Emiliolle kaikki vaiheensa siitä päivästä asti, jolloin oli
kirjoittanut Altaranaan. Hän oli jättänyt paikkansa Badolinossa ja
joutunut Mocchian kuntakouluun, jossa oli kahta kauheampaa. Mocchia oli
pieni kylä, puoleksi kätketty rumaan laaksoon, jossa satoi kuusi
kuukautta peräkkäin. Koulussa oli niin kosteata, että märkyys oli aivan
pilannut seinällä riippuvan kuninkaankuvan, eikä enää voinut lukea
seinätaulujen allekirjoituksia. Ja tässä haudan kaltaisessa kunnassa
oli -- ei voinut ymmärtää miksi -- äärettömän paljon lapsia, jott'ei
tiennyt minne sijoittaa. Luokkansa oli täpöisen täysi ja kuitenkin
kaduilla vilisi lapsia, joista joka kolmatta vaivasi syhelmä. Se oli
aivan kauhea kylä lapsituotteliaisuuteensa nähden; niitä sikisi
niinkuin matoja juustossa. Siellä oli Lerica joutunut tekemisiin äsken
valitun sindacon kanssa, joka oli ylpeydestä niin hassahtava, että
vaati opettajaa pukeutumaan hansikkoihin, kun tulisi raatihuoneelle
sindacoa tapaamaan. Lericalla oli sielläkin ollut paljon rettelöitä
palkkansa perimisessä. Ylöskantomies, joka oli yksissä asioissa
sindacon kanssa, oli juonittelevainen roisto ja vastasi kolmena
kuukautena peräkkäin, kun Lerica tuli palkkaansa nostamaan: -- Minulla
ei ole mitään rahoja --, vaikka oli todistettu, että hän jo oli
kantanut rahat kunnalta. Mitä oli tekeminen? Lerica ei tahtonut kääntyä
kunnallishallituksen puoleen, sillä silloin asia olisi ollut
alistettava sindacon päätettäväksi, joka kostoksi ehkä olisi erottanut
hänet virasta. Mutta hän ehti ennen vihollisiaan ja pyysi itse eroa.
Vaan silloinpa prefekti lähetti hänen eronhakemuksensa koulu-legaatille
käskyllä, että opettajan on se peruuttaminen; sillä yhtä vähän kuin
kunta voi opettajansa kesken vuotta erottaa, yhtä vähän voi opettaja
itsekään jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Lerican siis täytyi
pitkittää työtään, mutta ylöskantomieskin pitkitti niskoitteluaan.
Vihdoinkin, valitettuansa kerran toisensa perästä, prefekti otti sen
kuuleviin korviin ja käski sindacon pitämään huolta siitä, että
opettaja saisi palkkansa, muuten Mocchiaan lähetettäisiin komisarius
asiata tutkimaan kunnan kustannuksella.
-- Kun olin nämä tiedot saanut -- pitkitti Lerica -- riensin iloisena
ylöskantomiehen luo nostamaan kaikkia saataviani -- -- -- mutta hän
antoikin minulle koko summasta -- -- -- Lerica huusi ukkosen-äänellä,
niin että parikymmentä kadulla liikkuvaa henkilöä kääntyi katsomaan --
kuusitoista lireä, ymmärrätkös, kuusitoista sikamaista, kauheasti
haisevaa lireä! Loput maksettiin vähitellen pienissä osissa,
viisi, kuusi, neljä jopa kaksikin lireä kerrallaan. Mutta --
lisäsi hän pysähtyen keskelle katua, pudisti päätään ja päästi
metsäläisen riemunaurun -- kylläpä ovat saaneetkin kuulla siitä! Joka
kerta, kun kävin siellä palkkaani lypsämässä, haukuin niin, että
sinne kokoontui väkeä ja syntyi kauhea meteli. He eivät olleet
kuulevinaankaan. Minä jo edellisenä päivänä ajattelin haukkumasanat
valmiiksi, haukkumasanat sellaiset, että olisivat minut ampuneet, jos
heillä olisi ollut tippaakaan kunniallista verta suonissaan. Niin,
semmoinen onni minulla on. Saatpa nähdä, minun käy huonosti nytkin
tässä tutkinnossa.
Emilion tehdessä kieltävän liikkeen kädellään, virkahti Lerica: -- Minä
olen varma siitä! Minua liiaksi tunnetaan Piemontissa. Aatteles, mitä
ilkeitä kirjeitä kaikki, joita olen haukkunut ja uhkaellut selkään
antaa, ovat kirjoittaneet tutkijalautakunnalle ja valtuusmiehille. Sen
luontoisia, kuin minä olen, ei tahdota minnekkään. Mutta odottakaapas,
jos minä reput saan! En sano enempää. Ennen kaikkea saa tutkijakunta
tekemistä kanssani, sitte kierrän kaikissa kylissä, joissa olen
opettajana ollut, tekemässä loppusuorituksia ja silloin saat kuulla
ihania juttuja. Se on oleva kerrassaan kuin lihaksi muuttunut
maanjäristys olisi matkoilla.
Seuraavana päivänä oli kirjoitettava aine sananlaskusta: Opi ammattisi,
saat leipäsi. Tämä aine oli kehitettävä kertomuksen, vuorokeskustelun
tahi esitelmän muodossa.
Seurasi samanlaisia kohtauksia kuin edellisenäkin päivänä ja niitten
lisäksi vielä pieni tapahtuma uutta lajia. Kahden tunnin työn perästä
pyörtyi eräs nuori tyttö; hänet kannettiin puutarhaan, jossa kylmän
veden avulla saatiin virkoamaan, mutta hän ei voinut enää pitkittää
kirjoitusta.
Lerica häiritsi ehtimiseen Emiliota puoliääneen lausutuilla
kirouksillaan. Hänen mielestään aine oli tyhmä ja laiha, ja siksi hän
sadatteli tutkijakuntaa ja valtuustoja minkä jaksoi.
Ennenkuin tutkittavat läksivät tiehensä, ilmoitettiin heille että
kirjoituksia tarkastettaisiin kahdeksan päivää ja yhdeksännen aamulla
olisi koulun portilla luettelo niistä, jotka saisivat ottaa osaa
suulliseen tutkintoon. Niitä, joiden nimet eivät olisi listalla, ei
hyväksytty.
Ulkona kihisi ihmisiä enemmänkin kuin edellisenä päivänä. Emilio ja
Lerica pysähtyivät hetkeksi kadulle nähdäkseen kaikkia noita voitosta
varmoja tahi alakuloisia, miettiväisen näköisiä tahi itkeviä
opettajattaria, jotka astuivat ovesta ulos. He näyttivät väsyneiltä;
hiukset olivat pörröllään, puku epäjärjestyksessä, ikäänkuin olisivat
olleet tappelussa. Useimpain kasvoista saattoi lukea heidän aavistavan
väärin kirjoittaneensa, sekä harmittelevan jättäneensä monta hyvää
ajatusta ja selvää lausetta mustepulloon. Erotessaan he toisilleen
toivottivat onnea taikka lausuivat sanoja, jotka osoittivat pelkoa ja
epätoivoa.
Keskellä joukkoa Emilio kuuli äänen takanansa huutavan: -- Herra Ratti!
-- ja kun kääntyi, näki edessään neiti Pedanin. Äkkiä johtuivat Emilion
mieleen nuo julmat sanat: -- Harjoittakaa telineliikkeitä. -- Niitä
muistellessaan ja nähdessään tuon kookkaan, kukoistavan nuoren naisen
lensi häpeän puna Emilion poskille.
Neiti Pedani hymähti. Ehkä hänkin muisteli samaa asiaa. Mutta pian hän
tyynellä ja luontevalla ryhdillään päästi Emilion pulasta ja ojensi
hänelle voimakkaan kätensä.
-- Tekin täällä? -- hän kysyi niinkuin olisivat nähneet toisensa
edellisenä iltana. -- Olette kai voineet hyvin koko tämän ajan?
Neiti näytti nuoremmalta kuin Caminassa, oli hartevampi, hoikempi
vyötäreiltä ja entistänsä raittiimpi sekä ruumiin että sielun puolesta.
-- Lyönpä vetoa -- sanoi Emilio leikillisesti -- että otatte osaa
kilpailuun yksinomaisesti päästäksenne tänne _voimistelun kehtoon_.
Opettajatar vastasi: -- Juuri siksi.
Kohteliaasti Emilio arveli neidin voivan olla varman asiastaan.
Hän pudisteli epäileväisesti päätään. Kyllä kai, jos olisi kilpailtava
voimistelussa, sitten ei olisi hätää; mutta käsityötutkinto teki hänet
levottomaksi. Tuo siunattu paita, joka oli kokoon kursittava! Hän
varmaankin haaskaisi kymmenen metriä kangasta onnistumatta sittenkään,
sillä hänellä ei ollut kärsivällisyyttä eikä taipumusta semmoisiin
töihin.
Tätä sanoessaan opettajatar joutui kauas ihmisvirrassa.
-- Ratkaisevana päivänä kai vielä tavataan -- puhui neiti matkan päästä
ja heilutti kättään jäähyväisiksi. Hänestä ei enää näkynyt muuta kuin
satakaunoilla koristettu hattu, joka kohosi ihmisjoukossa ylemmäs
kaikkia muita hattuja.
Seuraavana kahdeksana päivänä, jolloin Emilio monta kertaa kävi
veljiänsä tervehtimässä, (toinen niistä oli kirjapainotyössä, toinen
puuseppänä) oli hän sanomattoman levoton; toivoi väliin onnistuneensa
loistavasti, toisinaan taas luuli auttamattomasti hokaroineensa. Yönä
vasten ratkaisevaa päivää hän ei saanut unta ja aamulla meni jo tuntia
ennen määräaikaa käyskentelemään koulun läheisyyteen. Siellä kulki
paljo muitakin rauhattomia olentoja, jotka joka viides minuutti
koettelivat koulun porttia ja hätääntynein katsein tarkastelivat
puutarhassa polttelevia vahtimestareita, sekä kadulla ohi kulkevia
tutkijakunnan jäseniä, jopa koulurakennuksen suljettuja ikkunoitakin.
Kun portti avattiin, töytäsi pihaan koko joukko tutkintoon pyrkijöitä,
sekä niitten sukulaisia ja ystäviä jotka eivät olleet uskaltaneet itse
tulla. Suulliseen tutkintoon oikeutettujen nimet olivat pienellä
ilmoitustaululla ison salin oven pielessä. Kovin lyhyt tuo luettelo
oli! Kokonaiseen neljännestuntiin ei Emilio voinut sitä lähestyä.
Jokaisen jälkeen, joka taulun alta poistui, tunki kaksi sijaan. Harmin,
valituksen ja napinan huudahduksia kuului; isät ja äidit poistuivat
synkin kasvoin, mutisten jotain; nuoria naisia tuli sieltä kalpeina ja
itkusilmin, lohduttelevien sukulaisten tahi ystävien tukemina; muutamat
astuivat, toivon kipinä rinnassaan, uudelleen katsomaan, että eikö
sittekin heidän nimeänsä olisi luettelossa.
Tällä hetkellä Emiliossa ei ollut vähääkään säälintunnetta jäljellä.
Päinvastoin röyhkeä kärsimättömyys oli hänet käsittänyt; hän tunkeutui
joukon läpi ensi riviin, onnistui sijoittamaan päänsä yläpuolelle
erästä hattua, jonka höyhentöyhdöt pistivät häntä leukaan. Ja nyt hän
tunsi saman tunteen, jonka raitis tuulahdus tuottaa ihmisraukalle, joka
on häkään nääntymäisillään -- -- -- Ratti, Emilio! Hänen nimensä oli
siinä. Emilio vetäisi syvän henkäyksen, joka käänsi hänen puoleensa
pikaisia kateellisia katseita; sitten tunkeutui taas ulos
ihmisjoukosta, niin ylen onnellisena, ett'ei muistanut itse katsoa eikä
muilta kysyä, oliko Lerican nimeä luettelossa.
Vieläkin tyytyväisemmäksi Emilio kävi illalla kuullessaan, että
ainoastaan kolme opettajaa oli läpäissyt ja että Lerica oli yksi
niistä. Emilio meni uskaliaana ja iloisena suulliseen tutkintoon.
Tutkittavat käskettiin kolme kerrallaan voimistelusaliin. Siellä oli
kaksi pöytää; toisen ääressä istui tutkijakunnan puheenjohtaja kahden
jäsenen kanssa, toisen ääressä olivat tutkijakunnan neljä muuta
jäsentä.
Emiliota tutkittiin yhdessä kahden opettajattaren kanssa. Nähdessään
nuo kuusi tuomarinnaamaa, jotka kääntyivät häneen, ja ajatellessaan,
että hän nyt muutamassa tuokiossa saattaisi hukkaan laskea monen vuoden
työn ja ponnistukset, valtasi Emilion sama hervahduttava tunne, joka
käsittää siivon nuorukaisen hänen astuessaan ensimmäistä kertaa
pelipöydän ääreen. Kun yhdestä pöydästä huudettiin häntä nimeltä,
menikin hän toiselle ja sai palata lakaisin ensimäisen luo. Siellä hän
näki molemmat kirjoituksensa levällään erään tutkijan edessä ja
hämmästyi niin, ett'ei tajunnut tämän ensimäistä kysymystä. Mutta äkkiä
hän tunsi suuren helpoituksen. Häntä kehuttiin. Silloin hänen rintansa
jälleen täyttyi uskaliaisuudella ja hän tunsi tuota selvää päihtymystä,
joka ennen muissa tiloissa oli niin paraiksi häneen tullut; tuota
melkein kaksinkertaista voimaa kaikessa sielunsa toiminnassa, joka
lähti hänen kunnianhimostaan ja ylpeydestään, kun muisteli entisiä
voitokkaita ponnistuksiansa ja ajatteli kuvituksissaan hymyilevää
tulevaisuutta. Hän näki itsensä yliopiston tutkijakunnan edessä,
voitokkaasti vastaamassa kysymyksiin, joita tohtorin arvo seurasi.
Tuntuipa kuin rinnallaan olisi seisonut näkymätön ystävä, Megari,
kuiskaamassa vastaukset hänen korvaansa. Hän suoriutui hyvin
tutkinnosta, sekä hämmästyi kovin, kun kuuli sanottavan: -- Saatte
mennä. -- Hän luuli kuulleensa väärin; nämä kolme neljännestuntia
tuntuivat kymmeneltä minuutilta. Tyynenä hän astui ulos. Mutta tuskin
ulos päästyään, käsitti hänet, nähdessään auringon ja ihmiset,
vastustamaton ruumiillisen liikkeen tarve ja niin hän läksi ilman
päämäärää astuskelemaan Turinin katuja. Sanomattoman hyvillään hän
ajatteli noita maakylissä viettämiänsä vuosia elämänsä menneenä
ajanjaksona ja muisteli jonkinmoisina unikuvina ihmisiä, joiden
tuttavuuteen oli joutunut. Ihmeekseen hän löysi itsensä hämärän tultua
_Kolmen Kyyhkyn_ ravintolan edustalla.
Astuessaan kyökkiin hän näki Lerican seisovan selin ovelle päin
puhumassa emännän kanssa.
Kun Emilio ei ollut tavannut ystävätään suullisessa tutkinnossa,
pysähtyi hän hieman neuvotonna, sillä hän pelkäsi, ett'ei Lericaa oltu
hyväksytty. Mutta Lerica oli tuskin kääntynyt, ennenkuin Emilio luki
hänen kasvoistaan, että kaikki oli hyvin käynyt.
-- Kaikki kävi hyvin -- toveri vastasi Emilion kysymykseen ja hykersi
käsiään.
Mutta äkkiä muuttui muotonsa ja hän sanoi: -- Aatteles, minä olin
tulistumaisillani provessori Alatiin, joka koetti kietoa minua.
Lerica ja provessori olivat riitautuneet Pekingin väkiluvusta. Lerica
oli sanonut "kaksi miljoonaa asukasta", mutta silloin oli provessori
nauranut ja huomauttanut, että se on mahdotonta, koska kaupungilla ei
ole isompaa alaa kuin Parisilla, jossa kaksi miljonaa asuu aivan
ahtaalla, kun sitä vastoin Pekingissä on laveita tykkönään asumattomia
tahi melkein asumattomia aloja, niinkuin keisarin kaupungin-osa,
äärettömät rämeet y.m. Lerica väitti mainitsemansa asukasluvun olevan
sen suuruiseksi ilmoitetun kaikissa kansakouluja varten valmistetuissa
maantieteissä. Toinen oli vastannut: -- Älkää noin kiivastuko! -- Minä
en kiivastu -- oli Lerica sanonut, ja siihen oli provessori
virkahtanut: -- Tyyntykää.
-- Lyhyesti -- pitkitti Lerica -- kaikesta näki, ett'eivät kasvoni
miellyttäneet sitä roistoa, ja hän koki saada minut kompastumaan Kiinan
pääkaupunkiin. Vähällä olin kuohahtaa, ja niin hänenkin laitansa oli.
Me törmäsimme todellakin yhteen. Mutta minä toivon selittäneeni asiani
oikein ja että kaikki päättyy hyvin.
Senjälkeen Lerica puhkesi meluisaan iloisuuteen joka, niinkuin aina,
päättyi kiroustulvaan.
-- Nyt se on loppunut -- huusi ja pudisti nyrkkiänsä Alpeille, jotka
häämöittivät ravintolan portista -- jaa, nyt se on loppunut, elämä
noissa tunkionmoisissa pikku-kunnissa, noissa navettakouluissa, joissa
sindacot, sen härkäpaimenet, ovat kymmenenä vuonna tehneet elämäni
helvetiksi!
Tällä hetkellä hän ei aikonut ainoata ajatustakaan uhrata häpeälliselle
menneisyydelle, ja koska ei voinut antaa anteeksi niille roistoille,
jotka olivat häntä sikamaisesti kohdelleet, tahtoi hän edes unhoittaa
heidät. Tietysti sillä ehdolla, ett'eivät joutuneet hänen tielleen.
Armahtakoon sitä heistä, joka sattumalta joutuisi hänen eteensä
jossakin Turinin kadunkulmassa. Rauhoitu, ystävä, hän rauhoittaen
lisäsi; hän ei aikonut melskettä nostaa. Hän aikoi vain pistää kaksi
sormea miehen leuan alle, nostaa ylös hänet aivan varovaisesti ja
asettaa hänet hiukan kauemmas kadulle sanoen: -- Odottakaa! Teidän
kaltaisenne ja Carlo Lerica eivät mahdu samalle katukäytävälle.
Ratti vietti illan hauskasti toverin seurassa. He tuumailivat muuttaa
yhteen asumaan päästyänsä molemmat Turiniin. Koska Lerica oli tuonut
kaikki tavaransa _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolaan ja asettunut sinne,
saivat he ilokseen yhdessä vastaan-ottaa kaupungin komeapukuisen
vahtimestarin, joka toi kirjeen, missä tutkijakunnan puheenjohtaja
juhlallisesti ilmoitti heidän tutkinnossa läpäisseen ja että heidät
nimitettäisiin opettajiksi Turiniin kaupungin valtuusmiesten ensi
kokouksessa.
Ennenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra
Samis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti
vaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: -- Minulla on jotain
teille näytettävää -- ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota
vastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen
oppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut
neiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan
olisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli
hienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja
voimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin
sekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat
niinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja
kestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat
karaisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka
ei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.
Generi ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen,
hymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen
johdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä
äänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: -- Oh
-- -- minä muistan kyllä -- jonka jälkeen rupesi leikittelemään
paperiveitsen kanssa.
Emilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen
merkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä
ei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän
käytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen
tykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään,
johon oli tullut siirretyksi.
Asian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä,
aivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on
saanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun
asian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän:
-- Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat
pyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?
Emilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten
saavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun
siitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei
vähääkään huomannut puheen koskevan häntä.
Pojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän
aavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun
rajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa,
joka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan
poljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä
muutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että
kadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta.
Emiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää
voinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.
Tullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja
ajatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia
aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt
kaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan
kiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin
rehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin
rosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja
puolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina
rakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa
näkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.
Vielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja
tunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen
oppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään
kadehtisi.
Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.
Golilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ----n kaupungissa
sydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään
koetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen
virka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin
olisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta
tyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä
rinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että
nuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan,
siitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään
koettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia
kestämään.
Vielä Emilio pelkäsi ett'eivät Turinin valtuusmiehet, paikkojen
vähyyteen nähden, nimittäisikkään häntä vielä sinä vuonna virkaan.
Mutta eräänä aamunapa saapuikin virallinen nimitys Lucento-nimisen
etukaupungin opettajaksi, tuhannen liren vuosipalkalla, suurimmalla
mikä hänellä koskaan oli ollut. Nyt hän oli tyytyväinen.
Hänen syntymäkaupungillensa tavaton tapahtuma oli päättävä Emilion
maalais-opettaja-uran. Kansakoulujen rehtori oli kuusi kuukautta ennen
kuuluttanut opettajakokousta siellä pidettäväksi, ja siihen saapuisi
opettajia ja opettajattaria kaikista Piemontin seuduista, varsinkin kun
valtio maksoi viisikolmatta lireä jokaiselle kokoukseen matkustavalle.
Kokous tulisi kestämään kuusi päivää. Kaupungin hallitus antoi
vanhan kirkon käytettäväksi ja oli hankkinut koko joukon yösijoja
osan-ottajille. Kokous varmaan tulisi erinomaiseksi, yleväksi
kasvatus-opilliseksi juhlaksi, jossa Emilio saisi tavata monta vanhaa
toveria entis-ajoilta. Tämä ajatus häntä ilahutti.
Lisäksi sattui Syyskuun alussa toinenkin hupainen seikka: serkku palasi
aivan odottamatta kotimaahan. Hän tuli eräänä iltana kuin raketti
Golilaisten luokse ja toi mukanansa rouvalle laaman-vuodan, herralle
kääreen paraguay-teetä, Emiliolle kimpullisen intiaani-nuolia ja
Emilion sisarelle kaksi kanaria-lintua. Hänen pukunsa oli hyvin
omituinen; hartioilla näet oli mustanvalkoinen, isoruutuinen
_poncho_.[25] Luonnoltaan hän oli tullut entistänsä iloisemmaksi,
hermostuneemmaksi, kiihkeämmäksi ja haaveilevaisemmaksi, ikäänkuin
uuden maailman ilman mukana olisi hengittänyt raitista nuoruutta ja
hulluutta.
Kolmena, neljänä ensimäisenä päivänä serkku hurmasi, viehätti,
liikutti, elähytti kaikkia kummallisilla pikku kertomuksillaan; hän
kuvasi Pampas tasankoja, Rosarion ja Buenos Ayres'in katuja,
uutis-asukasten kyliä ja Paranan saaria niin elävästi, että
ne ilmi selvinä astuivat kuulijan silmän eteen. Kaksi vuotta
Amerikassa oltuansa hän läksi sieltä pois ainoastaan voittamattoman
muuttelohalunsa ajamana eikä minkään muun tähden. Nyt oli jo hankkinut
itselleen paikan Turinissa eräässä argentinilaisessa perheessä, joka
halusi espanjankieltä taitavaa Itaalialaista kotiopettajattareksi.
Mutta sittemmin hän aikoi hakea itselleen paikkaa itaalialaisessa
koulussa Afrikassa, sillä sitä hän jo kauan aikaa oli toivonut. Hän
kentiesi matkustaisi erään piemonttilaisen ystävän luo, jonka hallitus
oli lähettänyt Tripoliin pikkulasten koulua hoitamaan. Siinä koulussa
oli sata araapialaista lasta itaalian kieltä oppimassa. Mutta oi, ei
hän kuitenkaan missään löytäisi niin omituisia, romantillisia kouluja
kuin Buenos Ayres'issa, vaikka siellä valitettavasti annettiin lasten
liiaksi lausua runoja ja näytellä pikku kappaleita. Nämä koulut olivat
ikäänkuin Itaalian tulevaisuuden kuvia, Humberto kuninkaan ja Guiseppe
Mazzinin kuvat vierekkäin. Siellä ympäröi uudemman ajan historiata
satumainen, runollinen hohde; seikkailian iloinen pelottomuus näkyi
lapsiinkin imeytyvän la Plata virran veden mukana. Sielläpä oli
koululapsia jos jonkinlaisia! Siellä näki kaikkien Itaalian eri
seutujen kasvoinpiirteitä ja kuuli kaikkia eri itaalialaisia murteita,
niin että kun kymmenen oppilasta luki peräkkäin ääneen, kuuli kaikki
eri murteet, joita puhutaan Venedigistä Palermoon saakka. Muutamat
lapsista olivat Amerikassa syntyneitä, mutta kuitenkin sydämmen ja
kielen puolesta täydellisesti itaalialaisia sen kasvatuksen nojalla,
minkä olivat vanhemmiltansa saaneet. Toiset muistivat kotimaataan
ainoastaan unelmana. Usea heistä oli syntynyt merellä tahi satamissa.
Moni äsken maahan muuttanut painoi päänsä alas ja sai vedet silmiinsä,
kun vaan kuulivat Itaalian nimeä mainittavan; siihen liittyi tuhansia
muistoja. Lukemattomat olivat jo puoleksi "amerikalaistuneet" ja
kadottivat, itaaliankielisestä koulusta huolimatta, jok'ikinen päivä
yhä enemmän kotimaisia muistojaan, kieltänsä ja kansallistunnettaan.