Liv --
kun hän olisi luonasi päivät ja yöt". --
Oli ikäänkuin kipinä olisi Aslakia sytyttänyt. Hän kohotti päätänsä,
silmänsä säkenöivät; mutta yht'äkkiä malttoi hän mieltänsä, riisti
itsensä irti äidistään, huutaen hänelle:
"Vaikene! Vaikene, kuuletkos! Luulenpa ett'ei paholainenkaan, kun olisi
helvetistä noussut, olin keksinyt pahempia sanoja". Hän löi lehmää ja
astui nopeasti pois, mutta Guro seisoi vielä kauan puhumassa hänen
jälkeensä. "Onnea kaupungin matkalle, poikani! Onnea! muista
lupauksesi, Aslak Braaten!" huusi hän kävellen perästä, "vielä ei ole
kukaas _Rommanisael_ sanaansa syönyt, ja sen olen saarnaava sinulle
kunnes maan mullassa makaat". Kun hän ei voinut enää nähdä Aslakia,
palasi hän samaa tietä kuin oli tullut.
"Ho -- hoo --", nauroi hän itsekseen, "jos hän voisi houkutella Liviä
mukaansa, sepä sinulle maistaisi, Gunnar! Se sana hänessä kytee, sen
huomasin. Tuo kipinä ei kauan ole leimahtamatta ilmituleen".
Oikeinko ennustit, vanha Guro?