hän ikäänkuin aatelis-arvoon koroitti heidän tointaan ja oli
virkakuntansa kaunistuksena, opettaja semmoinen, jota Emilio aina
ajatuksissaan voisi asettaa kilveksi, kun ihmiset hänen virkaveljiänsä
pilkkasivat. Delliä muistellessaan hän saattaisi irvisteliöille sanoa:
-- Onpa sentään joukossamme miehiä, joiden edessä teidän täytyisi
maahan kumartua.
Vieläkin ihmeteltävämmältä tuntui toveri, kun hän ajatteli, ett'ei tämä
koskaan koettaisi parantaa taloudellista tilaansa, että moni tarkastaja
ei älyäisi mitään eroa tämän ja muitten opettajien välillä ja että hän
kuolisi tuntemattomana niinkuin työmies vuorikaivoksessa, ansaittuansa
neljänä kymmenenä vuotena pyhässä virassaan tuskin sen vertaa kuin
tenoori-laulaja saa viikossa.
Viimeiset päivät Bossolanossa.
Emiliokin eleli viimeiset kuukaudet Bossolanossa aivan itseksensä.
Niin pian kuin oli kuulutettu kuusitoista paikkaa Turinin
kansakouluissa Toukokuun ensimäisenä päivänä tapahtuvan kilpailun
kautta haettavaksi, lähetti Emilio hakemuksensa ja muut paperinsa, ja
nyt kun kunniansa oli kysymyksessä, rupesi hän uudella innolla
tutkimaan kilpailuun tarvittavia aineita, joita niin monasti oli
alkanut lukea ja aina jättänyt. Suuresti häntä kiihoitti toivo päästä
opettajaksi Turiniin, jossa voisi olla varmana virastaan, jossa saisi
kuunnella yliopiston luentoja, olla saapuvilla opettajain kokouksissa,
käyttää kirjastoja, seurustella sivistyneitten toverien ja ystävien
kanssa, ja jossa ei olisi muita ohjeita kuin lukujärjestys, eikä muita
esivaltoja kuin koulunjohtokunta. Tuo tuntui hänestä jonkinmoiselta
luvatulta maalta.
Emilio oli siinä lukujen harjoittamiselle erittäin suotuisassa iässä,
jolloin nuoruuden intoon yhdistyy varttuneemman ajatuksen kestävyys;
jolloin ihminen vielä rakastaa maailmaa kylläksi halutaksensa saavuttaa
siinä kunniata, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vastenmielisesti
antautuisi kirjojensa seuraan; hän oli tuossa hedelmää tuottavassa
iässä, jolloin ihminen valmistuu myöhempään nuoruuteensa ja saapi
silloin lyhyeksi ajaksi rintaansa samat toiveet ja eloisat tunteet,
mitkä hänellä oli ensimäisen nuoruuteensa päivinä.
Monta vuotta jälkeenpäin Emilio ihastuksella muisteli noita vilpoisia
aamuja Bossolanossa, jolloin hän nousi vuoteeltaan ennen aamun koittoa
ja istautui kirjoituspöytänsä ääreen; noita rauhaisia, rajattoman
vapaita hetkiä, jolloin hän työskenteli yksin keskellä nukkuvata kylää,
jopa miljoonain nukkuvain ihmislasten keskellä. Tuntuipa silloin
niinkuin hän aikaisen työnsä kautta pääsisi edelle muuta ihmiskuntaa,
jopa luontoakin kauemmas ja siten pitentäisi ikäänsä. Hän muisteli
noita ihania hetkiä, vietettyjä hauskassa, hiljaisessa työssä, jolloin
ei mikään häirinnyt, vaan päinvastoin aamukoiton unikuvat virkistivät,
sillä niissä entistä yhä useammin haamoittivat Faustina Gallin armaat
kasvot ikäänkuin salaperäisenä enteenä siitä, että hän pian näkisi
hänet jälleen. Halveksittavalta, jopa käsittämättömältä Emiliosta
silloin tuntui, että oli saattanut hakea iloa lasista, sen sijaan että
olisi sen löytänyt kirjoistaan ja toiveistaan. Kun hän, mielikuvitus
lukemisen kautta vireillä, näki päivän valon taivaan rannalla
sarastavan ja leviämistään leviävän, ajatteli hän iloiten, että
hänenkin ehkä elonsa tulisi valoisammaksi ja että aurinko joskus
nousisi sitäkin valistamaan.
Kun Emilion oli matkustaminen Turiniin, jonne oli saanut kutsun
kilpailuun, toivottivat kaikki hänelle onnea ja jättivät hänelle
jäähyväiset sydämmellisyydellä, jommoista hän ei ollut ennen missään
kylässä nähnyt. Täytyy lisätä, että moni sattumalta oli silloin hyvällä
päällä. Kirkkoherra oli vihdoinkin saanut valtiolta rahoja uuden
kirkontornin rakentamiseen ja maanmittari työskenteli ahkerasti
saadakseen siihen sievän piirustuksen, sekä väitti tekevänsä yhtä
kauniin kuin Florensin Campanilan torni, vaikka hiukan pienemmän; siitä
muka tulisi niin soma, että olisi öisin vartioittava, jott'ei
varastettaisi. Sindaco oli juuri ikään saanut valtion kunniamerkin.
Tarkastajatar näytteli parast'aikaa uutta hamettaan. Delli, jonka
vanhin poika oli onnellisesti päättänyt tutkintonsa, oli jälleen
aloittanut (hyvä merkki) jokapäiväiset kävelynsä koulurakennukselle,
josta ainoastaan savisilaus enää puuttui. Neiti Riccolikin, joka oli
melkoisesti rauhoittunut, oli entistänsä tyytyväisempi. Hänen
nimipäivänsä edellisenä iltana olivat muutamat nuoret herrat pitäneet
harmonikalla, okarinalla ja huilulla soittajaiset hänen ikkunansa alla,
ja silloin oli neiti osoittanut tavatonta urhoollisuutta taittaen kaksi
kukkasta ikkunalaudalla olevista kasveista ja heittäen ne alas
soittajille. Kumminkaan ei silmiänsä näyttänyt. Vaan kukkasten kanssa
hän osoitti tahtovansa heittää ainaiseksi luotaan kaikki perusteettomat
pelvot ja hullunkuriset luuloittelut. Hänkin heitti Emilialle hellät
hyvästit.
Viimeinen, jolle Emilio hyvästi sanoi, oli urkuri. Tämä riemuitsi
uudesta, äsken löytämästään aarteesta. Eräs Milanossa asuva ystävänsä
oli lähettänyt hänelle vuosikerran sanomalehteä _Aatteitten
transfusiooni_, kuuluisan Tito Livio Cianchettinin toimittama, ja sitä
urkuri luki sanomattomasti nauttien, sillä hän löysi siinä omat
aatteensa esitettyinä juuri tuommoisella haaveilevalla, uhkaavaisella
epämääräisyydellä, joka häntä miellytti. Varsinkin eräs asia oli
hänestä sukkela. Kauan haettuansa kahta sanaa, jotka sattuvasti
kuvaisivat yhteiskunnan kahta vihollista säätyluokkaa, ja käytettyänsä
turhaan sanoja _masentajat ja masennetut, hallitsevat ja hallitut_, oli
Cianchettini lopulta löytänyt kaksi sanaa, jotka urkurin mielestä
olivat oikeita neronleimauksia: _soittajat ja soitettavat_. Niin, ne
juuri olivat sopivat sanat! Maailma oli tosiaankin jaettu soittajiin ja
soitettaviin. Ei kukaan voinut toivoakkaan tämän jälkeen löytävänsä
kaunopuheliaasti ivallisempaa ja kuvaavampaa lausetapaa. Parina viime
viikkona hän enimmäkseen käytti vain näitä kahta sanaa, huutaen niitä
tuhannesti kahvilassa tavallisessa iltaseurassaan. Hän sanoi tahtovansa
käyntikorteilleen painattaa: _Se ja se, toimeltaan soittaja,
yhteiskunnallisen asemansa puolesta soitettava_. Ja hän nauroi niin,
että oli halkeamaisillaan. Tästä asiasta urkuri laski leikkiä koko ajan
kun Emilio oli hänen luonaan.
-- Ehkä -- hän sanoi -- emme tapaa toisiamme muutamaan aikaan. Jos niin
on, sitä parempi; se merkitsee, että me näemme toisemme, kun _kaikki
loppuu_.
Koska urkuri piti Emiliota hengenheimolaisenaan, vaikk'ei tämä koskaan
ollut ilmoittanut pitävänsä samoja aatteita, käski hän tätä
tervehtimään _ystäviä Turinissa_, kuitenkaan sanomatta keitä. Hän
tarkoitti kaikkia, jotka odottivat _isoa mullistusta_, suuren
_lautahökkelin_ vihollisia, sanalla sanoen _soitettavia_.
-- Sanokaa heille -- lisäsi -- että mekin, pienten kuntain jäsenet,
olemme valmiina, ja että, kun tuo iso päivä vihdoin koittaa, me
seisomme heidän sivullansa _soittamassa_. Tuhat tulimmaista -- -- --
emmekö silloin soittaisi!
Turinissa.
Turinissa keskellä meluavaa ihmisjoukkoa, joka kulki edes takaisin
raatihuoneen portaita, minne hänkin oli mennyt tiedustelemaan milloin
ja missä kirjallista tutkintoa pidettäisiin, kadotti Emilio kaiken
itseluottamuksen, mikä hänellä oli ollut Bossolanossa, ja hänestä
tuntuivat kaikki ihmiset kansakoulu-opettajilta, jotka aikoivat ottaa
osaa kilpailuihin ja olivat lukeneet enemmän kuin hän. Ja kun hän
illalla istui yksinään _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolassa, vaatimattomassa
huoneessa, jonka ikkuna antoi likaiselle pihalle päin, tuntui hänestä
kuin hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ainaiseksi tyytynyt
rauhalliseen elämään jossakin maakylässä.
Seuraavana aamuna Emilio heräsi hyvä tuuma mielessään: hän tahtoi mennä
tervehtimään asian-ajaja Samista, jota ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen.
Emilio oli varma siitä, että asian-ajajan seurustelu häntä virkistäisi,
ja sitäpaitsi toivoi asian-ajajan, pyytämättäkin, antavan hänelle
suosituskirjeen; sillä hän oli kuullut tämmöisissä tutkinnoissa
suosituskirjeitä satamalla satavan ja niiden kevätsateen lailla tekevän
maan hedelmälliseksi.
Emiliolla oli se onni että tapasi asian-ajajan kotona.
Herra Samis oli hiukan lihonnut, käynyt vähän harmaapäiseksi, mutta oli
yhtä ystävällinen ja vilkas kuin ennen. Rouva oli jo matkustanut
maalle. Generi poika oli vast'ikään kunnialla suorittanut
päästötutkinnon teknillisestä koulusta ja aikoi juuri pyrkiä
teknilliseen opistoon. Altaranassa ei ollut mitään uutta tapahtunut,
paitsi että sindaco oli tullut entistänsä ylpeämmäksi. Sindacon
sopimaton suhde _Case Rossen_ naituun opettajattareen oli joka miehen
suussa. Hauskin uutinen, minkä Emilio sai kuulla, oli että Faustina
Galli, joka oli ottanut osaa viimevuotiseen kilpailuun, nyt oli
opettajattarena eräässä Turinin esikaupungissa ja että Emilio
luultavasti saisi tavata hänet ensi opettajakokouksessa, joka tulisi
pidettäväksi Emilion syntymäkaupungissa.
Kun Samis kuuli Emilion tulleen Turiniin kilpailua varten, kertoi hän
uutisen, joka aivan masensi Emiliota. Avoimia paikkoja oli, kuten
Emilio jo tiesi, kaikkiaan kuusitoista; hakijoita oli, ja sitä Emilio
ei ennen tiennyt, kokonaista kaksisataa kolmekymmentä.
Hän tunsi jo repposet saaneensa. Mutta asian-ajaja lohdutti häntä ja
sanoi, ett'ei saanut suuresta luvusta säikähtyä. Noiden kahdensadan
kolmenkymmenen hakijan joukossa oli ainoastaan kahdeksantoista
mies-opettajaa; kaikki muut olivat naisia. Jos valtuusmiehet, kuten
asian-ajaja luuli, olivat pidättäneet opettajille puolen tusinaa
paikkoja ei heitä tulisi aivan monta niistä kilpailemaan. Tätä
kuullessaan Emilio hengitti helpommin. Mutta lähemmin ajatellen tuntui
asia hänestä mahdottomalta, ja hän luuli asian-ajajan erehtyvän.
-- Minä en erehdy -- virkkoi herra Samis -- eikä se niin kummallista
olekkaan. Hakijoita on tietysti paljon, mutta useimmat heistä ovat
nuoria tyttöjä tästä kaupungista, jotka ovat päättäneet ruveta
opettajattariksi ainoastaan siinä tapauksessa, että saavat virkoja
täällä, jossa heillä on kotinsa ja tuttavansa. Jos eivät läpäise,
tulevat seuraavaan kilpailuun, jopa muutamat heistä saapuvat viisikin
kertaa peräkkäin samaan tutkintoon. Mutta kuinka moni opettaja viitsii
tulla tänne kovaa tutkintoa kokemaan, pieniä säästöjään huventamaan!
Minua ihmetyttää, että heitä on niinkin monta, ja luulen ensi vuonna
tulevan vähemmän; sillä ainoastaan etevät ja sivistyneet läpäisevät
täällä, eikä enää tähän aikaan kyvykkäitä tiedonhaluisia nuorukaisia
rupea opettaja-uralle. Mitä taas niihin tuhansiin tulee, jotka
maakylissä kuhnailevat, on niissä ani harva semmoinen, että voisi
toivoa onnistuvansa tutkinnossa. Se päivä on pian koittava, jolloin
eivät edes maanhylyt viitsi antautua opettaja-uralle. Kaikki,
jotka suinkin voivat, lähtevät nyt jo tiehensä. Ehtimiseen
kansakoulu-opettajat karkaavat toisille aloille, pyrkivät
kunnankirjureiksi, asioitsioiksi, työvoudeiksi, metsänvartioiksi,
heittäytyvät jos mihin toimeen, kysymättä kuinka heidän lopulta käy,
aivan niinkuin matkustajat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Niinpä
esimerkiksi sain äsken kirjeen kunniapalkintoja ja hopeamitaleja
saaneelta kyläkoulun opettajalta, joka oli kirjeenvaihtaja-jäsenenä
useassa kirjallisessa seurassa ja nyt haki vahtimestarin virkaa.
Opettajakunnassa syntyneitä lomia eivät täytä taitavat oivalliset
opettajattaret, vaikka ovatkin opettajia sivistyneemmät ja lukemisesta
enemmän huvitettuja, kun ovat saaneet paremman kotikasvatuksen ja
opettajantoimi heille tarjoaa parempia taloudellisia etuja; mutta he
eivät saa opettaa toista luokkaa korkeammalle poikakansakouluissa.
Parasta kumminkin on se, että saavat antaa tunteja korkeammissa
oppilaitoksissa, joissa todellakin siveellinen kasvatus alkaa ja joissa
poikia kuin hiotaan lukioihin pääsöä varten. Minne lopulta joudutaan?
Sitä asian-ajaja ei sanonut tietävänsä. Mutta sen hän tiesi, että
Emilion oli syytä toivoa, ei ainoastaan miespuolisten hakijain
vähälukuisuuteen nähden, vaan siitäkin syystä, että näistä harvoista
tuskin puoletkaan vetivät vertoja hänelle; sillä niissä oli opettajia,
jotka olivat saapuneet ikäänkuin arvan heittoon, ilman taitoja ja
valmistusta, ja jotka luultavasti tuskin pääsisivät ollenkaan osaa
ottamaan suulliseen tutkintoon.
Tämä lohdullinen ajatus mielessä lähti Emilio seuraavana aamuna puoli
yhdeksän -- kello yhdeksän oli määrä alkaa -- Barettin kansakoululle,
jossa kirjallinen tutkinto oli pidettävä.
Näkö, joka täällä levisi hänen eteensä, oli niin uusi ja omituinen,
että se vei tutkintohuolet tykkönään mielestä. Porttikäytävässä ja
kadulla koulun ulkopuolella oli ahdinkoon asti opettajattaria;
läheisillä kaduilla ja katujen kulmissa seisoi joukoittain rouvia ja
neitejä, kaiken-ikäisiä ja -pukuisia; siinä oli viime muotilehden
mukaan muovaeltuja ja sitte jos mitä mallia kyläopettajattaren melkein
talonpoikaiseen pukuun asti; siellä täällä näki hakijain äitejä, isiä,
veljiä, ystäviä ja entisiä opettajia, jotka kaikki olivat tulleet heitä
rohkaisemaan ja antamaan hyviä neuvoja. Ne näyttivät enimmäkseen
murheellisilta tahi liikutetuilta, puhuivat ja läikehtivät vilkkaasti.
Monella tutkittavista oli kirjoja käsissä, kainaloissa, lakkareissa,
niin että vaatteet olivat sieltä täältä pönkällään; toiset kantoivat
aamiaistansa pienissä paketeissa taikka laukuissa; muutamilla oli
hajuvesipullot mukana, niillä virkistääkseen nuutuneita elinvoimiaan.
Siinä oli hattuja ja töyhtöjä jos minkä värisiä ja jos jonkin muotosia,
ääretön äänten sohina, jossa joka askeleella kuului tutkijakunnan
puheenjohtajan ja kuuden jäsenen nimiä mainittavan. Yhtä kehuttiin
sävyisäksi, toista sanottiin turhan tarkaksi, muutamaa syytettiin
lahjojen ottajaksi, neljännestä puhuttiin vieläkin enemmän, siksi
ett'ei kukaan häntä tuntenut. Silloin tällöin pyrki joku tutkijakunnan
jäsenistä ihmisjoukon läpi kouluun; heille avattiin tie, ja kun hyvin
olivat päässeet sisään, kuului mutinata kaikkialla. Koulun
majesteetillinen vahtimestari näyttäytyi väliin ovessa. Pari
poliisipalvelijaa kulki hymyellen edes takaisin. Uteliaita katsojia
kurkisteli naisjoukkoon keksiäkseen kauniita kasvoja; mutta ei heistä
kukaan välittänyt.
Puoli yhdeksän portit avattiin, tutkittavat töytäsivät sisään kuin
parvi koulutyttöjä, sukulaiset ja ystävät antoivat viimeiset
varoituksensa ja lohdutuksensa: -- Rohkeutta, tyttöseni. -- Niina, minä
pyydän, rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. -- Muista lauserakennusta! -- Ja
siinä suudeltiin, huokailtiin ja puristeltiin käsiä.
Ovella seisoi yksi tarkastuslautakunnan jäsen ja vahtimestari.
Tullivirkamiesten urkkivin katsein tarkastellen tuliain taskuja ja
mukana olevia kääröjä, käskivät he sisään astuvain laskea kirjansa
pois, ja pian olivat etuhuoneen pöydät ja tuolit täynnänsä oppi- ja
sanakirjoja. Opettajattarille oli alikerran isoon saliin nostettu
luokkahuoneista penkkejä ja tuoleja.
Emilio astui melkein viimeisenä sisään ja näki opettajattaret jo lähes
kaikki asemillaan. Hattunsa olivat heittäneet viereisiin
luokkahuoneisin. Siinä oli noin pari sataa päätä, asettuneina
kuuteentoista riviin, hiuksia kaiken karvaisia, eepenholtsin mustasta
kullan kellervään, hameita jos jonkin kuosisia, enimmäkseen vaaleita,
ja kun niille ulkona kasvavista puista lankesi vihreä valo, antoi se
koko huoneelle iloisen ja juhlaisan muodon, joka ei juuri sopinut
yhteen tutkittavain vakaitten katseitten ja ilmassa vallitsevan
tympeän, levottoman, kuumeen-omaisen väreen kanssa.
Yläkerran suureen saliin oli asetettu istuimia opettajille, ja heidän
taaksensa, sopivan matkan päähän, noin kolmelle kymmenelle
opettajattarelle, jotka eivät mahtuneet alakertaan.
Emilion astuessa yläkertaan istuivat kaikki opettajattaret jo
paikoillaan. Opettajiakaan ei enää puuttunut kuin pari, kolme. Nämät
olivat kaikki nuoria miehiä, alle kahdenkymmenen ikäisiä. Vanha,
nuuskainen vahtimestari asettui ovelle vartioimaan. Kaksi
tutkintolautakuntaan kuuluvaa opettajaa kulki edes takaisin kehoittaen
tutkittavia pian papereitansa järjestämään.
Emilio oli tuskin ehtinyt käskyä noudattaa ennenkuin hän, katsottuansa
ovelle, päästi hämmästyksen huudahduksen.
Carlo Lerica astui huoneesen.
Tämä oli tuskin ehtinyt kynnyksen sisäpuolelle, ennenkuin äkkiä
pysähtyi ja katseli kiukkuisesti istumapaikkoja; mutta huomatessaan
Emilion, naurahti ja astui Emilion luo, puristi ystävän kättä ja
istautui hänen viereensä.
Lerica tutisi vielä vihasta, kun alakerrassa oleva vahtimestari, sen
pöllö, oli väkisin tahtonut viedä hänen taskustaan paperiin käärityn
gruyère-juuston, siinä luulossa että se muka oli kirja.
-- Rakas Ratti -- sanoi hän matalalla äänellä -- minun vasta on ollut
hauskaa! -- -- -- Sikamainen kunta! -- -- --
Hänen täytyi keskeyttää, sillä tutkintolautakunnan puheenjohtaja astui
kahden jäsenen seuraamana sisään, ääneen lukeakseen kirjoitettavat
aineet. Samalla hetkellä kun hän avasi kirjekuoren jossa aineet olivat,
astui sisään pitkin askelin, hengästyneenä ja pelosta puoli kuolleena
kolme opettajatarta, jotka olivat myöhästyneet. He pyysivät anteeksi ja
armahdusta sekä riensivät paikoilleen, jonne uupuneina heittäytyivät
painaen kädet sydämmelleen.
Kirjoitettava aine oli kasvatus-opillinen: Kansakoulu-opettaja
järjestää ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan luku-ohjelman sekä
määrää, mitä opetustapaa on noudatettava, jos tahtoo menestyksellä
opettaa äidinkieltä.
Tuskin oli aineen luku päättynyt, ennenkuin kuului muminata, huokauksia
ja tukahdutettuja huudahduksia, aivan niinkuin ahdinkoon asti
sullotusta oikeuspaikasta kuoleman tuomiota julistettaessa; sitten
seurasi syvä hiljaisuus.
Emilio työskenteli puolipäivään saakka aivan tyynesti, mitään
kuulematta tai näkemättä; mutta sitte kun ei enää ollut muuta tehtävänä
kuin aineen puhtaaksi kirjoittaminen, ei hän voinut olla seuraa
tarkastamatta, varsinkaan opettajattaria. Kaksi tuntia oli enää
jäljellä, ja sen vuoksi oli jo jonkinmoinen levottomuus heissä
huomattavana; muutamat taistelivat vielä itse aineen kanssa, toiset
huomasivat käsittäneensä asian väärin ja alkoivat siksi alusta, toiset
taas, laaja-ajatukselliset, olivat käsitelleet ainettansa liian
seikkaperäisesti ja pelkäsivät, ett'eivät ehtisikkään sitä lopettaa.
Kaikki nämä työskentelivät hirmuisella kiireellä, loivat rukoilevia
katseita kattoon ja tömistivät jaloillaan. Muutamat nakertelivat
hätäisesti kuivaa leipää, vasen käsi suun edessä. Toiset kirjoittelivat
kirjelappuja, joita sitte penkkien alta salavihkaa pistivät
naapureilleen. Kynien ratina kiihtyi hetki hetkeltä, aivan kuin olisi
kirjoitettu jollekulle, jonka kärsimättömyys yhä lisääntymistään
lisääntyi. Kun sitten ensimäiset jättivät kyhäyksensä, asianmukaisesti
varustettuna sepustajan nimikirjoituksella, lisääntyi jäljellä olevain
levottomuus ja tuska aivan sen mukaan, missä määrin kirjoittajain luku
väheni. Muutamat olivat kalpeita, toiset tulipunaisia ja pyyhkeilivät
hikeä otsaltaan. Niittenkin joukossa, jotka olivat tulleet somasti
puettuina, ei ollut ainoatakaan, joka nyt olisi huomannut olevansa
pörrössä hiuksin tahi että vaatteille taikka sormille oli töhräytynyt
mustetta. Kolme, neljä joukossa näytti väliin kovin toivottomalta ja
väsyneeltä; eikä se kummaa ollutkaan, ne kun olivat siellä jo kolmatta
tai neljättä kertaa ja koko heidän perheensä menestys riippui tästä
hetkestä. Kun aika oli loppumaisillaan ja toinen vartioivista
opettajista lausui nuo kamalat sanat: -- Hyvät naiset, kiiruhtakaa! --
silloin näki kauhun ja tuskan liikkeitä, jotka oikein herättivät
sääliä. Tärkeä hetki oli lyönyt, ja vielä kymmenen istui
kirjoittamassa. Eräs vanha, hermostunut provessori nalkutti: --
Paperit, hyvät naiset! Antakaa paperinne semmoisina kuin ovat! -- Hän
kulki penkkien väliä ja koitti koota papereita. Eräs toinen
tarkastuslautakunnan jäsenistä teki samoin, mutta hän menetteli
sävyisämmin. Mutta opettajattaretpa eivät tahtoneetkaan jättää
kirjoituksia luotaan, vaan vetivät ne aivan eteensä ja puolustautuivat
kyynärpäillään, rukoellen: -- Vielä hetkinen! -- Viisi minuuttia! --
Minä pyydän, armosta! -- Tukahutettuja huudahduksia kuului: -- Oi
Jumalani! Jumalani! -- Eräs nuori tyttö heitti kynän kädestään ja
purskahti itkuun. Emilio ei tahtonut kauemmin katsella tätä surkeutta.
Ulkona kadulla oli taaskin ahdinkoa. Siellä seisoi kirjoituksen
suorittaneita opettajattaria ja paljo muita ihmisiä, jotka
olivat tulleet kuulemaan kuinka oli käynyt. Ihmiset seisoivat
ryhmissä, joissa kussakin oli joku tutkinnossa ollut, huitoen
rumalla aine-konsehtillansa ja kertoen aamupäivän kärsimyksistä,
tarkastuslautakunnan kovuudesta, ankarista varokeinoista, joita oli
pidetty kaiken yhteyden estämiseksi ulkomaailman kanssa; läheiseen
puutarhaan ja viereisille kaduille oli asetettu vartioita, eikä oltu
edes annettu sukulaisten tuomia hedelmiä ja leipiä, kun näet pelättiin,
että niissä saattoi olla kirjeitä kätkettyinä. Sukulaiset ja ystävät
päivittelivät tarkastuslautakunnan säälimättömyyttä, surkuttelivat
tyttösiä ja järjestelivät lempeästi heidän epäkuntoon joutuneita
pukujaan sekä tarkastelivat konsehteja.
Tässä hälinässä tarttui joku Emilion olkapäähän. Se oli Lerica, ja he
syleilivät toisiansa sydämmellisesti.
-- Siis -- puhkesi ystävä sanoiksi -- pyrit sinäkin _Turinin suureen
rangaistuslaitokseen_?
Lerica ei ollut paljoa muuttunut viimeisenä viitenä vuotena. Ainoastaan
rypyt silmäin alla, nenän juuressa ja suupielissä olivat uurtuneet
hiukan syvemmiksi ja muistuttivat hänen karkeissa kasvoissaan
semmoisista puun-oksain jättämistä syvennyksistä, joita väliin,
kivikauden merkkeinä, nähdään vuorensyrjänteissä. Kaula oli myöskin
käynyt paksummaksi ja jykevämmäksi.