Aslak oli ollut muutamia kuukausia Haugen'issa ja hänen oli vieläkin
jääminen sinne muutamaksi kuukaudeksi. Hän piti Gunnaria toisella
kädellä ja Liviä toisella ja molempia yhtä lujasti. Itse seisoi hän
heidän välillänsä, nauroi toisella silmällä ja itki toisella. Gunnarin
läsnä ollessa oli Aslak nöyrä ja ujo, pysyi takan nurkassa halvimmassa
paikassa, ei puhunut paljon, mutta kuunteli sitä tarkemmin. Ahkera ja
väsymätöin hän oli työssään, ei sanonut yhtään pahaa sanaa isännän
käskiessä sitä tai tätä, hän vaan totteli. Mutta kun oli yksinänsä
Livin kanssa, silloinpa mies oli elämää täynnä. Hän oli leikkisä ja
naurusuinen, sanoja vyöri suusta kuin papuja, hän kohotti päätänsä,
mustat silmänsä loistivat, hän kertoili ehtimiseen, jotta Liviltä kudin
putosi käsistä ja hän ainoastaan katseli, kuunteli Aslakia. Hän kertoi
maasta tuolla idässä, kertoi karhusta, jonka kanssa oli ottelua
kestänyt; hän kertoi tunturihuipuista, missä oli peuroja ajanut; kertoi
kaupungista komeine rakennuksineen ja katuineen ihmisiä täynnä. Liv
kuunteli, oli niinkuin raitis tuulenpuuska maailmasta tuolta ulkoa
olisi hänen rintaansa kohdannut, siivillänsä kantaen houkuttelevaa
laulua. Kaipaus heräsi ja ensimäisen herran ajatteli Liv että Haugen
oli kurja hökkilö, että olisi suloista yksi ainoa kerta tuntea miltä
auringonpaiste tuntui, päästä ulos näkemään maailmaa, vaikkapa vaan
naapurikylään tunturin tuolla puolen. Ja Aslak kertoili ja Liv
kuunteli, vaan Gunnar ei tietänyt mistään, sillä Aslak oli niin
kauniisti pyytänyt ettei Liv puhuisi tästä isälleen.
Illalla ehtoollisen jälkeen kun Liv luki Raamatusta, istui Aslak aina
kaukana, pimeimmässä paikassa, kädet kasvoilla. Gunnar näki sen, hän
luuli ettei Aslak tahtonut näyttää kuinka syvästi sanat häneen
sattuivat, ja antoi sentähden Aslakin istua rauhassa eikä ollut häntä
huomaavinansa. Mutta Aslak -- niin, hän istui tyytyväisnä ja hyräili
hieman itsekseen tai ummisti silmänsä ja pisti sormet korviinsa,
saadaksensa rauhassa nukahtaa, eikä kuullut niin mitään.
Ja sinä Liv, joka uskot hänestä kaikkea hyvää, mitenkä sinun on laita?
Sinä käyskentelet yhtä suloisena, valoisana, mutta oletko sama kuin
ennen? Vai etkö huomaa että sinussa on jotain outoa, jotain, mikä
ikäänkuin pistää sydämeen? Vai etkä luule minun nähneeni sinua, kun
myöhäisenä syys-iltana istuit tunturilla, unohtaen illallisen ja isäsi
ja itsesi, ainoastaan haastaaksesi hetkisen vielä sen miehen kanssa,
joka vieressäsi istui? Tai minkätähden kuljit sa niin useasti tuota
tietä, ja aina silloin kuin hän oli tuolla naurismaata kaivamassa? Ehkä
tapahtui se vaan tarjotaksesi hänelle vähän juomista janon
sammutteeksi! Entäs sinä iltana, jolloin istuit avonaisen ikkunan
ääressä ja katselit suoraan ulos ilmaan -- ympärilläsi oli pimeätä ja
hiljaista, muut nukkuivat jo kauan aikaa sitten, mutta sinä istuit
avonaisen ikkunan edessä, hyräillen laulua, jota Aslak oli sinulle
laulanut. Sinä arvelit kai ettei kukaan sinua nähnyt, Liv, mutta minä
sinun näin. Oliko mielestäsi liika lämmintä, vaikka talvi oli tulossa
ja kylmä tuulenpuuska löi otsaasi vasten? Mitä ajattelit, kun istuit
itseksesi hymyillen, nauraen, esiliinaa nyppien? Liv! Liv! onko musta
Aslak sytyttänyt sinua tuleen silmillänsä? Sinun pitää mennä
maitovatien kanssa aittaan ja tulet suoraan tupaan niiden kanssa. Niin,
kyllä voit pudistaa päätäsi ja nauraa itsellesi. Miksi istut niin kauan
läävässä kun Aslak on halkoliiterissä, joita eroittaa vaan ohut
väliseinä? Kuunteletko vaan laulua, jota hän laulaa, kenties? Miksi
sydän niin rinnassasi sykkii joka kerta kun oven lukkoon joku tarttuu?
Ethän odottane Aslakin tulevan tähän aikaan? Tai miksi katselet eteesi
noilla uneksivilla silmillä ikäänkuin jotain näkisit? Nyt pata on
kiehunut yli reunojensa ja kudin on pudonnut laattialle. Ja miksi itket
itseksesi välistä kenenkään huomaamatta? Et tiedä sitä itsekään, sanot
olevasi "kaikin puolin onnellinen". Liv! Liv! älä luota häneen liioin;
näen kuinka hän sinulle nauraa! Liv parka! Sinä tulet hänen luokseen
niin luottavaisena ja niin hellällä sydämellä, vaan hän ei helly. Hän
vaan puhaltaa tuota kipinätä sydämessäsi, jotta se leimahtaa
ilmituleen. Sinä olet hänelle ilmaissut koko puhtaan sielusi, mutta ei
häntä sen saastuttaminen hävetä. Sinä uskot hänelle isäsi ajatukset ja
sanat, hän niitä kantelee ympäri kylää. Vai etkö tietänyt miksi
kyläläiset tarttuivat toisiinsa ja katselivat niin kummallisesti sekä
sinua että isääsi sunnuntaisin, kun Aslak kulki suorana ja totisena
kirkon portin kautta. Ja sinä olisit pannut vaikka elämäsi pantiksi
siitä, ett'ei hän ollut kavala. Liv! Liv! kuinka sinun käy?
Talvi on tullut. Aslak on vielä Haugenissa, ja Gunnar itse häntä
pidättää. Onko hän vielä sama kuin ennen vai joko jää hänen
sydämessänsä sulaa? Jotenkin kummallinen huhu käy kylässä. Ihmiset
katselevat Gunnarin jälkeen niin oudosti, kuin eivät ennen tehneet, ja
hänen selkänsä takana tietävät he kertoa yhtä ja toista. Tämä ei tiedä
hyvää.
Mutta Aslak on tähän aikaan ikäänkuin muuttunut. Hän rupee katselemaan
Liviä eikä kuitenkaan ole niin usein hänen parissansa kuin ennen. Hän
on ikäänkuin käynyt araksi hänkin. Sanat eivät enää tule hänestä niin
helposti kuin ennen. Hän istuu penkillä, suu totisena ja miettii
jotain. Silloin tällöin kuuluu huokaus. Liv kysyi häneltä eräänä iltana
oliko hän kipeä.
"Niin, minä olen kaiketi kipeä", vastasi hän silloin.
"Voinko sinua jollakin lailla auttaa?" kysyi Liv.
"Et, kyllä se pian on ohitse. Se on semmoista, mitä talvi tuo
mukanansa".
Eräänä iltana luki Liv ääneen Raamattua. Se oli Matheuksen evankeliumin
18 luku. Aslak istui tapansa mukaan nurkassa, kasvot käsiin
kätkettyinä. Hän ei tahtonut kuulla. Hän hyräili itsekseen iloista
nuottia, karkoittaaksensa ajatukset; mutta tuntui siltä kuin tämä ei
nyt onnistuisi niinkään helposti. Hän nosti päätänsä ja katseli Liviä,
mutta silloin sattuivat pistoksen tapaisesti nämät pyhät sanat hänen
sieluunsa:
"Voi maailmaa pahennusten tähden, sillä pahennukset kumminkin tulevat!
Voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee!"
Hän istui tuolilla kuin salaman lyömänä. Hän tuijotti Liviin, mutta
tämä istui niin tyynenä ja totisena ja valo kynttilästä loisti hänen
puhtaille, kirkkaille kasvoillensa, vaikka hän se oli lausunut nämät
leikkaavat sanat. Vaan Aslak itse istui pimeässä. Hän tarttui rintaansa
ikäänkuin repiäksensä siitä pois jotakin, mikä pisti. Hän pyyhki
kasvojansa, mutta suuria, kylmiä vesihelmiä nousi hänen otsallensa. Hän
koetti nauraa, mutta huulet vääntyivät kamalasti. Korvissansa suhisi,
huone pyöri hänen silmissänsä kaappineen päivineen. Hän katseli Liviin,
ja hänestä oli kuin nuo uneksivat silmät olisivat katsoneet häneen
lausuen: "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee". Hän katsoi
toiselle puolelle, hän tahtoi ummistaa silmänsä, mutta Liv seisoi
kuitenkin siinä tuijottaen häneen ja lausuen samat sanat. Hän oli
tukehtumaisillaan. Hän aikoi nousta ja hiipiä ulos, mutta oli kuin
kiinninaulittuna tuoliin. Hän pisti sormet korviinsa, mutta kuuli
kuitenkin "voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennus tulee", ja Liv istui
siinä kirkkaana, valoisana lukien hänen tuomiotaan.
Seuraavana päivänä oli Aslak työssä, mutta ei sanonut sanaakaan. Illan
tullessa sanoi hän olevansa kipeä ja pakoitettu panemaan maata ennen
ilta-lukemista. Liv vei illallisen hänelle hänen kamariinsa. Silloin
istui hän sängyn laidalla, pää käsien nojassa. Hän näytti
synkkämieliseltä, ruokaa ei hän tahtonut. Liv istui hänen eteensä.
"Miksi et puhu isälleni?" kysyi hän, "ehkä tietäisi hän neuvoa, jotain
tuskaa sinussa nyt on, sen minä varsin hyvin näen".
"Ei minulta mitään puutu", sanoi Aslak, "se on vaan semmoista, mikä
haihtuu yhtä nopeasti, kuin se tulee".
"Sinä olet kuitenkin ollut aivan toisellainen nyt viime aikoina",
jatkoi Liv, "ja minä tiedän itsestäni että se aina vaikuttaa hyvää kun
saa puhua jollekin. Mun isäni on hyvin viisas mies, vaikka hän on niin
hiljainen".
"Hys, älä puhu niin kovasti, hän voisi sitä kuulla", sanoi Aslak
säikähtyneenä ja katsoi ympärillensä. "Sinä tiedät että usein olen
pyytänyt sinua olemaan puhumatta isällesi minusta ja minun puheistani.
Mitäs luulet semmoisen miehen sanovan jos yhtä mittaa toitottaisit
hänen korviinsa mitä moinen raukka, kuin minä, lörpöttää. Eikö ole
mielestäsi tarpeeksi, että hän on ottanut minut taloonsa kun makasin
kuin kerjäläinen pihalla, että hän on antanut mulle ruokaa, juomaa sekä
hyviä sanoja, kun minulla ei ollut suupalastakaan enkä tietänyt mistä
sitä ottaa? Pitäisikö minun vielä lisäksi vaivata tuota miestä
kuuntelemaan kaikki, mitä minä voin puhua sinulle, ja kiusata häntä
jok'ainoa kerta kun voin vähän pahoin. Ei, Liv, kuuletkos, ei sanaakaan
minusta ja jutuistani isällesi".
Aslak oli kuin tuskissansa, sanat vuosivat hänen suustansa niin
nopeasti ja ikäänkuin peloituksen ajamina. Liv istui tyynenä tuolilla
ja katseli häntä lempeästi.
"Niin, niin, sinä ymmärrät kaiketi tuota paraiten", sanoi hän, "mutta
minulle sinä kuitenkin voisit puhua, ethän sinä peljänne minua? Ennen
sinä aina puhuit minulle niin paljon, ja minun oli niin hupaista
kuunnella".
Aslak ei vastannut.
"Minuun koskee hyvin kipeästi kun näen sinun noin alakuloisena", jatkoi
Liv, "ja minä tahtoisin mielelläni tehdä jotain sinun hyväksi,
kiitokseksi kaikesta hyvästä minua kohtaan. Sillä minä tiedän ett'en
tuntenut maailmasta paljon mitään, ennenkuin sinä tulit. Sinä olit niin
suora ja ystävällinen, ett'en voinut ujostellakaan sinua, ja sinä olit
nähnyt ja kuullut niin paljon ihmeellistä, ja kerroit siitä minulle
niin että näytti melkein käsin koskettavalta kaikki, mitä kerroit.
Arvaathan kuinka hauskat päivät nuo olivat minulle, joka olin täällä
niin yksinäni. Mutta nyt minä myöskin soisin saavani sinua lohduttaa,
kun olet murheellinen. Luulenpa että voisin sinulle puhua vaikka mitä;
en tiedä mikä siihen on syynä, mutta minussa on semmoinen luottamus
sinuun, ettei se voisi kadota enää, vaikka kuinka hullusti kävisi".
Aslak hypähti seisalleen sängyn laidalta. Jokainen sana putosi tulisena
hiilenä hänen päällensä, hän tarttui molemmin käsin Livin käsivarteen.
"Et saa puhua tuolla lailla, Liv! -- Entäs jo olisin konna, jos olisin
tullut tänne sydän täynnä kostoa ja pahuutta, jos surmaisin sekä sinut
että isäsi ja sitten pötkisin tieheni, jos tallaisin ruohojen korret
kaikki, kukkaset kaikki, ett'ei auringon säteet enää löytäisi
ainoatakaan vihriäistä pilkkua valaistakseen, jos minä --" Hän vaikeni,
sillä Liv oli noussut ja katseli häntä hämmästyneenä.
"Sinä melkein peloitat minua nyt", sanoi hän.
Aslak tointui, pyyhkäsi kädellänsä kasvojaan ja istui sängyn laidalle
jälleen.
"Äläpäs huoli lörpötyksistäni", sanoi hän, ja äänensä oli tyyni.
"Tahdoin vaan peloittaa sinua hieman; sillä sinä et ole näkevä sitä
päivää, jolloin sinua pettäisin".
Hän tarttui Livin käteen, pudisti sitä ja katseli hänen silmiinsä.
"Mutta minun on niin paha olla tänä iltana", lisäsi hän, päästi käden
ja katseli laattiaan. Näin hän istui hetken. Liv seisoi vielä.
"Luenko sinulle vähäisen?" kysyi Liv hiljaa.
"Ei -- ei --", änkytti Aslak ikäänkuin pelästyen. "Vaan -- lue minulle
jotain kuitenkin, niin olet hyvä", sanoi hän taas hetken kuluttua. Liv
meni, mutta palasi pian kirja kädessä.
"Muistan lapsuuteni ajoista kerrotusta pojasta, joka juoksi pois
isänsä luota, tuhlasi perintönsä ja muuttui aivan kurjaksi; mutta
sitten hän katui ja palasi kotia jälleen ja isä otti hänet syliinsä.
Lue se minulle jos voit sen löytää".
"Kyllä sen hyvin tunnen", sanoi Liv, kääntäen kirjan lehtiä. "Nyt
saat kuulla". Ja Liv luki heleällä ja kovalla äänellä kertomuksen
tuhlaaja-pojasta. Aslak istui kuuntelemassa ja kyynel toisen jälkeen
vyöri hänen poskiansa myöten.
"Kiitos", sanoi hän, mutta nyt saat mennä, minä tahtoisin mielelläni
olla hetken aikaa yksinäni". Liv nousi ojentaen hänelle kättä.
"Hyvää yötä siis, nuku nyt hyvin, että olet terve huomenna". Aslak piti
hänen kättänsä. "Kuinka hyvä sinä olet", sanoi hän katsellen häntä,
"sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua".
Kun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi
tytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut
Raamatun hyllylle.
"Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana", sanoi hän.
"Olen lukenut hänelle", vastasi Liv.
"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu
istuessaan luonasi?"
"Ainoastaan mitä hyvää on", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin
hengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi
poskipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti
Aslakin pyynnön, "enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on", arveli hän.
Gunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.
"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta,
nyt häneltä tuskin sanan saa", sanoi hän hetken vaiti oltuansa.
"Minusta tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?"
Liv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli
saanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin
hankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä
olit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän;
sillä silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän".
"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja
kaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin
varsa, mutta sitten --" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui
hermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui
ajatuksissaan. Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut
pudistaa jotain päältänsä. -- "Olen aikonut antaa Aslakin lähteä
kaupunkiin huomenna toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä
mitenkä hän sen asian suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?"
"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina,
hänessä on kova levottomuus, sanoo hän".
Gunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn,
oli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin.
Gunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.
"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" sanoi Gunnar.
Aslak hypähti seisaalleen. "Sinäkö, isäntä?" sanoi hän vähän
hämillänsä,
"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään Svartsidin?
En voi sitä elättää talven yli".
"Pitäisikö minun?"
"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä". Vielä muutamia
sanoja sanottuansa Gunnar meni.
Aslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi.
Mutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. "Entäs jos nyt
juoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv
-- Liv --", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua,
pyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. "Yhdentekevä, tästä pitää tulla
loppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan
tukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! -- kuinka
ahdasta ja kuumaa täällä on!" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman
puhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut
olisi, näki hän vaan pimeyttä.