siihen, että sai sanatulvana kaataa kostonsa opettajattaren ylitse: --
Tuommoiset pelkurimaiset, jäykät madonnat, Rattiseni, ovat ensimmäiset
lankeemaan, sillä heidän suuri pelkonsa tulee vain siitä, ett'ei heillä
ole vähääkään vastustusvoimaa. Uskokaa minua: neiti Riccoli matkustaa
pian Bossolanosta -- -- -- vartaloltaan vankempana kuin tänne tuli.
Kirkkoherra sai pikku opettajattaren piankin uskomaan erhettyneensä.
Mutta samalla neiti tunsi katkeraa pettymystä, sillä hänen pelkoonsa,
vaikka se kyllä oli todenperäinen, oli yhdistettynä melkoinen määrä
naisellista turhamaisuutta, jolle tuo alituinen vaaran-alaisuus oli
jotain salaisesti hurmaavata.
Salaperäinen aviomies.
Eräänä päivänä kun oli juuri koulusta lähtemäisillään, Emilio näki
rouva Marticanin, joka tapansa mukaan tuli poikaansa noutamaan, mutta
tällä kertaa sen näköisenä, että oli tehnyt tärkeän päätöksen, ja että
hänellä oli uutinen kerrottavana. Saavuttuaan opettajan eteen hän
sanoi: -- Minä odotan miestäni tänne -- ja ääni loppui, ikäänkuin hän
olisi ilmoittanut koko maailman pian muuttuvan. Tyynnyttyänsä
hengen-ahdistuksesta hän kertoi lähettäneensä miehelleen sähkösanoman,
jossa pyysi häntä tulemaan Bossolanoon, vaikkapa vain kahdeksi
tunniksi, maksoi mitä maksoi.
-- Jo on aika saada juorukellot vaikenemaan. Voittehan arvata, kuinka
ikävää minun on temmata miestäni toimistaan, varsinkin kun häntä
tarvitaan Turinissa, jossa hän on heidän oikea kätensä. Mutta mitä
tehdä? Voinko minä kulkea joka päivä vihkimäatesti kourassa, voinko
niin syvälle alentua? Tällä lailla kaikki vihdoinkin hänen näkevät ja
saavat pitkän nenän. Jumala antakoon vaan, ett'ei mieheni, joka on
kiivasluontoinen ja kovin arka perheensä kunniasta, äkkipäissään tekisi
jotain -- -- -- Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin. Oitis
sähkösanoman lähetettyäni, kirjoitin kirjeen, jossa varoitin häntä
tulemaan tyynellä mielin ja valmiina suuriin ponnistuksiin voidaksensa
hillitä itseään. Toivon hänen noudattavan rukoustani. Olkoot vain
varoillansa, ett'eivät tule häntä liian lähelle, sen minä sanon. Kyllä
hän saa kaikki suut vaikenemaan. Mieheni tulee sunnuntai-aamuna. Jos te
kunnioittaisitte minua käynnillänne, esittäisin hänet teille halusta.
Minä olen varma siitä, ett'ette suinkaan katuisi kauppaanne, jos
oppisitte tuntemaan häntä lähemmin.
Tieto miehen tulosta levisi pian paikkakunnalla; samalla kerrottiin
pariskunnan saapuvan aamupäivän jumalanpalvelukseen, jotta kaikki
saisivat nähdä heidät. Suuri pelko käsitti ne, jotka äänekkäimmin
olivat kieltäneet miehen olemassa oloa; sillä jos tämä oli kiivas ja
hävytön ihminen, saattoihan vaimo ärsyttää hänet kostoon.
Mutta suuresti erehdyttiin! Seurakunnassa kuului supinaa ja kaikkien
huulilla nähtiin hymyä, kun pariskunta käsikkäin astui kirkkoon pikku
poika seurassaan. Tuo kauan odotettu kostonhaluinen aviomies oli pieni,
viidenkymmenen vuotias äijärahjus, huonoissa vaatteissa, rouvaa
pienempi, kasvot kiltit, nöyryyttä ilmaisevat, tuollaiset _alemman
virkamiehen_, vinossa kapeilla hartioilla, ja huulet aina uneliaassa
hymyssä. Kun messun aikana huomasi kaikkien silmät itseensä
kiintyneiksi, alkoi hän tirkistellä takinhihojaan ja saappaittensa
kärkiä sekä käänteli sormissaan mustaa puusta tehtyä piipunvartta, joka
pisti esiin povitaskusta. Kirkosta ulos astuessaan nosti kohteliaasti
ja kunnioittavasti hymyellen lakkia kaikille, jotka hänen vaimoaan
tervehtivät.
Koko sinä päivänä tuskin muusta puhuttiin kuin herra Marticanista. Mies
oli siis todella olemassa, vaikk'ei juuri koko mieskään, olihan
tuommoinen katkelma, tuommoinen miehen pätkä niin vähäpätöinen, ett'ei
tosiaan olisi kannattanut sitä näytteille tuottaa. Mistä maailmasta se
opettajatar oli saanut tuommoisen miehen-oireen käsiinsä? Sehän oli
totta varsin lystillinen ilmiö.
Ne, jotka eivät aamupäivällä olleet häntä nähneet, läksivät
kävelyajaksi torille vartavasten nähdäkseen häntä ennen pimeän tuloa.
Ja siellä se käyskentelikin, käsikynkässä vaimonsa kanssa, taluttaen
poikaa kädestä, köyryselkäisenä ja hymysuin, jota vastoin rouva astui
suorana kuin seiväs ja näytti totiselta. Tämän ryhmän yleisvaikutus
tuntui pahansuovista, niin monien ja suurten toiveitten perästä, varsin
heikolta. Olihan heidän esiintymisensä kuin mikäkin huonosti onnistunut
näytteliän koe, ja kovin ihmeteltiin, mikä korkea asema valtakunnan
hallinnossa tuolla pikku miehellä saattoi olla, joka näytti köyhimmän,
halvimman virkamiehen perikuvalta. Mutta ei sentään voitu oikein
sydämmestä hänelle nauraa. Muutamat niistäkin, jotka eivät olleet
panettelua uskoneet, mutta kuitenkin pelkästä ajattelemattomuudesta
panetelleet muiden mukana, häpesivät nähdessään tuon mies paran, jota
olivat pakoittaneet tekemään kalliin matkan näyttääkseen itseään, pikku
pojan, jota kauan aikaa olivat äpäräksi haukkuneet, sekä opettajatar
raukan, joka tosin oli tuima luonnoltaan ja väliin tarttui keppiin sekä
vaati liiaksi puhtautta ja siisteyttä köyhiltä oppilailtaan, mutta joka
kumminkin opetti heitä varsin hyvin, rakasti poikaansa ja oli
kieltämättä hyvä vaimo, koskahan ylpeili miehestään eikä edes
aavistanutkaan tämän tekevän aivan toisenlaista vaikutusta kuin hän oli
odottanut. Kuinka paljon häpeemättömiä oli puhuttu näistä kolmesta
ihmisraukasta, joita elatuksen murhe pakoitti elämään erillään ja jotka
eivät muuta pyytäneet, kuin että saisivat rauhassa syödä vaivalla ja
rehellisesti ansaitsemaansa leipäpalaa. Ja niinpä tapahtui, että moni,
pahan omantunnon vaivaamana, tervehti tavattoman kunnioittavasti
opettajatarta ja hänen miestään. Emilio huomasi sen ja iloitsi; sillä
olemme toki kaikki sen luontoisia, että sydämmemme laajenee, kun
tarkastaessamme lähimmäistemme käytöstä, olemme vaaditut tunnustamaan,
ett'eivät olekkaan kaikki ilkeitä ja raukkamaisia.
Suuri suru.
Loppupuolella talvea täytyi Emilion jättää oma luokkansa
kirkonpalvelian haltuun hoitaakseen Dellin luokkaa, sillä Delliä
vaivasi kaulatauti. Iltakoulussakin Emilio hoiti toverinsa tunteja.
Emilio oli joutunut yhä lähempään tuttavuuteen Dellin kanssa varsinkin
taudin aikana, sillä hän kävi joka päivä kertomassa luokan
edistymisistä. Ensikertaa Dellin luona ollessaan hän suuresti ihmetteli
pienessä kodissa vallitsevaa erinomaista siisteyttä; vaan kaikkein
enimmin häntä hämmästytti makuuhuone, johon Delli oli sängyn ja seinän
väliin muodostanut itselleen jonkinmoisen työhuoneen. Siinä oli pieni
kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli perin siististi sijoitettu
koulukirjoja, paperitukkuja, luetteloita ja monta vuosikertaa
kasvatus-opillisia sanomalehtiä. Pienessä ruokahuoneessakin olivat
seinät täynnänsä koulukaluja: vanhoja maatieteellisiä karttoja,
muistotieteellisen järjestelmän tauluja, kunnia-diploomeja, allakka,
uuden koulurakennuksen pohjapiirustus sekä Vincenzo Troian kuva.
Delli teki työtä makuullakin. Lapset hiipivät varpaillaan hänen
vuoteensa ääreen, ja kun olivat siinä kertoneet läksynsä, menivät äitiä
auttamaan taloudessa. Äiti oli samalla sairaanhoitajana, keittäjänä,
siivoojana ja pesijänä; sitäpaitsi auttoi lapsia läksyjen lukemisessa.
Kovin Emilioon koski se levottomuus, joka perheen jäsenissä näkyi niin
kauan kuin isän taudin käänteestä oltiin epätietoisina. Ei tuo ihme
ollutkaan, isänhän työ ja terveys olivat heidän voimansa. Lääkärin
vakuuttaessa vaaran olevan ohitse, ja varsinkin kun näki toverinsa
pystyssä, Emilio tunsi kiven vierevän sydämmeltään. Osoittamansa
myötätuntoisuus ja ystävällisyys näinä murheen päivinä sekä hänen siivo
ja hauska käytöksensä herättivät vaimossa ja lapsissa ystävällisiä
tunteita, ikäänkuin hän olisi ollut vanha ystävä, jolle saattoi kaikki
puhua. Delli yksin ei muuttanut käytöstapaansa, vaan sydämmellisesti
kiitettyänsä kaikesta, oli hän edelleen kohtelias, tulematta sen
tuttavallisemmaksi, eikä puhunut koskaan muusta kuin koulu-asioista, ja
niistäkin ainoastaan, jos toinen teki kysymyksiä.
Tuskin oli isä päässyt sairasvuoteelta, ennenkuin pikku poika sai
tulirokon. Emiliolle tuli taaskin tilaisuus ihaella tätä perhettä, joka
aina oli valmis ottamaan vastaan kärsimyksiä ja vaaroja suotta
valittamatta tahi muuten osoittamatta heikkoutta. Semmoisissa
tapauksissa kaikki perheen jäsenet ponnistivat kaksinkertaisesti
voimiansa, kaikki toimivat nopeaan ja yksimielisesti niinkuin saman
koneen eri jäsenet, eikä tuossa köyhässä kodissa puuttunut yhtäkään
niistä lukemattomista pikku asioista, joita tautivuoteella tarvitaan ja
joita usein puuttuu rikkaissa ja hienoissa kodeissa, missä on
yltäkyllin rahoja, mutta ei huolenpitoa ja ymmärrystä.
Delli ei kuitenkaan jättänyt koulutyötään, ja koska pienokainen
tahtoi isää olemaan luonaan, istui tämä iltasin korjailemassa
kirjoitusvihkojansa sairaan vuoteen vieressä. Liikuttavaa oli nähdä,
kuinka poika parka, polttavan kuumeenkin ajalla, näytti iloitsevan
umpimielisen isän ystävällisyyden osoituksista ja koki, päästäksensä
isompaan suosioon, kysellä mitä oli läksyksi annettu, mitä isä aikoi
seuraavana päivänä selittää ja oliko koulussa mitään erinäistä
tapahtunut. Isä pyysi käden liikkeellä häntä vaikenemaan ja hän
vaikenikin oitis.
Eräänä päivänä oli kuume korkeimmillaan. Kaikki olivat peloissaan
pojan puolesta, ei kukaan nukkunut sinä yönä ja Delli teki työtä
aamunkoittoon asti ruokahuoneessa. Sieltä hän aina vähä väliä meni
sairaan luo, joka häntä huuteli. Pienokainen voitti taudin. Isä ei
sanoin ilmoittanut iloaan; ainoastaan kasvonsa, jotka viime päivinä
olivat olleet synkistyneinä, selkenivät hiukkasen.
Emilio huomasi että Dellillä ja hänen vaimollaan oli vielä jokin toinen
murhe, sillä jos ei olisi, pitäisihän ainakin äidin osoittaa suurempaa
iloa pojan parantumisesta. Emilio katseli useasti rouvaa ja tämä
huomasi sen.
Eräänä aamuna hän avasi sydämmensä Emiliolle. Viimeiset tiedot Turinin
teknillistä koulua käyvältä Norberto pojalta eivät olleet juuri hyviä.
Näyttipä siltä, kuin hän viime aikoina olisi ruvennut laiskottelemaan
ja vetelehtimään. Viime arvosanansa olivat laskeneet. Pojan
lyhyet, sekavat kirjeet näyttivät pakosta kirjoitetuilta, ilman
avosydämmisyyttä ja rakkautta. Hän ei voinut ymmärtää syytä kaikkeen
tähän. Poika oli hyvin vilkas, huveihin taipuvainen ja ehkä hieman
köykäinen luonnoltaan; mutta hän ei ollut koskaan ollut pahantapainen,
oli lukenut ahkeraan ja näyttänyt käsittävänsä niitä velvollisuuksia,
joita isän uhraukset hänen puoleltaan vaativat. Jumala varjelkoon
heitä, ett'ei poika joutuisi väärille teille, hän, josta isä toivoi
niin paljon! Isä itse oli häntä opettanut ja kasvattanut, oli
vuosikausia käyttänyt kaiken vapaan aikansa hänen hyväkseen,
kirjoittanut omalla kädellään hänelle oppikirjoja, valmistellut hänelle
lukemattomia kirjoitusvihkoja ja opetustauluja, siten huojentaakseen
hänen lukujaan. Sitäpaitsi oli isä ollut hänelle aina hyvänä
esimerkkinä. Jos ei poika sillä lailla ja senkaltaisen isän
kasvattamana onnistuisi, silloin tosiaankin saattoi joutua epätoivoon
kasvatuksen voimasta! Poika ei ollut viimeksi vastannut isän kirjeesen,
jossa tämä vaati pikaista vastausta.
Emilio koki lohdutella häntä minkä voi, mutta rouva ei muuttanut
surullista muotoaan.
-- Mitä te luulette, herra Ratti? -- sanoi hän. -- Minulla on pahoja
aavistuksia.
Eräänä aamuna, pari päivää ylläolevan haastelon jälkeen, tuli Dellin
pikku tyttö säikähtyneenä Emilion luo ja pyysi tätä äidin puheille.
Emilio riensi oitis portaita ylös ja tapasi ruokahuoneessa rouva
Dellin, joka istui pöydän vieressä kirje kädessä ja itki katkerasti.
Delli itse oli poissa ja poika vielä vuoteessa; tyttö meni ulos äidin
käskystä, äiti sulki äkkiä oven ja kääntyen opettajaan puhkesi hän
sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.
Emilio ehti tuskin kysyä, ennenkuin rouva ojensi hänelle kirjeen,
sanoen: -- Te olette niinkuin veli meille. Minä luotan teihin. Lukekaa,
neuvokaa minua! Pelkään tulevani hulluksi.
Kirje oli rouva Dellille hänen poikansa emännältä, eräältä rouva
Beisson'ilta, joka pitkän, vuoroin lohduttavia vuoroin surullisia
sanoja sisältävän johdannon perästä kertoi, lähemmin selittämättä,
_sattumalta kaivanneensa kahtasataa viittäkymmentä_ lireä ja
keksineensä, ikävä kyllä, Norberton _ottaneen_ rahat, tietysti aikoen
toimittaa ne takaisin; poika oli viime aikoina ollut huonoissa
seuroissa; hän oli kahdenkesken hänelle peittelemättä tunnustanut
_ajattelemattomuutensa_ sekä osoittanut katumusta ja syvää surua. Rouva
ei olisi tahtonut kertoa tästä vanhemmille niinkuin hän ei ollut siitä
muillekkaan puhunut; mutta koska rahat olivat hukatut ja rouvalla puute
edessä, oli hänen ikävä velvollisuutensa pyytää perhettä maksamaan
hänelle vahingon, niin pian kuin suinkin, josta hän ei vähääkään
epäillyt, kun tiesi kuinka rehellisiä olivat. Lopulta kirjoitti
pitäneensä viisaampana kääntyä rouvan puoleen siinä tapauksessa, että
tämä mahdollisesti tahtoi pitää asian salassa mieheltään. Vanhempain ei
pitänyt surra liikaa, koska kysymystä ei ollut muusta kuin
lapsellisesta kevytmielisyydestä.
Emilio oli tuskin lukenut kirjeen, ennenkuin hän, muistellessaan isää,
tunsi piston sydämmessänsä; hänen hämmästyksensä lisäsi vaimo paran
epätoivoa.
-- Joko luitte? -- hän huusi, tempasi kirjeen ja rutisti sitä
käsissään. -- Oi Jumalani, Jumalani! Kun nyt semmoinen meille tapahtui!
Sanokaa, voiko tuo olla totta? Poikani, oma Norbertoni! Pitääkö mieheni
saada tietoa tästä? Ei, ei, ennen tahdon kuolla. Mitä on tekeminen?
Kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona kirjeen saapuessa. Sanokaa, kuinka
minun on menetteleminen, herra Ratti? Maailma pyörii silmissäni. Minä
uskon vieläkin, ett'ei se ole totta. Mistä minä otan kaksi sataa
viisikymmentä lireä? Se tulee meidän häviöksemme. Ja rahat ovat oitis
lähetettävät. Entäs häpeä sitten! Jumala meitä armahtakoon!
-- Teidän miehenne ei pidä saada tästä tietoa -- vastasi Emilio
päättäväisesti. -- Kätkekää kirje ja koettakaa itse tyyntyä. Rahat minä
hankin. Kyllä kaikki tulee hyväksi jälleen. Mutta ennen kaikkea, teidän
miehenne ei saa tästä tietää.
-- Te olette pelastajamme! -- nyyhkytti äiti parka. -- Mitä minä nyt
teen?
-- Kuinka kauan herra Delli viipyy ulkona? -- Emilio kysyi.
-- Ei tiedä -- vastasi rouva huolestuneesti. Hän ei sanonut, minne
aikoi mennä. Hän voi olla täällä minä hetkenä tahansa. -- -- -- Rouva
riensi ikkunaan katsellakseen, näkyisikö se tulevaksi, mutta pysähtyi
jo kolmannella askeleella ikäänkuin maahan naulattuna, sillä samassa
joku tarttui oveen. Delli astui sisään, tervehti toveria ja antoi
lakkinsa vaimolleen sekä meni suoraa päätä sairaan luo. Molemmat toiset
seurasivat jäljestä, vaihdettuaan katseen, Emilio säpsähti, nähdessään
rouvan pelästyneet kasvot. Delli lähestyi vuodetta, pani kätensä pojan
otsalle, jolloin poika hymyili isälle. Sitten hän tutkistellen katseli
vaimoansa ja sanoi: -- Sinä olet itkenyt. Mikä sinua vaivaa?
Rouva näytti vapisevalla kädellään sairasta poikaa ja vastasi: --
Voithan arvata; minä pelkään taudin mahdollisesti palaavan.
-- Et sinä sitä ole itkenyt -- sanoi mies.
-- En muutakaan -- rouva vastasi.
-- Miksikä -- kysyi Delli hetken päästä -- et puhu minulle totta?
Katseensa oli niin tuima ja läpitunkeva, että rouva kokonaan hämmästyi
ja vastasi äkkiä: -- Norberto on pelannut.
Delli vaikeni hetkisen ja katseli Emiliota, joka turhaan koki keksiä
keinoa estääkseen asiaa täydelleen ilmi tulemasta. Sitten kysyi Delli
tyynesti vaimoltaan: -- Kuka on sinulle kirjoittanut?
-- Rouva Beisson.
-- Miksikä salaat kirjettä minulta? --
Äiti raukka, joka rutisteli kirjettä kädessänsä, oli hämillään kuin
pahantekijä, eikä enää voinut teeskennellä vaan vastasi: -- Siksi,
ett'en tahtonut mieltäsi pahoittaa. Olen jo vastannut kirjeesen.
Aikomukseni oli olla tästä sinulle puhumatta. Mitä hyötyä siitä
olisikaan? Sieltä tuli vain muutamia riviä. Olen sen jo polttanut
-- -- -- se on oikein totta.
-- Anna kirje minulle -- sanoi mies ja ojensi kätensä.
Rouva oli hetkisen kahden vaiheella ja mutisi sitte kuolevan äänellä:
-- Kysymys onkin jostain -- -- -- pahemmasta.
Minuutti kului kamalassa äänettömyydessä.
Sitten kaikui huoneessa ääni, jommoista rouva ei ollut ikänänsä kuullut
ja joka jäädytti hänen sydämmensä: -- Onko poika varastanut?
Rouva Delli purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Emilio töytäsi
toverin luo, tarttui tämän käsivarteen huudahtaen: -- Ei, hän ei ole
varastanut -- -- --. Se on pelkkää kevytmielisyyttä. -- -- -- Älä ole
levoton -- -- --.
Mutta kirje oli jo joutunut opettajan haparoiviin käsiin. Hän luki sitä
hermostuneella tarkkaavaisuudella, kasvonsa muuttuivat vähitellen
kalman karvaisiksi, niinkuin isän, joka näkee poikansa pistoolilla
tähtäilevän ohimoonsa, ja hitaasti vetävän liipaisinta, voimatta
liikahtaa tahi huutaa apua.
Kun Delli oli kirjeen lukenut, katseli hän suurin silmin vaimoonsa,
joka heittäytyi hänen kaulaansa ja itki haikeasti miehensä rinnoilla.
Opettaja irtaantui lempeästi vaimostaan ja istui miettiväisenä
hetkisen. Sanomaton väsymyksen ilmaus oli laskeutunut hänen
kasvoilleen, ikäänkuin hän näinä minuutteina olisi tullut kahtakymmentä
vuotta vanhemmaksi. Äkkiä sitte sanoi: -- Minä matkustan Turiniin.
Vaimo kysäisi arasti, katsomatta häneen: -- Entäs rahat?
Delli ei vastannut, mutta Emilio virkkoi: -- Ne minä hankin.
-- Ei tarvita -- sanoi Delli päättäväisesti. -- Minä tarvitsen pian
apuasi toiseen. Kiitos, Ratti.
Delli laski kätensä suulleen merkiksi siitä, ett'ei asiasta saisi
puhua.
Emilio riensi oitis ulos lähteäksensä rahoja hankkimaan. Itsellään
hänellä ei ollut kuin sata lireä, joita oli säästänyt Turinin matkaa
varten. Ensin hän aikoi kääntyä maanmittarin puoleen ja pyytää häneltä
lainaa, muka itselleen. Mutta hän oli tuskin porstuaansa päässyt,
ennenkuin toinen ajatus johtui hänen mieleensä ja hän naputti urkurin
ovelle.
Ovi avattiin ja hänen edessään olivat nuo isot, parrattomat kasvot
tavattoman totisina. Urkuri kuiskasi: -- Käy sisään. Poika on täällä.
Emilio luuli kuulleensa väärin, niin merkilliseltä asia hänestä tuntui.
-- Hän on täällä -- sanoi toinen matalalla äänellä ja antoi opettajan
astua sisään, sekä osoitti sormellaan viereistä huonetta. Minä tiedän
kaikki. Hän on tunnustanut minulle. Veitikka riensi tänne Turinista
jalkapatikkaa, toivoi ehtivänsä ennen kirjettä ja aikoi heittäytyä
isänsä jalkain juureen. Mutta kun hän oli portaille ehtinyt, käsitti
hänet semmoinen pelko, että hän töytäsi huoneeseni ja pyysi minua
kätkemään itseänsä. Minun tuli surko poikaa ja otin hänet vastaan.
Myöhemmin kyllä näytän nyrkkiä hänelle. Mutta tiedättehän -- -- --
vieras on huoneessa pyhänä pidettävä.
Emilio kertoi isän tietävän kaikki.
Urkuri oli sitä arvannut, kun oli kuullut rouva Dellin itkua
yläkerrasta. Tätä sanoessaan hän seisoi pianon vieressä, käsi
hiuksissa, tuijottaen lattiaan. Hetken päästä lisäsi: -- Että tuon nyt
piti tapahtua semmoiselle miehelle kuin Dellille! -- -- Oikeus on
omituinen tässä maailmassa. Eivät esimerkiksi varkaan lapset tuommoisia
tee. Sanokaas, voiko tämmöiselle yhteiskunnalle enää sallia puolta
vuotta pitempää elon-aikaa.
Sen jälkeen hän selitteli läheisemmät ja loitommat syyt pojan
rikokseen. Syynä ei ollut nainen, vaan ylimalkaan naiset. Vilkas ja
voimakas poika, joka oli seitsemänteentoista vuoteensa elänyt
-- -- -- niinkuin muka on elettävä -- -- -- oli sitte ensi kertaa
kiellettyä hedelmää maistettuansa kadottanut kaiken maltin ja
heittäytynyt nautintoihin nälkääntyneen villin tavoin. Mutta siihen
tarvittiin rahoja, ja kun hänellä oli käytettävänään ainoastaan
kansakoulu-opettajan laiha kukkaro -- -- --
-- Hän on käyttäytynyt kauheasti, -- pitkitti urkuri ja pudisteli
nyrkkiään. -- Dellin tapaiselle isälle ei saa käyttäytyä noin
konnamaisesti, ei -- -- --
Emilio keskeytti hänet ilmoittamalla tulleensa pyytämään häneltä
rahalainaa.
-- Tässä on -- -- vastasi urkuri vetäen kirjekuoren taskustaan.
Emilio suuteli häntä poskelle.
Urkuri hieroi kädellä poskeaan ja sanoi: -- Ei mitään kiittämistä. Kun
Dellille rahaa lainaa, on se juuri sama, kuin jos ne panisi valtion
pankkiin.
Emilio riensi portaita ylös suoraan Dellin luo. Opettaja rouvineen
olivat etumaisessa huoneessa, kun Emilio hengästyneenä astui sisään ja
ojensi rahat sanomatta sanaakaan.
Delli ei ottanut niitä.
-- Kiitos, Ratti -- hän sanoi tyynesti: -- Kyllä hyvyyttäsi muistan.
Mutta minä en tarvitse niitä. -- Samassa hän näytti Emiliolle
punaisella nauhalla sidotun setelitukon, monien vaivojen ja
kieltämysten hedelmän.
-- Menkää pikemmin -- lisäsi -- ja ilmoittakaa poissaolostani
sindacolle sekä sanokaa, että palajan huomenna.
Emilio lähti kohta, mutta päätti koettaa saada lopun asialle siten,
että poika heittäytyisi isän jalkoihin ja otettaisiin mukaan Turiniin.
Emilio palasi urkurin luo, jätti tälle rahat takaisin ja puhui
tuumastaan. Urkuri meni viereiseen huoneesen ja tuli pian ulos poika
mukanaan. Tämä oli miellyttävä, äitinsä näköinen nuorukainen, kalpea ja
väsyneen näköinen, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä.
Seuraavana silmänräpäyksenä kuuluivat isän askeleet portaista.
-- Rohkaise itseäsi! -- sanoi urkuri ja lykkäsi pojan ovesta ulos. --
Ennen menisin hirteen kuin tahtoisin toistamiseen nähdä tämmöistä
näytelmää.
Kaikki kolme astuivat ulos. Delli tuli portaita alas, matkareppu
kädessä. Poika syöksyi, niinkuin Herkuleen käden paiskaamana, hänen
jalkoihinsa, syleili isän polvia läähättäen ja sanaa sanomatta. Isä
kalpeni, teki vaistomaisen inhoa ilmaisevan liikkeen, katseli sitte
hetkisen poikaa sanomattomalla tuskalla ja sanoi: -- Mene äitiäsi
tervehtimään.
Poika juoksi portaita ylös, kimakka huuto kuului -- -- -- huuto, joka
ilmaisi sääliä ja anteeksi antamusta. Sitten juoksi hän takaisin alas
ja kätkeytyi isänsä taakse. Seuraavana iltana Delli palasi Turinista.
Emilio meni häntä tapaamaan, mutta toinen ei puhunut sanaakaan
matkastaan eikä pojasta. Ei äitikään sanonut mitään. Ei Emiliokaan
mitään kysellyt. He puhuivat aivan toisista asioista niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Delli ei sitte koskaan sanallakaan maininnut näitä asioita, ei edes
poissa olevaa poikaa. Hän kävi yhä äänettömämmäksi, näytti entistään
totisemmalta ja antautui tykkönään koulutyöhönsä. Asioittensa
järjestämistä varten hänen täytyi käyttää kaikkia tarjona olevia
keinoja rahojen ansaitsemiseksi. Hän antoi tunteja talonpojille, jotka
asuivat puolentoista kilometrin päässä kylästä, palvelioille, jotka
aikoivat alkaa kauppaa ja teurastajan puolihassulle pojalle, jota
Emilio ei ollut huolinut luokkaansa. Hän ei sallinut itselleen
vähintäkään lepoa päivin, jätti sikseen jokapäiväiset kävelynsä uudelle
koulurakennukselle ja korjaili oppilaitten kirjoituksia lyijykynällä
kouluun kulkiessaan. Kahta nopeammin kuin ennen hän valmisti
tuntejansa, valitsi ainekirjoituksia ja teki muistiinpanoja siitä, mitä
oli kuullut ja lukenut ja mikä saattoi olla hänelle opetuksessa
hyödyksi. Rouva Delliä huolestutti miehensä kiihtynyt työ-into, joka
melkein vieroitti hänet perheestä, ja hän sanoi huolestuneena
Emiliolle: -- Oi, hän ei ole enää entisensä kaltainen, hän on aivan
muuttunut!
Emilio koki rouvaa lohdutella; sanoi juuri sitä seikkaa, että Delli
niin innokkaasti antautui koulutyöhön, hyväksi enteeksi, sillä se
todisti hänen unhoittaneen tuon ikävän jutun.
Mutta rouva pudisteli päätään ja virkkoi: -- Oi ei, ei, hän ei ole sitä
unhoittanut.
Kuitenkin tuntui siltä. Lyhyissä keskusteluissa hän jutteli
kouluasioista semmoisella selvyydellä ja seikkaperäisyydellä, sekä toi
esiin runsaita, älykkäitä ehdoituksia, jotka hämmästyttivät kumppania
ja ilmaisivat uusia puolia tuossa erinomaisessa miehessä.