tunkeutuva espanjankieli tuotti opettajille heidän suojellessaan
itaaliankieltä; sen päätteet liittyivät väkisin itaalialaisiinkin
sanoihin, muuttivat tavaamistapaa ja lauseitten sanajärjestystä. Lasten
muodostama sekamelska oli mitä koomillisin yhdistys kahdesta kielestä.
Surettavaa oli nähdä kuinka itaalialaiset lapset unhoittivat kielensä
pikemmin kuin muut, unhoittivat siksi ett'eivät tainneet äidinkieltään
oikein taikka olivat sitä huonosti oppineet kotimaansa kansakouluissa,
aivan kuin se olisi ollut jokin vieras kieli. Ihanalta tuntui noin
kaukana kotimaasta opettaa kansalaisilleen isänmaan historiaa. Kaikki
nuot useasti palaavat nimet ja vuosiluvut: Garibaldi, Viktor Emanuel,
1859, Marsala, Syyskuun 20 p., Daniel Manin j.n.e. -- kaikuivat aivan
toisin sillä puolen merta, ja kuinka paljoa suuremman vaikutuksen ne
tekivät sikäläisiin lapsiin kuin näihin kotoisiin vesoihin? Kun hän
Itaalian historiassa merkillisten tapahtumain vuosipäivinä kertoi
päivän merkityksestä, näki pienoisten poskien punoittavan, silmäin
säihkyvän ja kyyneliä vuotavan. Pienimmätkin oppilaat, käsittämättä
tarkoin asiata, mutta toisten liikutuksen valtaamina, lauloivat
kaukaisen kotimaansa lauluja tunteellisesti ja äänen väreellä, joka
tunki läpi sydämmen.
-- Minuakin -- sanoi serkku -- vaikka rakastan vaihteloa ja olen
syntynyt maailmata kiertämään, rupesi koti-ikävä kalvamaan, ja kun nuo
mustat sykloonit, hirmumyrskyt, pauhasivat peittäen auringon, niin että
se näytti pilviin sammuneelta, päätin, katsellessani Itaalian karttaa,
päästä, maksoi mitä maksoi, takaisin ensi postilaivassa, vaikka minulla
ei olisikkaan Genuan rantaan päästessäni muuta omaisuutta kuin hame
ylläni. Tiedän kyllä, että meitä täällä kohdellaan huonommin kuin
siellä, ja täällä on pienemmät palkat; mutta tämä on kuitenkin Itaalia!
Kuulkaas -- virkkoi serkku, tapansa mukaan kelpo lailla hypäten
ajatusjuoksussaan -- kuulkaas, kerran aikoi eräs neekeri viedä minut
väkisin mukaansa!
Sillä lailla serkku huvitteli koko seuraa, itse mitä loistavimmalla
tuulella, iloiten tulevasta opettajakokouksesta, jossa saisi nähdä
virkaveljiä ja sisaria koolla suuren joukon, enemmän kuin koskaan ennen
sitte seminaarin päästötutkinnon. Leikillä hän lisäsi luultavasti
säikähtävänsä nähdessään nälistyneitä tovereitansa, aivan niinkuin
Ugolino kreivi huomatessaan omat piirteensä tuhansilla muilla.
Noin tuhannenpa osan-ottajaa oli ilmoittautunutkin kokoukseen. He
alkoivat saapua eräänä sunnuntaina; joka junassa tuli viidenkymmenen
paikkeilla, viimeisellä junalla yksin Turinista kaksisataa henkeä.
Tuskin olivat perillä, ennenkuin rupesivat kulkemaan pitkin katuja,
niin että näytti siltä kuin kaupungin asukasluku olisi parissa tunnissa
karttunut kaksinkertaiseksi. Ei koskaan ennen oltu ----n kaupungissa
nähty niin omituisia ja monennäköisiä ihmisiä. Keikarimaisesti
puettujen opettajien rinnalla kulki toisia talonpoikaisessa asussa,
joilla oli kaulassa paksut villaliinat ja suuret, kankeat, hartioille
ulottuvat palttinakaulukset. Turinin korkeampain oppilaitosten
ylimys-opettajatarten keralla asteli leveälanteisia talonpoikaisnaisia
karkeissa ruudullisissa hameissa. Sekä opettajien että opettajattarien
seurassa näki kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia pappeja, kaiken
karvaisissa mustissa takeissa aina sysimustasta mustanpuhuvan
kaalinlehden karvaiseen asti, toisilla kiiltosaappaat, toisilla
rikköimet, länttäiset ruojut jalassa, toisilla hajuvesiltä lemahtavat
hienot nenäliinat, toisilla isot, siniruutuiset nuuskaniistimet.
----n arvoisa kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi avaraksi
seminaariksi, jossa kaikilla oppilailla oli loma-aika. Kaduilla ja
käytävillä oli tungosta. Kahdeksan tai kaksitoista joukossa, asteli
samaan kouluun tahi piiriin kuuluvia opettajia ja opettajattaria. He
kulkivat koko kadun leveyden mittaisissa parvissa, tahi pitkissä
jonoissa, jotka tuon tuostakin joutuivat epäjärjestykseen siitä, että
tuli vastaan ystäviä ja vanhoja tuttuja, joita joku jonossa pysähtyi
tervehtimään ja puhuttelemaan, ja siten väliin ahdinko pysähytti
liikkeenkin kadulla. Kaupungin asukkaat vaelsivat ympäri, ihmetellen ja
ihaellen tuota parveilevaa ihmisjoukkoa, joka kaikkialta toi mukanaan
nuoruuden, tieteellisyyden ja kasvatus-opillisuuden tuulahduksia,
siivoa olevinaan-oloa, ihania toiveita ja vanhaa kurjuutta.
Uteliaitten joukossa oli Emiliokin, malttamattomasti odotellen
tapaavansa ystäviä ja tuttavia. Äkkiäpä hän seisoi silmätysten don
Lerin, Garascon opettajan kanssa. Tämä oli hieman harmaantunut
ohimoista ja käynyt pyöreämmäksi selästään, mutta oli muuten yhtä
majesteetillinen kuin ennenkin ja näytti olevan täynnänsä yleviä
aatoksia. Emilio oli nauruun purskahtamaisillaan, muistellessaan don
Lerin suurta, tekeillä olevaa teosta _Uskonto ja Koulu_, ja hän aikoi
juuri kysyä mihin osaan hän oli ehtinyt -- -- -- romaanissaan. Mutta
pappi astui häntä vastaan tyynenä, juhlallisena ja vakavana kuin joku
kirkkoruhtinas, joka hetkeksi oli mietteissään häiriytynyt, niin että
kysymys jäi tulematta Emilion huulilta. Tervehdittyään ja sanan kaksi
vaihdettuaan jätti Emilio papin ja meni toisia tuttavia tapaamaan. Yhä
enenevä pimeys esti häntä ihmisten kasvoja oikein erottamasta.
Hämärästä huolimatta hän näki koko joukon tovereita kumpaakin
sukupuolta, jotka istuen portaissa ja käytävissä odottelivat
levolle-menon aikaa. He olivat köyhäin tapaan vaatetettuja, näyttivät
hämmästyneiltä ja väsyneiltä. Tuntui siltä kuin olisivat hävenneet
siellä oloansa näin joukossa, kaukana kodistaan, ja olivat neuvottomina
niinkuin siirtolaiset laivasatamassa. Emiliokin väliin häpesi heitä,
nyt niinkuin useasti ennenkin. Hän taisteli tätä hävettämistä vastaan,
sillä hän huomasi sen perusteettomaksi. Eivätköhän kaikki yhteiskunnan
ammattiluokat voisi näytellä samanlaista näytelmää, sillä olihan luonto
lahjansa kaikkialla epätasaisesti jaellut?
Kun Emilio oli saanut nämä ajatukset karkoitetuiksi, tarttui häneen
vähitellen ylpeys ja ilo, jotka tavallisesti vallitsevat tuommoisissa
kokouksissa, joissa on koolla suuri paljous samaa harrastavia. He
tuntevat silloin selvemmin oman voimansa, aivan niinkuin sotamiehet
nähdessään joukkonsa järjestyksessä laajalla tanterella.
Seuraavana aamuna ennen kello kahdeksaa, kun Emilio astui poikki torin,
joka jo oli täynnänsä opettajia ja opettajattaria, joutui hän kahden
palttinakojun välissä äkkiä aivan Faustina Gallin eteen.
Hämmästyksestä huudahdettuaan tekivät molemmat epämääräisen liikkeen,
joka ikäänkuin kertoi, ett'ei käden antaminen kylliksi ilmaisisi iloa,
minkä jälleen näkeminen molemmissa herätti.
-- Minä olen katsellut nähdäkseni teitä -- sanoi Emilio väräjävällä
äänellä. -- Asian-ajaja Samis'ilta kuulin saaneenne paikan Turinissa.
Niin, hän oli ollut vuoden Turinissa. Hän ei enää kauemmin viihtynyt
kylässä, jossa isänsä kuoli, vaan läksi, tosin hyvin vähäisillä
toiveilla, Turinin kilpailututkintoon ja läpäisi luultavasti siksi,
että aineena oli tuo hänen aina harrastamansa _Lapsuuden runollisuus_.
Hän oli saanut paikan Rubatton esikaupungissa. Siten hänen oli
onnistunut päästä kaupunkilais-opettajattareksi ja sai kumminkin asua
aivan kuin maalia niinkuin ennenkin. Useimmat hänen oppilaistaan olivat
talonpoikaislapsia. Hänellä oli asuttavanaan yksi huone itse
koulurakennuksessa. Ja koska hän oli saanut hyvän tarkastajankin, oli
hän varsin tyytyväinen.
Emilio tarkasteli häntä. Jotain oli neiden kasvoissa, joka kertoi hänen
tulleen kolme vuotta vanhemmaksi. Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut
ainoatakaan valkoista karvaa hienossa, kastanjankarvaisessa tukassaan,
ja pienoinen suunsa oli yhä vielä yhtä raitis ja suloinen kuin ennen,
ylevät, kauniit sanansa näkyivät vieläkin puhkeavan ikäänkuin kukkaset
hänen huulilleen. Emilio tarkasteli häntä muistoja etsivän katseella,
tuolla tarkkuudella, jolla ihminen koettaa kuunnella kaukaa kajaavata
soittoa. Ja hän tunsi jotain sanomattoman suloista sydämmessään.
Katsellessaan alas opettajattareen, hän huomasi tämän hieman
laihtuneeksi, niin että hame oli väljällään hartioista; tästäkin Emilio
heltyi.
-- Minä en ole teitä unhoittanut -- sanoi hän äkkiä -- olen aina
pitänyt teistä, rakastanut teitä.
Neiti teki päällään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanotuksi: --
Sitä minä epäilen.
Kun kuuli Emilion saaneen Turinissa paikan, näytti siltä kuin hän olisi
tahtonut salata iloaan siitä, mutta se ei onnistunut.
Emilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja
miksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui
melkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet
herttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja
suruiset muistot Altaranan ajoilta.
Yht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: --
Minä olen aina pitänyt teistä.
-- Eihän tuo ole uutta -- vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä.
Emmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?
Senjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan
pahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui
entisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli
katsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä
saattamasta.
Emilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se
ajatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin
olento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä
sanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä
aina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion
aavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden
ja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja
uskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan
huomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti
olevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia
onnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin
pelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla
mielenliikutuksella hän toisti: -- Minä olen aina pitänyt teistä.
Neiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja
hän avasi suunsa -- -- -- mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli
ympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella
äänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: -- Minä
olen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa
tapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus
Turinissa. -- Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.
Emilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi,
ollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat.
Opettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? --
kysyi Emilio.
-- Matkustetaan vaan kaikki yhdessä -- vastasi neiti hymyellen. --
Viimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on
mahdoton toisiansa löytää.
Sitten lisäsi totisena: -- Saan ilokseni nähdä teidät jälleen
Turinissa.
Hänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin
Altaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään
kylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi
apeannäköisenä: -- -- Hyvästi siksi.
Mutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi
taaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota
niin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi,
tuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni
eteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.
Puolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella
uteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat
olleet teaatteri-näytäntöjä.
Keskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi
herättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa.
Megari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen
asetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli
tungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta
kohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.
Katon alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta
kuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä
nähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut,
talonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet,
vanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja
nuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.
Keskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä
joutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia
haudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat;
toiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa
käsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä;
muutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa
hyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa,
kiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi
oli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana
kilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka
puhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.
Itse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin
vanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli
tietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi
selväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat
kuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä,
pauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta
tyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme
neljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta
ymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi
ollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä
soprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin
rohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.
Keskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset.
Ensimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei
kukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin
talonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat
navettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi
sananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis
kolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä
kaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi
muudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi
sekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan
saarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan,
mulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen
hirmuista ilvettä.
Emiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat
kuuliat yhtä paljon kuin puheet.
Kaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta
väkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka
voimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille
opettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät,
kuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista
ilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he
kuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin
ahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.
Useimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään
ymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi
Emiliolle: -- Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun
sisässä. -- Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa
kaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua
vastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä
sitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja
niinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.
Opettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko
puolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia
ja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia,
kiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen
ajatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten
jälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät
olleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun
ja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.
Jokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille
kaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita
ja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki
Emilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja
katosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella
kerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä,
tavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän
näköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli
päätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: -- Heillä ei ole _mitään_
aatteita! Heillä ei ole mitään _aatteita_! -- ja sitte lenkutti
tiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.
Emilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi
yleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa
lisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan
näkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin
hänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti
istui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin
seuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä
tuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta
silloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin
yksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti
Emiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun
kääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan;
se oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa
kuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus,
tulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina
näin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.
Tuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus
neljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio
oli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan
maalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain,
toiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä
söisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä
kevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio
kuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja
katsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta
todistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät
ajatuksensa.
Hetkeksi kuitenkin nämät ajatukset haihtuivat Emilion mielestä, ja se
oli viimeisen kokouksen lopussa, jolloin rehtori Megari piti
päätöspuheen. Tämän sanat, lausutut voimakkaalla äänellä ja suurella
tunteellisuudella, jotka hänellä oli entis-ajasta vielä jäljellä,
kaikuivat tungokseen asti täydessä kirkossa, missä syvä hiljaisuus
vallitsi. -- -- -- Te nuorukaiset, niin kuuluivat päätössanat,
palatkaat kotiinne innostuneina näiden monien vanhojen esimerkistä,
jotka vielä, puolen vuosisadan vaivat kestettyään, kantavat koulun
lippua korkealla; ja te vanhat, virkistykää nähtyänne lukuisan
nuorisojoukon, joka varustautuu vereksillä tiedoilla, uljaalla
uskaliaisuudella jälkiänne seuraamaan. Palatkaa työhönne, te nuoret
opettajattaret, joille isänmaa on uskonut pyhän toimen äitien sijaisina
lapsiansa, rakkaimpia toiveitansa kasvattaa. Palatkaa kaikki korkeaan
kutsumukseenne, jossa saatte joka päivä kylvää kansaanne jaloja
tunteita, yleviä ajatuksia. Teidän tehtävänänne ei ole ainoastaan
tietämättömyyden ja taika-uskon häätäminen, vaan teidän tulee myöskin
köyhiä lohduttaa, hankkia iloa niille lapsille, jotka ovat kotoista
hellyyttä vailla, elähyttää kansaa odottamaan valoisampaa
tulevaisuutta. Teidän velvollisuutenanne on lasten kautta lähettää
rauhan sanoma eripuraisille perheille, herättää hellyyttä kovettuneissa
vanhemmissa, elvyttää rakkautta isänmaahan sen vihollisissa tahi sen
kylmäkiskoisissa lapsissa. Palatkaa vakaasti päättäen aina puolustaa
toimenne kunniata; kärsikää valittamatta kiittämättömyyttä,
vihamielisyyttä ja aiheettomia vainoomisia, sen ajatuksen vahvistamina,
että suurin onni, mikä ihmisen osalle tulla voi, on tunto siitä, että
tekee palkatonta hyvää; että joka hetki vaatimattomassa työssänne on
ihmisyydelle voitoksi; että köyhinkin, vähimmin sivistynyt,
vähäpätöisin teistä, halvinkin sotamies tässä sotajoukossa, joka
aselevotta taistelee mitä vaarallisinta vihollista vastaan, ja verta
vuodattamatta voittaa mitä tärkeimmissä tappeluissa, on oikeutettu
saamaan isänmaan jopa koko ihmiskunnan siunauksen. Jääkäät hyvästi,
urhokkaat nuoret naiset, kunnian arvoisat sotavanhukset, nuoret
asemiehet, uuden ajan pelkäämätön etujoukko! Rientäkää työhönne kaikki,
ja olkoon Jumala kanssanne niinkuin minunkin henkeni teitä aina on
seuraava!
Kokous puhkesi mieltymyksen myrskyyn viimeisiä sanoja kuullessaan.
Tällä hetkellä saattoi tosiaan sanoa kaikkien, sekä kaupunki- että
maalaisten, vanhojen että nuorten, tyytyväisten ja tyytymättömien
olleen yhtenä sieluna ja mielenä.
Tämä suurenmoinen mieltymyksen osoitus uudistui illalla rautatien
asemasillalla, kun Megari nousi junaan. Liikutettuna katseli Emilio
tätä näytelmää täyteen sullottujen rautatievaunujen akkunasta, samalla
kun Faustina Galli pisti päänsä viereisestä akkunasta. Rehtorin
viimeiset sanat kaikuivat vielä Emilion sielussa. Niin tosiaan,
kuuluihan hänkin sotajoukkoon ja saattoi olla ylpeä siitä. Sillä
joukolla on puutteensa, mutta tämä on osaksi sen maan syy, jota se
palvelee. Se on huonosti varustettu aseilla ja muonalla, mutta siitä
sille on enemmän kunniata kuin häpeää. Sen riveissä tosin on
kelvottomia ja pelkureita niinkuin kaikissa muissakin sotajoukoissa;
mutta, Jumalan kiitos, siinä löytyy sankareitakin, miehiä ja naisia,
joiden edessä maan mahtavain sopisi kumartaa. Niin, Megari oli totta
puhunut: ei kukaan maailmassa voi tehdä enemmän hyvää kuin he, eikä
löydy suurempaa onnea kuin hyvän tekeminen. Emilio muisteli mielessään,
että ihanimmat hetket hänen elämässään olivat olleet juuri ne, jolloin
hän oli vakuutettu tästä totuudesta. Entinen rakkautensa lapsiin kuohui
jälleen hänen sydämmessään, kun hän katseli äänetöntä ystäväänsä, joka
niin ihanin, lämpimin sanoin oli puhunut tästä rakkaudesta ja pitänyt
sitä vireillä hänenkin sydämmessään. Molemmat tunteet, rakkaus lapsiin
ja rakkaus tuohon ystävään, sulivat yhteen, valoisaksi ajatusten ja
mielikuvien maailmaksi. Hän ajatteli sitä iltaa Altaranassa, jolloin
neiti Galli nojautuen palkongin aitaukseen tuijotti taivaanrantaan,
ikäänkuin olisi jo kaukaisuudessa nähnyt ne tuhannet pikku tytöt,
jotka häntä odottivat ja joille hän oli tästälähin uhraava koko
elämänsä -- -- --.
Emilio näki ajatuksissaan omat ja kaikkien tovereinsakin oppilaat,
joukon, joka täytti koko hänen edessään olevan avaran kentän ja ulottui
niin kauas kuin silmä siinti ja josta kuului aavan meren tapaista
pauhinaa; miljoonittain pikku kasvoja ja kuroitettuja käsiä, olentoja,
jotka rukoilivat valoa, rakkautta, turvaa. Ja Emilio lupasi näitä
heille antaa, vannoi sielunsa syvyydestä, jalon isällisen tunteen
vallassa, joka käsitti hänen isänmaansa koko kasvavan sukupolven.